Slow motions

Chapter 1

Elämäni ei ollut ihanaa. Odotin ja odotin jonkinlaista muutosta, tai edes merkkiä, josta tietäisin, että nyt on aika tehdä suuria asioita, mutta mitään sellaista ei koskaan tullut. Minulla ei ollut läheisiä ystäviä, jotka olisivat värittäneet elämääni. Kaipasin sellaista. Jotakuta, jolle puhua iloista tai suruista tai lähettää kaksarikuvia snäpissä. Tai saada innoitusta uusiin asioihin ja muutoksiin. Olen niin saatanan yksinäinen, että sattuu.

Minulla oli kuitenkin mitä ihanin ja huomaavaisin poikaystävä Jace. En vaihtaisi häntä mihinkään! Jotain minä kuitenkin halusin tänään vaihtaa toisin. Minulla oli kummallinen tunne, etten elä oikeanlaista elämää ja minun pitäisi jättää tämä taakseni. En ymmärtänyt tunnetta ja se pelotti minua vähän.

Olin herännyt herätyksen pimputtaessa pianomusiikkia unisille aivoilleni. Olin aiemmin luvannut itselleni, että opettelen nousemaan heti - ilman torkkua. Arvatkaa mitä tein? Torkutin. Taas. En kuitenkaan pystynyt sulkemaan silmiäni ja jatkamaan uniani kuten yleensä. Minulla oli outo tunne, etten kuulunut elämääni. Olin aiemminkin tuntenut itseni ulkopuoliseksi omassa elämässäni, mutta tämä oli uutta. Kuin tuntisin tarvetta pakenemiselle, tarvetta jollekin uudelle, joka odotti minua jossain muualla. 

Tuijotin kattoa tutkiskellessani uutta tunnetta. Toisaalta yht'äkkinen tunne tuntui pelottavalta, toisaalta toivoin tämän tunteen olevan enne jostain mullistuksesta elämässäni. Ehkä tämä oli se, mitä olin odottanut. En suoranaisesti usko yliluonnolliseen, mutta uskon, että elämässä on enteitä ja ratkaisevia päätöksiä, jotka ohjaavat tiettyyn suuntaan. Ajatukseni kuitenkin katkesivat pianomusiikin alkaessa taas, sillä olin asentanut torkun 5 minuutin päähän. Käännyin vaivalloisesti kyljelleni ja kurotin kohti puhelinta. Suljin herätyksen ja silmäilin laiskasti huonettani. Siisteys ei tosiaan ollut vahvinta alaani. Vaateröykkiö kaapin edessä, lautanen ja muki ikkunalaudalla nojatuolin vieressä ja epämääräinen moniste- ja koulukirjakasa puoliksi nojatuolin alla todistivat sen. Olin perinyt ominaisuuteni äidiltäni, sillä isän suku oli siivoushullu.

Asuin äitini kanssa kahdestaan, sillä vanhempani olivat eronneet jo ennen syntymääni. Liekö erilainen kuva kodinhoidosta ollut yksi syy välirikkoon? Olimme siis eläneet boheemisti äidin kanssa kahdestaan jo 18 vuotta. Ikävöin toki isääni, varsinkin viime vuosien tapahtumien erottaessa mei...

"Ootko jo ylhäällä?" Kuului äitini huuto oletettavasti keittiöstä.

"Ihan kohta", mutisin takaisin, vaikka tuskin äiti sitä edes kuuli.

Päätin raahautua kylpyhuoneeseen pesemään hampaat ja kasvot. Tuijotin itseäni peilistä ja mietin, mistä tämä kumma pakenemisentarve johtuu. Eihän elämässäni ollut tapahtunut viime päivinä yhtään mitään. Ei noloja tilanteita, ei riitoja, ei mitään. Mitä siis pakenisin?

Mieleni skannasi vaihtoehtoja tuijottaessani ruskeisiin silmiini peilissä. Tunne oli hassu, mutta aamun unisten hetkien outojen tuntemuksien perusteella on turha tehdä mitään hätiköityjä muutoksia. Rynnistin lopulta alakertaan juomaan lasillisen vettä, sillä suuni oli aina rutikuiva aamuisin.

Juostessani takaisin yläkertaan pyrin keskittymään aivan normaaleihin asioihin, tärkeimpänä, mitä pukisin päälleni tänään. Tiedän, voi kuulostaa pinnalliselta, mutta tyylini on minulle tärkeä. Ilmaisen itseäni tyylini kautta, niinkuin joku muu piirtämisen tai kirjoittamisen. Tyylini siis poikkeaa massasta ja on oman näköiseni. Olen taiteilijaluonne ja rakastan värejä ja sen kyllä huomaa. Päädyin kuitenkin aamulla pukemaan hillityn väriyhdistelmän: sini-valko-raidalliset leveälahkeiset housut ja valkoisen trumpettihihaisen paidan. Se on luottoasuni ja halusin turvaa tältä oudolta tunteelta.

Levitettyäni kevyesti meikkivoidetta ja taiteiltuani punaisen huulipunan kanssa, riensin alakertaan aamupalalle. Äitini odotti jo ulkovaatteet päällä eteisessä kun pääsin vihdoin laukkuineni pukemaan. Olin saanut muutama kuukausi sitten ajokortin täytettyäni 18 ja olin saanut äidin suostuteltua siihen, että vein hänet töihin ja sain sen jälkeen itse ajaa kouluun. Minulla ei todellakaan ollut varaa omaan autoon, eikä äidinkään auto mikään kaunotar ollut. Olin harmissani, kun minulla ei ollut varaa omaan, sillä rakastin hienoja autoja, niin uusia, kuin vanhojakin.