Avain

9. Luku

Kolmas viikkoni uudessa koulussa on alkamassa. Ethan nukkuu edelleen lattiallani, hän tulee joka ilta ennen kymmentä ja lähtee koulun jälkeen omille teillensä. Vihaan häntä sen takia, ettei hän edelleenkään ole suostunut kertomaan veljestäni. Ainut asia, jonka olen saanut selville, on se, että minulla on ylipäätään veli elossa ja että hän asuu naapurikaupungissa. Missä niistä? Ei hajuakaan, mutta aion ottaa selvää. Esteenä on vain se tosiasia, että Ethan ei ota kuuleviin korviinsakaan kysymyksiä perheestäni, jota ei ilmeisesti ole jäljellä veljeäni enempää. Voi, kunpa saisin tavata hänet!

Kaverini suhtautuvat ihan hyvin siihen, että tulen joka aamu kouluun Ethanin kyydillä kouluun. Olemme käyneet Chrisin kanssa pari kertaa ulkona, ja olen hyvää vauhtia ihastumassa häneen. Tänään meidän on koulun jälkeen tarkoitus lähteä yhdessä ostamaan koulukirjoja seuraavalle jaksolle.

***

Avaan Ethanin auton oven ja heilautan kättäni Morganille. Hän jää odottamaan, että pääsen ulos upottavalta istuimelta. Kävelemme jutellen vitsailen ja höpötellen porukkamme luokse. Minusta tuntuu, että olen muuttunut hirveästi näiden parin viikon aikana. En jaksa enää edes ihmetellä sitä, että ihmiset viihtyvät seurassani.

Tunnit matelevat hitaasti. En malta odottaa kirjanostoreissua, joten puolet tuntien sisällöstä menee ohi korvien ja loppuja puoliakaan tuskin muistan kokeeseen. Kun kello viimein soi koulun päättymisen merkiksi, pakkaan laukkuni helpottuneena ja kävelen parkkipaikalle.

Tervehdin Chrisiä iloisesti ja hyppään kyytiin. Hänellä loppui koulu jo ennen minua, joten hän tuli vain hakemaan minut.

"Minne suunnataan?" kysyn iloisesti ja väläytän hymyn. Hän naurahtaa:
"Tiedän yhden hyvän paikan, josta saa kirjoja halvalla."

"Sinne siis!"

"Käykö, jos mennään sen jälkeen kahville?"

"Minulla on parempi idea," virnistän. Hän katsoo minua kysyvästi. "Tule käymään minun luonani, niin tarjoan kahvit."

Hänen hymynsä leviää, mutta hän tyytyy vain nyökkäämään.

Saamme kirja-ostokset hoidettua nopeasti, ja Chris lähtee ajamaan kohti kämppääni. Minua pelottaa hieman, että Ethan on siellä. Ei hän kyllä koskaan oleile siellä päiväsaikaan, mutta minun tuurillani tämä päivä voi ollakin poikkeus. Olen antanut hänelle vara-avaimen, ettei minun tarvitse aina ravata avaamassa ovea hänelle, joten hän olisi kyllä päässyt sisään, vaikken olekaan kotona.

"Eikö täällä ole hissiä?" Chris marisee, kun kapuamme portaat ylös oikeaan kerrokseen. Vedän syvään henkeä, ennen kuin avaan oven. Valot eivät ole päällä, eikä Ethania näy missään. Minulta pääsee helpotuksen huokaus, kun päästän Chrisin sisälle ja menen keittiöön laittaakseni kahvinkeittimen päälle. Kaivan kaappeja, kunnes löydän suklaalevyn, jonka Ethan on piilottanut muropaketin sisään. Hän rakastaa suklaata, se on tullut huomattua, ja usein kaivelen kaappeja etsien hänen suklaakätköjään. Niitä löytyy aina mitä mielikuvituksellisemmista paikoista. Olen mielestäni oikeutettu syömään hänen suklaansa, sillä hän syö minun ruokaani ja nukkuu täällä. Ilmaiseksi, vaikka hänellä takuulla olisikin varaa maksaa puolet vuokrasta tai edes ruuista.

Chris ottaa pari palaa suklaata ja kupin kahvia. Juttelemme kaikenlaista ja päädymme laittamaan Netflixistä jonkin romanttisen komedian pyörimään. Istumme vieretysten sängylläni peittooni kietoutuneina katsellen leffaa.

Kun päähenkilön koira kuolee raa'asti, olen näkevinäni Chrisin silmänurkassa kyyneleen. Hymyilen hänelle.

"Olet suloinen, kun liikutut noin herkästä," naurahdan.