Avain

3. Luku

Bussi jarruttaa ja pysähtyy suoraan koulun eteen. Chris heilauttaa kättään kuljettajalle, ja astumme nuhjuisesta bussista ulos auringonpaisteeseen. Jään hämmentyneenä seisomaan koulua kiertävän muurin portille ja katson koulurakennusta.

Mitä tahansa odotinkin, se ei missään tapauksessa ollut mitään tällaista. Rakennus on valtava, mutta vähemmän laitosmainen kuin olisin ikinä uskonut. Puolet sen seinistä on vitivalkoista tiiliseinää, ja loput tummanpunaista lautaa. Rakennuksessa on paljon ikkunoita, joista auringonpaiste heijastuu osittain takaisin taivaalle saaden koko rakennuksen ikään kuin hohtamaan. Se on todella kauniisti suunniteltu.

Haukon henkeä hämmästyksestä, kun Chris tulee seisomaan selkäni taakse.

"Et tainnut odottaa ihan tällaista?"

"No en!" huokaisen katse yhä rakennuksessa.

"Haluatko, että näytän sinulle tien kansliaan?"

Käännän nopeasti katseeni pois rakennuksesta, kohti pihaa. Se on täynnä nauravia ja juttelevia ihmisiä. He seisovat porukoissa ja nauttivat selvästi auringosta ja kauniista ilmasta. Henkeäni alkaa ahdistaa. Nielaisen palan kurkustani ja nyökkään Chrisille. Hän katsoo minua kerran jotenkin pahoittelevana. En usko, että hän ymmärtää, joten suon hänelle pienen hymyn.

Hän tarttuu kädestäni kiinni:

"Jännittääkö sinua?"

"E-en ole tottunut tällaiseen joukkoon ihmisiä," änkytän naama valkoisena. Chris ei vastaa mitään, vaan puristaa kättäni rauhoittavana. Aion vetäistä käteni pois, mutta muutankin mieleni. Se on odottamattomalla, absurdilla tavalla rauhoittavan tuntuinen. Saan siitä hieman voimaa, joten puristan itsekin hänen kättään rystyset vitivalkoisena.

Chris taputtaa minua vapaalla kädellään rauhoittavasti olkapäälle ja lähtee vetämään minua päättäväisesti väkijoukon keskelle. Tuntuu kuin kaikki tuijottaisivat, mutta en ehdi jäädä miettimään sitä, sillä Chris luovii nopeaa vauhtia ihmisten seassa kohti pääovea. Lämmin ja karhea käsi omassani tuntuu rauhoittavalta ja saan sysättyä lopulta tunteen vatsassa lepattavista perhosista taka-alalle.

Olemme juuri päässeet sisään puolityhjään aulaan, kun Chris heilauttaa vasenta kättään -sitä jolla pitää kiinni omastani- iloisesti, tempaisten minunkin käteni yläilmoihin, ja huikkaa tervehdyksen. Seinänvierellä seisoskellut porukka vilkaisee suuntaamme ja lähtee lähestymään meitä. Perhoset palaavat salamana vatsaani. Nämä ovat selvästikin Chrisin kavereita. He tuijottavat minua, ja yhteen liitettyjä käsiämme. Osa virnuillen, osa hämmentyneinä ja yksi heistä tuijottaa minua suorastaan vihaisena. Hän on minua pidempi, hoikka ja kaunis tyttö, jolla on laineille kaartuvat, punaiset hiukset. Yritän vetäistä käteni irti, mutta Chris ei päästä. Hän lähtee vetämään minua ystäviään kohti, ja olen kompastua jalkoihini. Sydämeni hakkaa tuhatta ja sataa.

Chrisin kaverit moikkaavat Chrisiä, ja muutama läpsäyttää hänen kanssaan yläviitosen. Seison puolittain Chrisin takana, katse luotuna suoraan maahan. Naamani on varmasti aivan punainen. En ehdi edes miettimään tunteitani, jotka ovat minulle ihan vieraita, kun Chris tempaiseekin jo minut lähemmäksi. Olen lentää säikähdyksestä selälleni, ja tasapainon palauttaakseni joudun huitaisemaan ilmaa vapaalla kädelläni.

Chris naurahtaa lämpimästi ja päästää viimeinkin irti kädestäni. Hän kääntää minut olkapäistä suoraan kaveriporukkansa arvostelevan katseen alle. En tiedä, miten minun pitäisiä toimia, joten jatkan vaivaantuneena lattian tuijottamista.

"Tässä on Asleigh," Chris esittelee. Nostan viimeinkin katseeni lattiasta nähdäkseni heidän ilmeensä. Kun huomaan, että ne eivät ole halveksuvia, vaan ystävällisiä, levitänkin suuni pienen pieneen hymyyn ja nyökkään. Punatukka ei katso tännepäin, vaan tuijottaa suoraan päinvastaiseen suuntaan jännittyneenä ja kädet puuskassa. Ei hän minua haittaa. Minuun on koko elämäni suhtauduttu tuolla tavoin. Se alkaa olla jo tuttua.