9. Ihmissudet isottelevat

660 84 6
                                    

Vanessa

Kadotin Danielin tuoksun jossain vaiheessa metsässä, joten päätin mennä hänen talolleen, minne hän luultavasti oli mennyt.

Tullessani hänen pihansa reunamille olin ensin vähällä juosta suoraan päätä taloon. Ymmärsin kuitenkin sentään, ettei se ollut järkevää. Koko tuloni tänne ei ollut järkevää. Mutta se, että olisin juossut taloon, jossa saattoi olla myös muita lauman jäseniä kuin Daniel, oli sentään aivan typerää. Niinpä jäin metsään empimään, mitä tehdä.

Mietteeni katkaisi se, että tajusin yhtäkkiä haistavani suden olevan metsässä aivan lähelläni. Laskeuduin hiljaa kyykkyyn aistit valppaina ja sydän hakaten rinnassani. Vilkuilin ympärilleni, mutta mitään ei näkynyt, eikä kuulunut. Silti jossain oli susi.

Äkkiä kuulin vaimean muksahduksen ja sitten askelia, kun joku alkoi kävellä minua kohti. Ihmisen askelia. Joku oli ollut susi, mutta oli muuttunut ihmiseksi ja käveli nyt suoraan minua kohti takavasemmaltani. Nousin seisomaan ja käännyin nopeasti ympäri.

Minua lähestyi se pitkä tyyppi, jolla oli kuparinruskeat hiukset ja jonka olin nähnyt viikko sitten tulevan Danielin talosta. Astuin pari askelta taakse ja jäin sitten jännittyneenä odottamaan, että poika ehtisi luokseni.

"Moi. Kuka sinä olet? Mitä teet yksin täällä metsän keskellä? Tämä on yksityisaluetta", hän sanoi katsoen minua tiiviisti ruskeilla silmillään esittäen mahdollisimman rentoa.
Mietin sekunnin, ennen kuin vastasin vetäen naamalleni vaivatta hätääntyneen ilmeen. Hätääntynyt minä olinkin.
"M-minä eksyin", sopersin ja käänsin katseeni maahan.

Poika ei uskonut, näin sen heti. Hän tutkiskeli minua katseellaan päästä varpaisiin. Hänen täytyi haistaa pelkotuoksuni. Kenties hän haistoi valheenkin?
"Vai niin", poika sanoi vihdoin ja käänsi katseensa puiden takaa näkyvään taloon. "Haluatko tulla sisään syömään? Voin sen jälkeen opastaa sinut takaisin kotiisi", hän kysyi katsoen minua syrjäsilmällä.
Hän testaa minua, tajusin. Hän tietää, että valehtelen.
"Ei, ei, osaan minä itsekin kotiin", sanoin ajatellen, että talossa saattaisi olla ties kuinka monta muutakin ihmissutta.

Liian myöhään tajusin, että olin puhunut itseni pinteeseen. Olin juuri äsken väittänyt, että olin eksyksissä. Pojan pää kääntyi talosta minuun niin nopeasti, etten edes nähnyt liikettä. Hän tuijotti minua, eikä hänen katseessaan ollut enää mitään ystävällistä. Pelon tunne alkoi hiipiä pitkin selkääni. Saattoivatko ihmissudet olla vaarallisia?

Poika liikahti ja tarttui nopeasti ja lujasti minua kädestä. Säpsähdin ja yritin nykäistä käteni pois siinä onnistumatta.
"Vai olet sinä käynyt täällä ennenkin. Miksi?" poika kysyi tuijottaen minua yhä rävähtämättä. Hänen äänensä kuulosti aivan eriltä kuin äsken. En vastannut mitään. Mitä olisin voinut sanoa? Siihen hätään en keksinyt mitään.

Yhtäkkiä poika henkäisi ja hänen silmänsä suurenivat. Saatoin nähdä, miten ymmärrys levisi hänen kasvoilleen. Voi ei.
"Ei paska... Ei voi olla. Tämä ei voi olla totta. Sano ettei tämä ole totta. Sano minulle, että sinä et ole käynyt tapailemassa Danielia", poika sanoi kiivaasti ja äkkiä hengästyneenä, vilkuillen salavihkaa ympärilleen.

Nielaisin erittäin vaikeasti. Mistä hän oli tiennyt?
"Kuka hän on?" piipitin niin epäuskottavasti, että irvistin.
"Mitä se idiootti on mennyt tekemään? Mitä se vihoviimeinen idiootti on mennyt tekemään? Ei ole totta... ei voi olla totta", poika toisteli läimäisten vapaan käden otsalleen ja vilkuillen taas varuillaan ympärilleen. Minä säikähdin. Oliko tänne tulossa muitakin?

"Mene. Ala vetää. Juokse niin kovaa kuin pääset. Äläkä tule ikinä takaisin", poika sanoi yhtäkkiä ja päästi irti kädestäni osoittaen metsään. Minua ei tarvinnut kahdesti käskeä. Lähdin juoksuun kuin ammuttuna. Ehdin kuitenkin ottaa vain viitisen askelta, kun pusikosta edestäni ryntäsi vaaleanruskea sudenpentu. Se huomasi minut, mutta ei ehtinyt pysäyttää vauhtiaan ennen törmäystä niin kuin en minäkään.

Susi paiskautui jalkoihini kovalla voimalla, jolloin jalat lähtivät altani ja lensin mahalleni maahan ja pentu jäi jalkojeni alle. Älähdin kun otsani pamahti metsän pohjaan. Onneksi siinä ei ollut kiveä tai juuria. Tunsin kuinka sudenpentu kiemurteli jalkojeni alla päästäkseen pois. Se livahti altani ja räpiköi kauemmas minusta. Könysin itsekin polvilleni päätä pidellen ja katsoin pentua varmistaakseni, että se oli kunnossa. Silloin pentu heitti päänsä taakse ja alkoi ulvoa epätasaisella pentuäänellään.

Säikähdin niin, että pomppasin ennätysvauhtia seisomaan. Näin, että minut löytänyt poika juoksi pennun luokse kädet ojossa.
"Tuki turpasi! Kuulitko? Ole hiljaa!" poika karjui pennulle yrittäen kaapata sen syliinsä. Pentu juoksi kauemmas ja jatkoi ulvomistaan kuuntelematta poikaa.

Siinä vaiheessa minun olisi kannattanut ottaa jalat alleni ja häippästä. Tuo oli kuitenkin jälkiviisautta. En hievahtanutkaan paikaltani vaan tuijotin kauhuissani pentua, joka epäilemättä kutsui muita paikalle.

Juuri silloin aloin kuulla pehmeitä ja nopeita juoksuaskelia edestämme ja haistoin suden tuoksun tuulesta. Heti sen jälkeen puiden takaa pelmahti esiin viidestä kymmeneen sutta. Yksi niistä oli musta ja vihreäsilmäinen.

Pentu lopetti ulvomisen. Katsoin kauhuissani, kun sudet juoksivat luokseni ja muodostivat lävitsepääsemättömän kehän parin metrin päähän ympärilleni. Ne olivat ruskeita, mustia, harmaita ja valkoisia eri sävyissä ja kaikkien silmät olivat kirkkaan sinisiä, vihreitä, keltaisia tai ruskeita. Yksi, kaikkein isoin susi astahti askeleen lähemmäs minua. Sen täytyi olla alfa. Toinenkin susi astui eteenpäin. Kaikkien silmät vilahtivat salamana katsomaan sitä. Se oli Daniel.

Helpotuin vähän, kun Daniel alkoi yhtäkkiä muuttua ihmiseksi. Halusin nähdä hänet mieluummin ihmisenä kuin sutena. Muututtuaan kokonaan Daniel katsoi jähmettyneitä susia ympärillään.
"Hän tiesi jo", Daniel sanoi ja katsoi sitten minua silmiin. Nyökkäsin pienesti ja jopa hymyilin lämpimästi, niin iloinen olin, kun hän tuli tuekseni.

Daniel käveli ringistä luokseni ja asettui rinnalleni. Hän otti minua kädestä. Puristin hänen kättään kuin henkeni olisi kiinni siitä, miten lujaa pystyin pitämään hänestä kiinni. Vilkaisin sitä pitkää poikaa, joka oli yrittänyt pelastaa minut ja Danielin. Hän näytti hirveän kalpealta harmahtavan metsän keskellä. Pelkäsi kai, että Daniel karkotettaisiin. Käänsin katseeni ja tunsin itseni kauniisti sanottuna ajattelemattomaksi kakaksi, joka saattoi toisia vaaraan lyömättomällä typeryydellään.

Saatoin aistia, miten tunnelma laumassa muuttui Danielin otettua minua kädestä. Kaikki varmaan ajattelevat, että meillä on joku kielletty rakkaussuhde, ajattelin hiukan hysteerisenä. Sudet tuijottivat Danielia kuin ruttotautista.
"Ei hän ole vaarallinen", Daniel sanoi varmalla äänellä välittämättä ynseistä katseista. Enkö todella?
"Tia, miksi sinä hälytit kaikki paikalle? Tekikö hän muka sinulle jotain pahaa?" Daniel kysyi kääntyen katsomaan pentua, joka oli jäänyt ringin ulkopuolelle.

Pentu alkoi myös muuttua ihmiseksi. Hänestä tuli pieni, säikähtäneen näköinen, laiha ja vaaleanruskeatukkainen tyttö.
"Hän juoksi minua päin ja hyppäsi päälleni. Minä räpiköin hänen altaan ja hälytin apua", tyttö selitti värisevällä äänellä silmät suurina.

Daniel kääntyi katsomaan minua. Hänen ilmeensä oli tyyni.
"Menikö se noin?" hän kysyi minulta huomattavasti pehmeämmällä äänellä kuin hän äsken oli puhunut. Yritin vähätellä mielihyväntunnettani edes hiukan.

"En minä tahallani hänen päälleen hypännyt. Me vain törmäsimme ja hän teilasi minut vahingossa kumoon. Minä lensin mahalleni maahan ja hän jäi jalkojeni alle. Hän kiemurteli altani ja alkoi yhtäkkiä ulvoa", sanoin yrittäen estää hätäännystä kuulumasta äänestäni ja katsoen vuoroin Danielin rauhoittaviin silmiin ja vuoroin tyttöön. Sudet kuuntelivat hiiskumatta meitä kolmea.

"Eihän hän sitten tehnyt sinulle mitään", Daniel sanoi kääntäen katseensa tyttöön.
"E-ei niin. Minä luulin... Mutta eikö hän kuulu Punasilmäisten laumaan?" tyttö kysyi varovasti.
Minä sanoin "En" juuri samaan aikaan kuin Daniel sanoi "Ei". Daniel kääntyi taas katsomaan minuun ja hymyili pienesti. Hymyilin epävarmasti takaisin.
"Eihän hänellä ole edes punaisia silmiä", Daniel huomautti vielä tytölle, joka tuojotti maahan häpeissään. Sitten Daniel kääntyi katsomaan odottavasti isointa sutta.

Seurasin hänen esimerkkiään. Isoin susi oli tummanruskea ja sinisilmäinen. Tumma turkki ja kirkkaat siniset silmät olivat lumoava yhdistelmä. Melkein yhtä lumoava, kuin musta turkki ja vihreät silmät. En voinut olla tuijottamatta silmiä, vaikka tiesin, ettei susia pitänyt katsoa suoraan silmiin. Nuo nimenomaiset kirkkaat siniset silmät olivat kuitenkin tismalleen samanlaiset kuin minun omani.

Kuun valossaWhere stories live. Discover now