Kuun valossa

17. Salakuuntelen

Vanessa

Siitä oli nyt kolme päivää, kun Daniel oli tullut. Aika kului hitaasti, madellen, ja kaikki tuntuivat odottavan jotain. Kyllähän he odottavatkin, laumataistelua. Minua ei oltu valaistu siitä, milloin se olisi ja missä, jos taistelulle edes oli mitään aikoja tai paikkoja. Sen sijaan olin saanut tietää vain muita ikäviä asioita.

Mies, jonka päälle olin käynyt pakoa yrittäessäni, oli ollut tulossa salaa tuomaan minulle varastoon ruokaa. Häntä oli rankaistu siitä, sillä alfa ei ollut luvannut kenenkään muun kuin itsensä käydä varastossa luonani. Olin siis käynyt mahdollisesti ainoan ystävällisen tämän lauman jäsenen kimppuun. En kylläkään ollut ihan varma siitä, oliko hän enää niin kovin ystävällinen. Sentään tyrmäämäni mies ei ollut kuollut tai saanut vakavia vammoja.

Alfa oli antanut Danielille tehtäväksi vessojen ja ulkohuussien siivoasimen, sekä lasten hoitamisen. Daniel ei ollut Jasonin mukaan kiljunut riemusta sen kuullessaan. Hänen oli kuitenkin hoidettava hommansa ja tyydyttävä kohtaloonsa.

Rajoja kuulema vartioitiin ja kauempanakin reviiristä järjestettiin partioita Viktorilaisten (nimitys, jota isäni laumasta käytettiin) varalta. Karkaaminen Punasilmäisiltä (nimitys, jota olin kuullut Danielin kerran käyttävän sieppaajistani) oli siis entistäkin vaikeampaa.

Olin saanut kiskottua Jasonilta, mitä eroa karkoituksella ja erotuksella oli. Muistin, että Daniel oli kertonut joutuvansa karkoitetuksi, jos hän tapailisi minua, mutta niin ei nähtävästi ollutkaan käynyt. Karkoittaminen tarkoitti sitä, että karkoitettu laumanjäsen joutui lähtemään maasta. Niinpä, ihan järjetöntä. Entä jos ei osannut kieltä, ei ollut rahaa tai vain kertakaikkiaan mahdollisuuksia lähteä? Oma mielipiteeni asiasta oli, että se oli typerää. Tätä en tietenkään Jasonille kertonut.

Erottaminen taas tarkoitti, että erotettu laumanjäsen ei saanut enää olla lauman mailla, eikä tavata entisiä laumatovereitaan koskaan. Niin oli myös karkoittamisen kohdalla, mutta erotetun ei tarvinnut häipyä maasta. Hän sai asua jopa samassa kaupungissa -vou- kunhan pysyi erossa entisestä laumastaan. Mutta jos Daniel olisi laumataistelussa, hänhän tapaisi heidät taas? No, kai sillä ei ollut enää mitään väliä siinä vaiheessa, kun kaikki kuitenkin jo olisivat toistensa kurkuissa. Mietin vain, miksihän Danielin tuomiota oli kevennetty, eikä häntä oltukaan karkotettu.

Jasonin kynnet pitenivät, kun hän hermostui. Olin kysynyt siitä häneltä, kun olin muistanut, miten hän oli raapaissut minua ja luultavasti Danieliakin. Kysymys oli tullut mieleeni, kun Jason oli heristellyt naamani edessä sormeaan, jossa oli ollut lyhyt kynsi. Olin myös udellut, kasvoivatko muidenkin ihmissusien kynnet, mutta Jason oli vain sanonut: "Mitä väliä sillä on?" ja jättänyt aiheen siihen. Luulin, että hän ei tiennyt vastausta.

En voinut käydä suihkussa. Tai no, olisin voinut, mutta vain sillä ehdolla, että Jason tuli mukaani. Hänen täytyi kuulema vahtia minua kaikkialla. "Ei kiitos", olin vastannut heti, kun olin asiasta kuullut. Hiukseni näyttivät siis lähinnä likaiselta mopilta ja haisin kauniisti sanottuna kakalta. Vaatteenikin olivat, sanotaanko, liian likaiset. En ollut saanut vaihtovaatteita, vaikka hammasharja ja harja minulle olikin hankittu. Vakuuttelin itselleni, ettei minua olisi voinut vähempää kiinnostaa, miten vastenmieliseltä näytin sieppaajieni silmissä (tai haisin nenässä). Mutta oloni ei siitä kohentunut. Tunsin itseni kamalan likaiseksi ja rumaksi, eikä se koskaan tietenkään tunnu kenestäkään mukavalta. Niinpä, istuessani viidennen vankeuspäiväni aamuna Jasonin kanssa aamiaisella, aloin viritellä keskustelua.

"Kuule, mitä jos päästäisit minut yksin suihkuun?" kysyin varovaisesti lusikoidessani puuroa.
"Me olemme käyneet tämän keskustelun jo", Jason mutisi unisen matalalla äänellä.
"Sehän olisi tavallaan alfan käskyn rikkomista, vai mitä? Sitä paitsi, emmehän me nukukkaan samassa huoneessa." En tietenkään tavallisesti olisi usuttanut Jasonia rikkomaan alfan käskyjä, mutta tämä oli hätätilanne, todellakin.
"Olet oikeassa. Pitäisikö siihen tehdä muutos? Kumpi nukkuisi sängyssä ja kumpi lattialla? Vai kenties-"
"Ei, ei. Ei ihan totta tarvitse. Osaan minä yksinkin nukkua. Niin kuin käydä suihkussakin", keskeytin ja tein kädelläni torjuvia liikkeitä.
"Ihan tosi? Saanko nähdä?" Jason kysyi kulmiaan kohottaen.
"Et. Tai siis, näethän sinä sitten, kun tulen kylppäristä pois. Joten voithan sinä odottaa oven ulkopuolellakin. Ei tarvitse pelätä, jos sinun tulee minua ikävä. Tulen aivan pian takaisin", vakuuttelin.
"Ikävä? Sinähän haisetkin kuin sikolätti, ulkonäöstä puhumattakaan", Jason tuhahti. Yritin olla ottamatta itseeni.
"No, se ei ollutkaan pointtini, vaan se, ettei sinun tarvitse tulla kylppäriin, kun vain odotat oven ulkopuolella. Niin kuin silloin, kun käyn vessassa."
"Olen yllättynyt, että kykenet noinkin tasokkaaseen aivotyöskentelyyn. Mutta tässä on katsos yksi pieni seikka, joka pilaa kaiken. Kylppärissä on kaksi ovea. Toinen tänne sisään, toinen suoraan takapihalle. Olen syvästi pahoillani, mutta en voi jakautua kahdeksi", Jason totesi järkevään sävyyn.
"Käske joku toinen sille toiselle ovelle", vastasin tuskastuneena.
"Katsohan, ylität itsesi jo toisen kerran. Itse asiassa sain tuosta paremman idean. Janika tulee vahtimaan sinua suihkuun", Jason totesi kuin asia olisi sitä myöten selvä.
"Kuka Janika? Ei käy. Minun ideani oli parempi", intin.
"Älä väitä vastaan. Kun olet syönyt, lähdemme etsimään Janikaa", Jason sanoi jyrkästi.
"En tahdokkaan suihkuun", totesin viileästi. Jason löi nyrkillään pöytää.
"Sinä menet ja sillä selvä! Kohta tulen väkisin itse kanssasi, jos et usko!" hän karjui ja sai varmuuteni hieman järkkymään. Olin oppimut tässä muutaman päivän aikana, että kun Jason alkoi hermostua, hänelle ei kannattanut urputtaa. Järkevintä oli olla nätisti ja pitää turpansa ummessa. Silloin kuumakalle aina rauhoittui, ennemmin tai myöhemmin. Niinpä puristin suuni tiukaksi viivaksi ja söin puuroni loppuun.