Kuun valossa

14. Saan häädöt

Daniel

Alfan ilme oli näkemisen arvoinen, kun sain kertomukseni loppuun. Hänen kasvoillaan ei ollut enää jälkeäkään siitä hermostumisesta johon olin törmännyt, kun olin ilmestynyt hänen ovelleen pienen pakomatkani jälkeen. Hänen ilmeensä kuvasti nyt silkkaa vihaa, mutta ei suinkaan minua kohtaan. Enpä olisi välittänyt olla niiden punasilmäisten roikaleiden paikalla tällä hetkellä.

"Kutsu kaikki paikalle, heti!" alfa murahti minulle ja kääntyi sitten toisaalle omissa mietteissään, synkkä ilme naamallaan. Nyökkäsin ymmärtämisen merkiksi -vaikkei hän sitä nähnytkään- ja kävelin muutamisen metriä poispäin. Kaivoin puhelimen taskustani ja aloin soitella perheiden päille ja käskin heitä tulemaan heti alfan talolle perheensä mukanaan. Käskin Jonaksen huolehtia myös isäni paikalle, sillä en aikonut soittaa hänelle.

Jonkin ajan kuluttua koko lauma seisoi alfan pihalla. Ne, joille olin soittanut, olivat olleet hämmentyneitä, kun minä olin puhelimessa ja loput, joille en ollut soittanut, ihmettelivät läsnäoloani nyt. En kiinnittänyt heihin huomiota, vaan seisoskelin vaitonaisena alfan vierellä.

"Laumani, olemme koolla, koska meille on ilmaantunut ongelmia. Daniel palasi äsken retkeltään", kaikkien silmät kääntyivät minuun, "ja toi huonoja uutisia", alfa aloitti. Sitten hän kertoi laumalle saman, minkä minä olin kertonut hänelle hetkeä aijemmin. Kaikki kuuntelivat hiljaa loppuun asti, mutta ilmeet vaihtelivat laumatovereideni kasvoilla. Jonkun matkan päässä seisova Niko tuijotti minua herkeämättömästi koko selonteon ajan. Yritin vältellä hänen katsettaan parhaani mukaan. Alfan lopetettua selityksensä syntyi hiljaisuus.

"Alfa", sanoin katkaisten hiljaisuuden ensimmäisenä. Alfa ja kaikki muut kääntyivät katsomaan minua. Tiukkaan sävyyn alfa korjasi: "Viktor."
En tiennyt, sanoiko hän niin siksi, että halusi itseään kutsuttavan oikealla nimellään, vai siksi, ettei katsonut minun enää kuuluvan laumaansa.
"Viktor", toistin ja jatkoin sitten muina miehinä: "Tiedätkö yhtään, miksi Punasilmäiset haluavat uutta laumataistelua?" Hetken katseltuaan minua hiljaa hän vastasi.
"Luulen tietäväni. Viimeinen taistelu käytiin siksi, että Punasilmäiset halusivat lisää maita itselleen. Me voitimme sen taistelun, eivätkä Punasilmät saaneet haluamiansa maita. Luultavasti he yrittävät kostaa meille ja saada maat tällä kertaa itselleen", alfa selitti. Nyökkäsin. Olin arvellut tuota jo itsekin, mutta nytpähän tiesin, että alfakin oli sitä mieltä.
"Mutta oli halpamainen teko viedä Vanessa", sanoin vielä puristaen käsiäni nyrkkiin.
"Siinä olet ihan oikeassa, Daniel. Ja miksikäs hän juoksentelikaan siellä Punasilmäisten rajoilla?" alfa kysyi äkkiä vihaisesti.
"Siksi, että sai tietää olevansa puoliksi ihmissusi", vastasin mahdollisimman asiallisesti ilmekkään värähtämättä.
"Ja miksikäs hän saikaan tietää sen?" alfa kysyi kuulostaen yhä hermostuneemmalta.
"Siksi-", aloitin, mutten saanut sanottua loppuun.
"Siksi, että sinä olit tapaillut häntä kiellostani huolimatta ja kertonut, että olet ihmissusi!" alfa karjaisi päälleni. En reagoinut muuten kuin räpäyttämällä silmiäni. Onhan tuo totta.
"Olit jopa kertonut Vanessalle, missä asut! Niinpä hän sitten tuli tänne ja sai tietää minustakin!" alfa huusi taas. En nähnyt vaivaa selittääkseni, että olin jo päättänyt olla tapaamatta Vanessaa enää koskaan. Ei se olisi mitään muuttanut. Sitä paitsi, olin jo itsekin tajunnut, että tämä kaikki oli minun vikani. Jos en olisi sinä yhtenä täydenkuun yönä vienyt Vanessaa kotiini ja näyttäytynyt hänelle, enkä olisi kertonut hänelle ihmissusista, mitään tällaista ei olisi tapahtunut. Vanessa olisi elänyt elämänsä onnellisena ihmisenä loppuun asti, eikä olisi nyt punasilmäisten ihmissusien vankina.

Havahduin omista ajatuksistani, kun alfa astui suoraan eteeni ja katsoi minua silmiin. Hänen siniset silmänsä olivat kovat ja kylmät kuin jää.
"Daniel", alfa sanoi kovaan ääneen niin, että kaikki varmasti kuulivat.
"Olet rikkonut lauman sääntöjä kahdesti. Olet tapaillut ihmistyttöä siitä huolimatta, että kielsin sinua erikseen. Sitten vielä kerroit ihmiselle olevasi ihmissusi", alfa luetteli. Luulin tietäväni, mitä oli tulossa. Odotin tuomiota hiljaa paikallani, alistuen.
"Sinä kuitenkin toit minulle tärkeän viestin. Toinen lauma on siepannut tyttäreni ja suunnittelee laumataistelua. Siksi en karkoita sinua", alfa sanoi ja piti pienen tauon. "Rangaistus on kuitenkin annettava", hän sanoi. Kukaan ei hiiskunutkaan.
"Tästä hetkestä lähtien, Daniel, sinä et kuulu enää laumaani. Erotan sinut", alfa julisti.

Kun Hän oli sanonut sanat, minä kumarsin Hänelle syvään. Hän ei kumartanut takaisin, niin kuin tapana oli. Sen jälkeen kumarsin syvään heille muille. He kumarsivat minulle pienesti takaisin. Isäni Tomin kasvoilla oli kärsivä ilme. Hänen vaimonsa oli kuollut taistelussa laumansa puolesta, ja nyt hänen ainoa lapsensa erotettiin laumasta pojan häpäistyä sen sääntöjä. Ainoan kaverini Nikon silmistä valuivat kyyneleet. Minäkin olin hänen ainoa kaverinsa, ja oli surullista, että viimeiset muistomme meistä olivat, mitä olivat. Sillä nyt minä lähtisin pois. Minulla ei ollut enää lupaa asua heidän alueellaan, eikä kuulua heidän yhteisöönsä. Louna, Tia, Nora ja Nikon ja Noran äiti Lena itkivät myös. Muut näyttivät surullisilta. Minä itse jähmetin kasvoilleni kivisen, neutraalin ilmeen.

Kumartelujen oltua ohi siirryin heti seuraavaan osaan "rituaalista". Muutuin sudeksi ja laskeuduin mahalleni Hänen jalkojensa juureen. Hän kumartui puoleeni, ojensi kätensä minua kohti ja vetäisi kuonostani yhden viiksen. Se sattui ihan vietävästi, mutta pysyin liikahtamatta paikoillani.

Sitten Hän nousi seisomaan, niin kuin minäkin. Kaivoin maahan tassuillani kolon. Hän pudotti viikseni sinne ja peitti sitten kolon uudella maalla. Vain tuo pieni viiksi minusta jäisi tänne, kaikki muu lähtisi. Mikään muu osa minusta, kuin tuo viiksi, ei enää koskaan tulisi tänne ja koskisi tätä maata. Se oli heidän maataan, ei enää minun. Kaikki, mitä minulla oli täällä, jäisi tänne niin kuin viikseni.

Viimeiseksi Hän tarttui minua kädellään niskasta. Hänen kasvoillaan oli kivettynyt ilme, aivan kuten minunkin. Hän ei olisi halunnut tehdä tätä, varsinkaan nyt, kun he tarvitsivat kipeästi susiaan. Minut oli kuitenkin pakko erottaa, sillä rangaistus oli pantava toimeen heti, kun rikkomus oli tehty. Minun kohdallani siis oltiin jo myöhässä.

Hän työnsi minua poispäin niskasta pitäen, työnsi pois luotaan ja heidän luotaan. Minä tottelin Häntä, lähdin panematta vastaan. Käänsin selkäni heille kaikille ja lähdin pois, ikuisesti pois, vilkaisematta kertaakaan taakseni.

Taakseni jäi kaikki, mitä minulla oli koskaan ollut. Nyt minä vihdoin tajusin, että minun olisi pitänyt olla kiitollinen siitä kaikesta. Olin eilen illalla kyllästynyt ja ajatellut lähteväni pois, jättäväni sen kaiken, minkä nyt jätin. Mutta oli ollut täysin eri asia juosta vain suutuspäissään metsään, omasta tahdostaan. Minä olin halunnut lähteä. Vielä eilen olin halunnut lähteä ja jättää laumani. En ollut todella arvostanut tarpeeksi mitään, mitä olin omistanut. Nyt olisin tehnyt kaikkeni, jotta olisin saanut jäädä. Itseni takia, Nikon takia, Vanessan takia, Hänen takiaan, kuolleen äitini takia, ehkä jopa hieman isäni takia. Mutta mitään ei ollut enää tehtävissä, eikä minulla ollut enää mitään. Yhtään mitään. Ja tähän kaikkeen oli vain yksi syypää. Vain yksi syyllinen.