Slow motions

Chapter 8

Jos jotain tekee, niin se pitää tehdä sitten kunnolla. Se on uuden elämäni motto. Varaan siis koulun jälkeen ajan kampaajalle ja saankin sen heti seuraavalle päivälle. Täällä pikkukylässä kun ei ole kovin ruuhkaista. Siivoan myös huoneeni, sekä luen netistä ohjeita, kuinka tulla itsevarmemmaksi. Pakko nimittäin myöntää, että Jacen tempaus teki kolhun itsetuntooni ja tunnen tarvitsevani vähän tsemppausta, eikä ihme: Hän ei hyväksynyt minua sellaisena kuin olen ja vielä puukotti selkään.

Liimailen peileihin post-it -lappusia, kuten "hymyile", tai "olet kaunis". Rohkaistun myös laittamaan Nellielle viestiä, lähtisikö hän huomenna kampaajani jälkeen shoppailemaan, ja hän vastaa melkein heti olevansa messissä. Takaa-ajatuksenani on uusien vaatteiden lisäksi vihdoin selvittää, mitä hänellä ja Arthurilla on meneillään. Kukaan, vaikka olisi liikkunut yhtä zombina kuin minä, ei ole voinut olla huomaamatta, että heidän välillään on vipinää! Oletan, että he eivät siis ole kovin läheisiä sukulaisia, kun he kerran käyttäytyvät sillä tavoin. Se tekee kyllä tästä sukulaiskuviosta aiempaa oudomman, ehkä täytyy tiedustella siitäkin huomenna.

Olen onnellinen, että ostin helppoa ruokaa, sillä kaiken touhuamiseni jälkeen energiaa ei riitä enää ruoanlaittoon. Lämmitän siis uunin ja lisään vähän onnettoman pakastepitsan päälle lisää täytteitä itse. Olen kerrassaan tyytyväinen tähän energiapuuskaan, joka potki minua peruuksille. Jace ei selvästi haikaile minun perääni, joten miksi minäkään käyttäisin energiaa enää murehtimiseen?

Saatuani ruoasta uutta potkua, päätän vielä ilahduttaa äitiä leipomalla omenapiirakan. Tajuan kuitenkin ajoissa, että kananmunat ovat loppu, eikä meillä ole vanilijakastikettakaan. Harkitsen hetken, jaksanko lähteä kauppaan asti, mutta juurihan minä lupasin, että jos jotain tehdään, se tehdään sitten kunnolla! Kävelen siis kauppaan, enkä mene laiskana autolla tai jää sohvalle makaamaan!

Ulkona näytti kylmältä, joten toppasin aivan liikaa päälle, minkä takia naamani on punainen ja melkeinpä valuu hikeä saavuttuani kauppaan. Huokaisen helpotuksesta, kun kukaan tuttu ei onneksi tällä kertaa tule vastaan. Kotona vähennän vaatetusta ja kääräisen hihat ryhtyen vatkaamaan taikinaa.

Kello on jo paljon, eikä äitiä vieläkään näy nostettuani piirakan uunista, joten jätän lämpimän piirakan keittiön pöydälle pienen lappusen kera ja lähden itse nukkumaan.

Aamulla kömpiessäni alakertaan, äiti kiittää hymyillen omenapiirakasta ja kertoo syöneensä kaksi palaa, kun oli niin hyvää.

"No hyvä, sittenhän sitä uskaltaa kai itekin maistaa", hymyilen äidille.

Koulupäivä sujahtaa ohi kuin hujauksessa odotellessani kampaajaa ja shoppailureissua. Laskeskelin, ettei minulla hiusten värjäämiseen ole varaa, jos aion jotain shoppaillakin, mutta päätin leikkauttaa lapaluiden alle yltäneet hiukseni lobiksi. Se saa kasvoni korostumaan kivasti, huomaan, kun hiustenpätkät lojuvat hylättyinä lattialla. Jotain sellaista vaikutusta olin toivonutkin.

Olin koulun jälkeen käynyt viemässä oman autoni kotiin ja kävellyt kampaajalle, jotta voisimme mennä Nellien autolla kaupunkiin. Odotellessani Nellietä parkkipaikan reunalla kylmästä hytisten, totean Arthurin ja Nellien olevan aika hyvä match, sillä he molemmat omaavat eräänlaisen hällä väliä -asenteen, ainakin aikataulujen suhteen. Toki heidän asenteissaan ja luonteissaan on paljon erojakin. Nellie on välillä diivamaisen dramaattinen, kun asiat eivät suju hänen mielensä mukaan, kun taas Arthur on aina rento. Molemmat ovat kuitenkin niin itsevarmoja tyyppejä, ettei sellaiset pikkuseikat kuin muutaman minuutin myöhästyminen hetkauta heitä lainkaan.

Nellien kurvattua eteeni, hän väläyttää valkoisen, pahoittelevan hymyn. "Sori, sori, laitan vähä lisää lämmitystä", Nellie puoliksi nauraa, puoliksi mutisee minun kömpiessäni hytisten autoon. Kampaajan jäljiltä kosteat hiukseni ovat valkoiset huurusta. Listahitit raikuvat kaiuttimista, ja Nellie alkaa tavalliseen tapaansa pölpöttää, mistä milloinkin. Hänen hiljentyessään hetkittäin, mietin, pitäisikö minun ottaa Arthur puheeksi nyt, vai vasta kaupungissa. Päädyn pitkän pohdinnan jälkeen vaihtoehtoon 2. Raahaan Nellien kaakaoille, jolloin hänestä on ehkä helpompi puristaa pienimmätkin yksityiskohdatkin irti! Toisaalta päätökseen saattoi vaikuttaa myös se, että mietin niin kauan vaihtoehtojani, että olemme jo melkein perillä...