Kuun valossa

13. Annan sieppaajalleni köniin

Vanessa

Päätäni särki. En tahtonut avata silmiäni. En tahtonut. Mutta minun oli pakko, sillä tämä paikka ei haissut minun huoneeltani. Olin jossain muualla, enkä yhtään tiennyt, missä.

Avasin silmäni hitaasti. Oli pimeää. Siristelin silmiäni, jotta näkisin paremmin. Olin jossakin huoneessa, kuin pienessä vessan kokoisessa varastossa, joka oli tyhjennetty tavaroista. Siellä ei ollut mitään muuta kuin patja, jolla makasin, ulko-ovi ja pieni, neliön muotoinen ikkuna aivan katon rajassa. Siitä ei tullut paljon valoa, sillä ulkonakin oli pimeää.

Tilassa oli tunkkainen ilma ja se haisi juuri sellaiselta, kuin varastot haisevat. Lattia ja seinät olivat likaisia.

Könysin hitaasti istumaan ja kuulostelin tarkkaan. Oli hiljaista, lukuunottamatta mahani murinaa. Minulla oli hirveä nälkä. Nousin patjaltani seisomaan. Varastossa oli viileää. Kävellessäni ovelle huomasin, että minut oli laitettu nukkumaan takki päälläni ja kengät jalassani. Sentään päälleni oli nakattu peitto. Kokeilin varovasti vääntää oven kahvasta. Lukossa.

Käännyin nojaamaan selkä ovea vasten ja lyyhistyin hitaasti kyykkyyn. Olivatko ne mustat, punasilmäiset sudet olleet ihmissusia? Muistin hämärästi, että joku oli tarttunut minua käsistä. Joko susien mukana oli ollut ihminen, tai sitten sudet olivat itse ihmisiä. Joka tapauksessa, minut oli siepattu. En ollut ikinä osannut kuvitella, että minut siepattaisiin. Totta se kuitenkin oli. Kyhjötin nälissäni tyhjässä varastossa, jonka ovi oli lukossa. Miksi minut oli siepattu? Ei hajuakaan.

Nousin ylös ja laahustin takaisin patjaani kohti. Tunsin, kuinka jalkani osui johonkin. Katsoin alas ja näin, kuinka pyöreä omena vieri kauemmas lenkkaristani.

Syöksähdin omenan perään ja iskin hampaani siihen. Minulla ei käynyt mielessäkään, että se saattaisi olla myrkytetty tai pilaantunut. Onnekseni se ei kuitenkaan ollut ja söin pienen ateriani hyvällä ruokahalulla loppuun asti, vaikka se olikin ollut likaisella lattialla ties kuinka kauan.

Syötyäni omenan heitin sen raadon nurkkaan ja asetuin seisomaan ikkunan alle. Sitä ei saanut auki ja jos rikkoisin sen, en kuitenkaan mahtuisi siitä ulos. Niinpä vain ponnistin ja hyppäsin niin korkealle kuin pääsin. Hyppyni ylsi ikkunalle asti, mutten voinut jäädä siihen roikkumaan, sillä ikkunassa tai sen vieressä ei ollut miään, mistä olisin saanut otteen. Kun hyppäsin monta kertaa uudestaan, näin kuitenkin, mitä ikkunan takana oli. Pimeää metsää.

Lopetin hyppimisen ja huokaisin erittäin turhautuneena. Metsä ei auttanut paikantamaan, missä saattaisin olla. Kävin uudestaan makaamaan patjalle. Kuka tai ketkä minut olivat siepanneet? Mitä minulle tehtäisiin? Pääsisinkö koskaan pois, vai kuolisinko tänne? Luultavasti minua ei tapettaisi ainakaan nälkään, olihan minulle jätetty ruokaa.

Siinä maatessani keksin epätoivoisen pakosuunnitelman. Se oli vaikeaa, sillä en tiennyt ollenkaan, montako sieppaajiani oli ja mitä varaston ulkopuolella odottaisi, muuta kuin metsää. Niinpä suunnitelmastani jäi melko paljon hämärän peittoon, mutta päätin, että ainakin yrittäisin toteuttaa sen. Toivottavasti rangaistus ei olisi kovin paha, jos jäisin kiinni karkumatkallani.

Kävin asemiini sille puolelle ovea, jolta se aukesi. Pitelin peittoa käsissäni ja jäin odottamaan.

*
Sain odotella monta tuntia, ja taivas ikkunan takana oli alkanut kirkastua jo ajat sitten. Olin vähällä lyyhityä lattialle nälästä ja väsymyksestä, mutta pidin itseni väkisin pystyssä.

Vihdoin odotukseni palkittiin. Kuulin pihalta hyvin vaimeita askelia, jotka lähestyivät varaston ovea. Litistyin seinää vasten ja puristin peittoa rystyset valkeina. Jännityin kauttaaltani ja odotin sydän takoen.