14. Luku

517 63 8
                                    

//Ja taas takaisin Asleighin ajatuksiin :D


Se maistuu aivan erilaiselta, kuin olin ajatellut. Ei ollenkaan kirkerältä. Vähän rautaiselta, mutta makealta. Joka tapauksessa, se oli parasta mitä olen koskaan maistanut. Jopa parempaa kuin Purpurrotin - sen violetin kahvilan - kakku.

Ethan katsoo minua turhautuneesti, kun pyyhkäisen suupieltäni hihaani. Se tyyppi sitten jaksaa ärsyyntyä kaikesta, mikä vähänkään liittyy minuun. Olenko todellakin noin ärsyttävä?

"Mitä?" kysyn, sillä haluan tietää, mitä tein väärin.

"Sinä olet ihan veressä," hän vastaa ja yllätyksekseni virnistää.

"Toivoin, ettei sinun täytyisi kestää tätä, mutta et suostunut kuuntelemaan." hän sanoo vähän vakavampi ilme kasvoillaan.

"Olisiko sen voinut estää?"

"Olisi. Et olisi saanut tavata ketään perheenjäsentäsi, ennen kuin tulet täysi-ikäiseksi. Silloin olisit pysynyt ihmisenä."

Painan pääni polviin. Tämän olisi voinut estää! Nyt olen vampyyri, enkä muuksi muutu. Pako mahdollisuutta ei ole.

Katson epätoivoisesti Ethania. Hän kohauttaa olkapäitään; mennyt mikä mennyt. Turha sitä on jäädä murehtimaan. Nyt pitää vain keskittyä selviämään tästä, mielellään jopa tappamatta ketään. Tosin se taitaa olla vähän myöhäistä, ajattelen ja näen yhä silmissäni sen pojan, joka epäonnekseen sattui osumaan kohdallemme. Minua alkaa oksettaa, joten yritän olla ajattelematta sitä liikaa.

Ethan tarttuu minua kädestä kiinni - ei sillä tavalla romanttisesti, ainoastaan saadakseen minut pois omista ajatuksistani - ja lähtee kuljettamaan kohti kotia.

"Haluatko sinä tavata veljesi?" Yllätyn, enkä tiedä mitä sanoa. 

"En juuri nyt," ähkäisen. En ole valmis. Olen hänelle tavallaan vihainen siitä, mitä koulussa tapahtui. Ja minua heikottaa. Hän nyökkää mietteissään;
"Olet oikeassa, ehkä se ei ole vielä nyt järkevää. Hän on luultavasti kotonasi, joten tulet minun luokseni yöksi."

"Eihän minun tarvitse päästää häntä sisään?"

Ethan nauraa. Niin kylmästi, että minua alkaa melkein paleltaa. 

"Arthur menee minne haluaa!"

"Eikö hän sitten tule sinun luoksesi?"

"Se tässä onkin parasta. Kämppäni on ehkä tämän kaupungin ainoa paikka, jonne hän ei pääse."

"Miksi?"

Ethan pyöräyttää silmiään, eikä selvästikään pidä yhtään kyselemisestäni.

"Ei vaan pääse. Älä utele."

"Miten luulet, että uskallan lähteä mukaasi, jos et kerro minulle mitään?" minä tivaan. Miksi meille aina käy näin? Keskustelumme päättyvät aina riitoihin.

Ethan tuhahtaa ja vilkaisee ympärilleen, aivan kuin tarkistaakseen, näkeekö kukaan. Sitten hän työntää minut vasten seinää ja katsoo suoraan silmiini. Samanlaiset, sinisinä hohtavat silmämme kohtaavat ja tunnen kylmien väreiden kulkevan pitkin selkääni. Mitä hän aikoo tehdä? Hakata minut? Vai pahempaa? Ainakaan hän ei näytä kiltiltä.

Hän painaa kasvonsa lähemmäs omiani, rikkomatta katsekontaktia. Hän tuoksuu ihanalle. Samalle, kuin silloin, kun nukuimme vieretysten sängyssäni; sitruunalle ja metsälle.Pudistan sellaiset tyhmät ajatukset pois päästäni. Hän ei sano mitään, mutta näyttää uhkaavalta. Henkäisen tajutessani, että hänen kätensä ovat pääni molemmilla puolilla. Kuin varmistamassa, etten pääse pakoon. Ethan ei minuuttiin hievahdakaan. En tajua, miksi en vain pujahda hänen käsiensä alta ja juokse karkuun. Vaikka sitten Arthurin luo.

AvainWhere stories live. Discover now