Kuun valossa

3. Huomaan uuden kyvyn

Vatsani kurisi, joten onnuin kuuliaisesti keittiöön. Suureksi hämmästykseni huomasin, että jalka tuntui jo paremmalta kuin herätessä. Oliko minulla vielä jokin tavallista nopeampi parantumiskykykin? Olin miettinyt sitä jo aiemmin.

Tulin keittiöön ja katselin ympärilleni. Keittiö oli pieni ja kodikas. Yhdellä seinustalla oli tiskipöytä, allas, hella, uuni ja kaappeja, toisella jääkaappi, pakastin ja ikkuna ja kolmannella ikkuna, jonka edessä oli kuuden hengen pöytä tuoleineen.

Poika, en tiennyt vieläkään hänen nimeään, kattoi pöytään aamupalatarvikkeita. Istahdin tuolille, otin leipää, muroja ja jogurttia ja aloin syödä.
Haukkasin voileipääni. Mieleni olisi tehnyt syödä samantien kymmenen leipää kerralla, mutta en kehdannut ottaa kuin kolme.

"Nimeni on muuten Daniel", poika sanoi voidellen omaa leipäänsä ja vilkaisten minua. Nyökkäsin vastaukseksi.
Söimme hetken hiljaisuuden vallitessa.

"Asutko sinä tässä talossa?" kysyin kohta.
"Joo, isäni kanssa. Hän on nyt asioilla", poika, siis Daniel vastasi.
"Saanko kysyä, miksi täällä on näin paljon nukkumapaikkoja?" utelin mietittyäni hetken, viitsisinkö kysyä.
"Että voin pelastaa haavoittuneita neitoja hädästä", Daniel sanoi huvittuneena.

Vilkaisin häntä pikaisesti. Mieleni olisi tehnyt pyöritellä silmiäni, mutten viitsinyt. Olihan hän sentään oikeasti pelastanut minut. Jos ei hän halunnut kertoa oikeaa syytä, olkoon kertomatta.

"Oletko sinä peruskoulussa?" Daniel kysyi yllättäen. Ikään kuin ei olisi muka tiennyt heti vilkaistuaan minua.
"Joo. Ysillä. Entä sinä?"
Daniel huiskautti rennosti kättään.
"En käy koulua. Olisin päässyt viime vuonna ysiltä, jos olisin käynyt", hän vastasi.
Mietin hiljaa mielessäni, mitä ihmettä hän sitten teki, jos ei ollut koulussa. Ja mitä hän tulevaisuudessa tekisi, kun ei ollut peruskouluakaan käynyt?

"Haluatko sinä lähteä kotiin, kun olet syötyt? Vilkuilet koko ajan ovea", Daniel lisäsi naurahtaen.
Punastuin vähän ja nyökkäsin sitten katse pöydässä.
"Missä sinä asut?" Daniel kysyi.

Kerroin hänelle, missä asuin, ja söimme loppuun. Sen jälkeen laitoimme kengät jalkaan ja lähdimme ulos. Talon piha oli melko iso. Olin nähnyt oikein, siellä oli huussi ja toinen rakennus, jonka Daniel vahvisti saunaksi ja suihkuksi. Käytyäni vessassa lähdimme metsään.

Olimme kävelleet melkein tunnin, eikä vieläkään ollut näkynyt muuta kuin metsää. Polveeni sattui aluksi ja jouduin välillä ottamaan Danielista tukea. Se oli noloa. En halunnut olla mikään haavoittunut tyttöraasu, joka ei osannut kotiin. Ajan kuluessa jalkaan sattui kuitenkin koko ajan vähemmän ja vähemmän. Aloin varmistua kyvystäni parantua nopeasti.

Missään ei ollut näkynyt muita ihmisiä tai taloja koko matkan aikana. Aloin jo ärtyä, kunnes jotain alkoi viimein pilkottaa puiden takaa. Lähdin hölkkäämään metsän takaa näkyvää taloriviä kohti. Tullessani metsän reunaan näin oman kotini suoraan edessäni. Olin ihmeissäni. Miten Daniel oli tiennyt niin tarkkaan, minne suuntaan metsässä kävellä?

Käännyin katsomaan häntä kysyäkseni asiasta, mutta takanani ei ollutkaan ketään. Danielia ei näkynyt. Rypistin otsaani kummissani. Kysyin hänen nimeään, mutta kukaan ei vastannut. Mitä ihmettä? Miten en ollut kuullut, kun hän oli lähtenyt? Olin kai ollut niin ajatuksissani. En edes ehtinyt kiittää. Se harmitti minua.

Todettuani, ettei poikaa tosiaan enää näkynyt, kohautin olkiani ja menin kotiin.
Oli siinäkin kanssa outo tyyppi, ajattelin avatessani ulko-oven ja lampsiessani eteiseen. Kodin tuttu, turvallinen tuoksu humahti ympärilleni. Asuu metsän keskellä, ei käy koulua, tuntee metsän läpikotaisin... pelastaa neitoja hädästä, ajattelin hymähtäen viimeiselle.

Menin suoraan vessaan, istahdin pöntön kannelle ja riisuin siteeni kädestä ja jalasta. Hetken mietittyäni otin myös laastarin ohimolta. Katsoin otsaani peilistä. Siinä näkyi enää pieni naarmu. Kyllä, minulla oli myös kyky parantua nopeasti. Hymyilin peilikuvalleni. Sen kirkkaan siniset silmät siristyivät, suu levisi virneeseen ja vaaleat hiukset harottivat harjaamattomina.

Silloin kuulin äidin huoneen oven avautuvan. Askelet lähestyivät vessaa.
"Vanessa, sinäkö siellä? Et tullut koko yönä kotiin. Missä sinä olet ollut?" hän tiukkasi vessan oven takana. Pelikuvani hymy nuupahti ja huokaisin hiljaa. En ollut muistanut keksiä tekosyytä.
"No, siinä kävi vähän niinkuin sillä tavalla, että nukahdin puiston penkille", valehtelin sujuvasti. Olin hyvä valehtelemaan, sillä olin tehnyt sitä puolen ikääni. Tai ainakin salaillut ja jättänyt paljon kertomatta, jos en suoraan valehdellut. En ollut siitä ylpeä.
"Kai tajuat itsekin, miten huono selitys tuo on? Vanessa, avaa ovi ja kerro sama minulle päin naamaa", hän tiuskaisi.

Avasin oven. Äiti seisoi sen takana vaaleat hiukset vähintään yhtä harallaan kuin itselläni ja yöpaita yhä päällään, vaikka oli varmaan puolipäivä. Hänen harmaat silmänsä näyttivät väsyneiltä ja huolestuneilta. Sydäntäni riipaisi. Hän oli ollut minusta huolissaan ja valvonut ilmeisesti koko yön.
"Äiti, anteeksi että huolestutin. Minä tosiaan nukahdin puistoon. Lupaan, ettei se toistu enää." Halasin äitiä mieli raskaana. Oli kamalaa valehdella äidille, joka oli aidosti huolissaan.
Hän halasi minua takaisin.
"Muistakin, ettei tämä enää toistu. Olin jo aivan lähellä soittaa poliisit perääsi", hän sanoi hiukan itkuisella äänellä.
Omatuntoni sätti minua hurjana, eikä suinkaan ensimmäistä kertaa. Pahinta kuitenkin oli, että tiesin tämän jälkeen tulevan vielä monia ja taas monia kertoja.