Kuun valossa

3. Huomaan uuden kyvyn

Vanessa

Tuijotin poikaa. Hänellä oli mustat sekaiset hiukset ja kirkkaat vihreät silmät, jotka pälyilivät ympäriinsä ja pysähtyivät sitten minuun. Tummat ripset, joita kuka tahansa olisi kadehtinut, kehystivät upeita silmiä. Vaikka silmät olivatkin kauniit, siinä seisoi muutenkin ehdottomasti söpöin koskaan näkemäni poika.

Hän oli vähän pitkähkö, muttei mikään hujoppi. Arvelin, että poika oli suunnilleen 16-vuotias. Hänellä oli vain tummat farkut yllään, ja katseeni harhautui hänen paljaaseen rintakehäänsä. Pojalla oli totisesti hyvä kroppa. Hän ei ollut mikään lihaskimppu, mutta näki, että hyvässä kunnossa hän oli.

Tulin äkkiä hyvin tietoiseksi omasta takkuisesta tukastani ja rumasta laastarista ohimollani. Ja silloin muistin, että joku oli riisunut minut. Ei kai se vain voinut olla tuo poika? Tunsin poskiani alkavan kuumottaa.

Katselimme hetken toisiamme, minä nolona ja hän uteliaana. Sitten poika sanoi pehmeällä, miellyttävällä äänellä: "Huomenta. Vieläkö päätä särkee?"

En sanonut mitään, töllötin vain hänen silmiään, joista en saanut omiani irti. Olin juuri tajunnut, missä muualla olin nähnyt nuo erikoisen kirkkaat vihreät silmät.

"Vanessa, mikä hätänä? Onko sinulta mennyt muisti tai jotain?" poika kysyi ja katsoi minua huolestuneena.
"Mistä sinä tiedät nimeni? Jos olen kertonut sen sinulle, sitä en ainakaan muista", töksäytin yrittäen kuulostaa varmalta, mutta ääneni oli ärsyttävän käheä ja heiveröinen. Itse asiassa kuulostin lähinnä kurkkukipuiselta varikselta.

Poika näytti hetken hätääntyneeltä, mutta se meni niin nopeasti ohi, että luulin kuvitelleeni sen.
"Et sinä ole kertonut, huomasin sen lukevan hupparisi niskalapussa", poika sanoi vetäen samalla mustan T-paidan päänsä yli vatsalihastensa peitoksi.

Hän siis oli riisunut ainakin hupparini. Nielaisin. Mutta olinko kirjoittanut nimeni huppariini? En muistaakseni.
"Ahaa", sanoin kuitenkin vain tyhmänä. Miten muuten tuntematon poika muka olisi voinut tietää nimeni?

"Kuule, oletko sinä nähnyt täällä susia?" kysyin ajattelematta yllättäen meidät molemmat. Katsoessani pojan silmiä ja mustia hiuksia susi kuitenkin vain putkahti koko ajan mieleeni.

Hetken poika vain katsoi minua mietteliään näköisenä.
"Itse asiassa olen. Sellaisen mustan ja vihreäsilmäisen. Komea yksilö. Miten niin?" hän uteli.

"Oikeasti?" kysyin ihmeissäni. Revin katseeni hänen silmistään ja käännyin ikkunaan päin. "Minäkin näin sen, viime yönä. Ennen kuin putosin siihen kuoppaan", vastasin kulmiani kurtistaen. Katselin tiiviisti ulos aamuiseen metsään.

"Miten sinä muuten löysit minut?" kysyin silkkaa uteliaisuuttani. Minua kiinnosti, miksi hänen ikäisensä nuori poika harhaili yöaikaan keskellä suurta metsää.

"Meinasin itsekin pudota siihen kuoppaan. Vanha sudenkuoppa kai. Mutta ehdin huomata sen ennen kuin tipuin, ja uteliaisuuksissani menin kurkistamaan mitä kuopan pohjalla olisi. No, sinähän siellä makasit", poika kertoi hyväntuulisesti ja virnisti. Hän ei kuitenkaan vastannut siihen, mitä varsinaisesti halusin tietää.

"Niin mutta-" aloitin kysymään.
"Sinulla on varmasti nälkä, laitan jotain syötävää", poika keskeytti ja lähti reippaasti astelemaan kohti keittiötä.

Äänestä päätellen hän alkoi availla kaappeja keittiön puolella. Minä aloin taas tuijotella metsään ajatuksissani. Mikä tämä paikka oikein oli? Ja kuka tuo poika oli?

"Tule aamupalalle! Minä voin sen jälkeen saattaa sinut takaisin kotiisi, kun vain kerrot missä asut. Siis tietenkin, jos sinusta tuntuu että jaksat jo kävellä", poika huikkasi keittiöstä kalistellen astioita.