6. Melkein oksennan, kun katson kaveriani

794 96 5
                                    

Vanessa

Tyrskähdin pettyneenä. Olin luullut, että hänellä tosiaan oli jokin tärkeä salaisuus, jonka hän halusi kertoa minulle.
"Hei, ihan totta. Älä naura minulle, ei se ollut vitsi", Daniel sanoi vakavana, eikä hänen äänessään kuulunut vähäistäkään huvittuneisuutta. Hän on taitava näyttelijä, ajattelin yhä hymyillen.
"Vanessa, etkö sinä aio uskoa minua? Jos et, ei sitten, mutta jos uskot, voin kertoa sinulle, mikä minä olen."
"Uskon minä sinua, oikeasti", sanoin vääntäen ilmeeni väkisin peruslukemille. Halusin ehdottomasti kuulla, millaisen tarinan hän oli minulle keksinyt.

Odotin hetken, mutta Daniel ei sanonut mitään. Hän vain tuijotti tiiviisti silmiini. Ehdin jo luulla, että hän vain pysyisi hiljaa, mutta lopulta hän kuiskasi hyvin hiljaa: "Minä olen ihmissusi."

Nyökkäsin pinnistellen kovasti, etten purskahtaisi nauruun.
"Ihmissudet eivät ole sellaisia hirviöitä, jotka syövät ihmisiä ja näyttävät puoliksi susilta, puoliksi ihmisiltä. Ei, me olemme ihmisiä, jotka pystyvät muuttumaan halutessaan sudeksi heti siitä lähtien, kun täyttävät yhdeksän vuotta. Joka täysikuu kaikki yli yhdeksän-vuotiaat ihmissudet muuttuvat väkisin, eikä sitä voi estää. Ihmissudet muodostavat laumoja, ja minä kuulun laumaan, johon kuuluu yksitoista jäsentä."

"Jokaista laumaa johtaa alfa, jonka käskyä on toteltava. Jos alfan määräystä rikkoo ja siitä jää kiinni, rangaistuksena on karkoitus. Ja minä olen sille nyt alttiina, koska on kiellettyä kertoa ihmisille ihmissusista. Niin, ja alfa on kieltänyt minua henkilökohtaisesti lähestymästä sinua", Daniel kertoi hitaasti ja rauhallisesti. Poika taisi luulla, että järkyttyisin tai kauhistusin hänen sanoistaan.

Enää en voinut estää, naamani repesi väkisin leveään virneeseen.
"Kuule Daniel, sinä olet tosi hyvä tarinoiden kertoja ja näyttelijä. Tiesitkö sen?"
"Vanessa, minä voin todistaa, että puhun totta", Daniel jatkoi yhä sinnikkäästi rauhallisella äänellä.
"No todista ihmeessä, todista ihmeessä", kehotin virnuillen varmana siitä, ettei hänellä ollut mitään kunnollisia todisteita sanojensa tueksi.
"Minä tiedän sinun salaisuutesi", Daniel sanoi taas hiljenneellä äänellä.

En uskonut häntä vieläkään, mutta hymyni hiipui.
"Ai niinkö? Kerroppas ne sitten"
"Sinä tunnet joka täysikuu pakottavaa tarvetta lähteä metsään, olla siellä koko yön ja katsella kuuta. Et voi estää sitä. Kerran, kun sidoit itsesi sänkyyn, ettet lähtisi, huomasit vain yhtäkkiä purreesi köyden poikki ja juosseesi metsään. Mutta ei se sinua oikeastaan haittaa, vaikka aluksi pelkäsitkin outoa käytöstäsi. Metsässä on sinusta ihan mukavaa. Sinulla on myös poikkeuksellisen terävät aistit ja hyvät refleksit, olet tosi nopea juoksemaan ja hyvä hyppäämään", Daniel luetteli katsoen minua tiiviisti silmiin.

Karmaiseva tunne hiipi selkärankaani pitkin. Tuijotin Danielia saamatta sanaakaan suustani. Mistä hän saattoi tietää? En ollut kertonut noita asioita yhdellekkään sielulle koko elämäni aikana. Paitsi sudelle, muistutin itseäni. Sudelle. Kutakuinkin juuri noin sanoin.

Silloin se iski minuun. Se iski rajusti ja yllättäen saaden minut voimaan pahoin. Minuun iski tieto siitä, että ihmissusia oli olemassa, tieto siitä, että vieressäni istui sellainen juttelemassa, tieto siitä, että ihmissusi tiesi salaisuuteni, tieto siitä, että joku tiesi salaisuuteni.
"Sinä... sinä olet... sinä tiedät...", änkytin Danielille kykenemättä muodostamaan kunnollisia lauseita.
"Niin", hän vastasi yksinkertaisesti.

Sillä hetkellä minusta tuntui, että elämäni oli vain yksi suuri vitsi. Olin aina ajatellut, varsinkin pienempänä, että minulla oli suuria ja mahtavia salaisuuksia, joita kukaan ei saisi koskaan tietää. Olin luullut, että olin hirmu erityinen ja tärkeä, ja luettuani kaksitoista-vuotiaana jos jonkinlaisia tarinoita valituista, sankareista sun muista, joilla oli poikkeuksellisia kykyjä, olin salaa jopa elätellyt fantasioita siitä, miten minäkin jonakin päivänä pelastaisin maailman.

Ja nyt edessäni istui poika, joka kertoi minulle tyynen rauhallisesti, että ihmissusia oli olemassa ja romautti koko todellisuuteni, jonka olin luonut huolimatta siitä, että itselläni oli poikkeuksellisia kykyjä ja käyttäydyin normaalista poiketen.

"Vanessa, voitko huonosti?" Daniel kysyi hätääntyneen näköisenä.
Sellaisen mustan ja vihreäsilmäisen. Komea yksilö.
Päässäni kaikuivat hänen aiemmat sanansa. Se luki hupparisi niskalapussa.
Minulla oli taas se sama huppari päälläni, sillä käytin sitä aina ollessani metsässä. Riisuin hupparin päältäni ja katsoin niskalappua. Ei siinä minun nimeäni lukenut.

En voinut kohottaa katsettani Danielin tutkiviin silmiin, jotka seurasivat puuhiani.
"Niin, ei siellä sinun nimeäsi lue. Minä tiesin sen silloin jo, olit kertonut sen, kun olin susi", hän sanoi arvaten, mitä ajattelin.

Vedin syvään henkeä. Puristin silmäni tiukasti kiinni ja mietin.
Daniel on ihmissusi. Entä sitten? Hän ei ole paha, hänestä ei ole minulle vaaraa. Kai. Hän pystyy muuttumaan sudeksi. Siitäkään ei ole minulle mitään haittaa, jos hänen järkensä pelaa normaalisti siinäkin muodossa. Kokemukseni mukaan kyllä pelaa, joten ei, ei siitä ole haittaa. Mutta hän kuuluu laumaan, jota johtaa alfa, ja alfa on kieltänyt Danielia lähestymästä minua. Miksi? Onko Danielista minulle jotain haittaa, tai toisin päin? Ja Daniel on rikkonut alfan kahta käskyä, joten hän on vaarassa joutua karkotetuksi. 

"Me emme voi tavata enää", sanoin lopulta ja kohotin viimein katseeni Danielin odottaviin silmiin. Kun sanoin sen, saatoin nähdä, miten pojan silmistä sammui jokin. Sydämeni jysähti. Halusiko hän tavata minua yhä, vaikka oli vaarassa joutua lähtemään? Miksi? Emmehän me edes tunteneet kunnolla.

"Oletko tosiaan sitä mieltä? Et halua tavata minua enää?" hän kysyi ilottomalla äänellä.
"Olen", vastasin. Syntyi hetken tauko, jonka aikana katsoimme toisiamme silmiin. Kumpikin yritti lukea tunteita toisen kasvoilta, kunnes Daniel lopulta nousi seisomaan kivellä.
"Selvä. Hyvästi, Vanessa. Sinun ei tarvitse enää ikinä nähdä minua", hän sanoi viileällä äänellä jäykästi ja virallisesti.

Sydämeni pysähtyi. Daniel oli ymmärtänyt väärin. Hän luuli, etten tahtonut olla tekemisissä hänen kanssaan, koska hän oli ihmissusi.
"Ei!" yritin huutaa, mutta huuliltani pääsikin vain säikähtänyt kirkaisu, kun Daniel alkoi muuttua sudeksi siinä silmieni edessä. Hänen naamansa venyi kuonoksi, ryhtinsä painui kyyryyn, kätensä ja jalkansa muuttuivat tassuiksi, korvansa muotoutuivat suipoiksi ja hänelle kasvoi häntä ja turkki. Minua alkoi kuvottaa, sillä näky ei ollut lainkaan kaunis, ja muutoksen aikana kuului iljettävä muksahdus. 

Pian edessäni seisoi täysikasvuinen musta susi, jonka vihreät silmät kiiluivat. Olin nähnyt sen ennenkin. Susi tuijotti minua hetken. Olisin halunnut huutaa sille, että se oli ymmärtänyt väärin, että ajattelin vain sen parasta, mutta en saanut sanaa suustani. Niinpä katselin mykistyneenä, kun susi kääntyi, hyppäsi kiveltä maahan ja lähti juoksemaan metsän hämärään.
Sitten se katosi näkyvistä.

Nousin huterasi seisomaan kivelle. Taivutin niskani takakenoon kuin ulvoakseni.
"Danieeeeel!" huusin taivaalle ja huutoni kiiri metsässä. Kukaan ei vastannut. Lysähdin kivelle kasaan.

Olin kyllä itse sanonut, ettemme voisi enää tavata, mutta en ollut halunnut tämän päättyvän näin. Daniel oli pelastanut minut, ja minä maksoin sen hänelle näin. Hän luulisi koko loppuelämänsä, että inhosin tai pelkäsin häntä. Enkä minä näkisi poikaa enää koskaan. 

Nyyhkäisin kun tajusin, etten enää ikinä katsoisi niihin kirkkaan vihreisiin silmiin, joihin olin luottanut jo heti ensi näkemällä. En näkisi enää koskaan niitä hymyileviä kasvoja, en myöskään sitä sulavaliikkeistä mustaa sutta... Minulle selvisi yllättäen, että välitin Danielista enemmän kuin olin luullut. Vaikka olimme tunteneet toisemme vasta pari päivää, silti...

Näin saattaa olla parempi, pakotin itseni ajattelemaan. Nyt Daniel ei ainakaan enää tapaisi minua, eikä siten joutuisi karkotetuksi. Nyt kumpikaan ei enää kokisi mahdolliseksi tavata toista salaa. Näin on parempi.

Hypätessäni kiveltä alas lähteäkseni kotiin tunsin kuitenkin kumman tunteen rinnassani. Tuntui, kuin siihen olisi avautunut musta aukko, jonne tunteeni katosivat ja pyörivät niin hurjaa vauhtia, etten saanut niistä selvää. Suru, rakkaus, inho, säikähdys, yksinäisyys, menetys ja muut tunteet ikään kuin vilahtelivat ohitseni, mutta en saanut niistä mistään kunnolla kiinni. Niinpä minut täytti outo tyhjyys, enkä ajatellut enää oikein mitään matkallani pois metsästä. Alkoi ripsiä.

Kuun valossaWhere stories live. Discover now