Eihän enkelit pelkää pimeää

6. Traumojesi kantaja

Veetin bileiden jälkimainingit eivät olleet onneksi pitkät ja melko pian niiden bileiden jälkeen meidän kaikkien myrskyt tuntuivat tyyntyvän. Eliaksenkin, ainakin vähäsen. Tai mistäs minä tiesin mitään varmaksi, Elias oli nimittäin aina ollut mestarivalehtelija. Tai ehkä ennemminkin mestaripeittelijä. Master of faking. Jos olin aina pelkästään muita katsomalla pystynyt näkemään, että mikä niitä vaivasi, tai että niitä ylipäätään vaivasi jokin, niin Eliaksen kohdalla se ei ollut koskaan ollut yhtä helppoa. Se oli kuin suljettu kirja, joka oli kaiken muun hyvän lisäksi kirjoitettu latinaksi, eli sitä ei luettukaan niin helposti. Ainakaan, jos se valitsi olla avaamatta kansiaan ja lukitsi ne kuin salaisen päiväkirjan..

Mutta nyt, kun olin saanut Eliaksen kiinni feikkaamisesta, se ei enää peitellyt ainakaan väsymystään ja unettomuuttaan, vaikka ehkä muuta edelleen peittelikin, tai ainakin pimitti. Se ei nimittäin ollut kertonut mulle vieläkään, mikä sitä vaivasi ja valvotti, mutta kyllä se sentäs jo sen myönsi mulle, että sillä OLI menossa jonkinasteinen unettomuusjakso. SITÄ se ei enää peitellyt. Ei siitä olisi mitään hyötyä enää ollutkaan, koska nyt kun mä tiesin, että Eliaksella oli menossa unettomuusjakso, mä tiesin mitä etsiä ja havaitsin merkit. Enää en mennyt lankaan. Ja Elias tiesi sen, joten se ei esittänyt enää, vaan oli rehellisen väsynyt. En ymmärrä miten se olikin mennyt minulta aiemmin ohi..

No, varmaan ihan siten, kun Elias oli tosiaankin ihan saamarin hyvä feikkaamaan. Se oli sellainen vahva pinnalta, värisevä sisältä, eikä KUKAAN koskaan nähnyt sitä, kuinka se värisi. Siinä mielessä Elias olikin tooooosi samanlainen kuin mä, koska minäkin olin vahva pinnalta ja värisevä sisältä. Esitin aina vahvaa ja huolehdin muista, eikä kukaan koskaan nähnyt, miten pahasti värisin. Tosin Elias oli vielä muakin parempi esittämään vahvaa ja sitä, että kaikki oli hyvin.. Ja ennen kaikkea; se esitti sitä välillä mullekin.

Minä en esittänyt Eliakselle. En, vaikken halunnutkaan huolestuttaa tai olla taakka. Vaikken kestänytkään  olla taakka. Vaikka halusin olla KAIKILLE vahva. Mutta ehkä Elias esitti mullekin välillä vahvaa juuri siksi. Kun jouduin olemaan jo kaikille muille  vahva. Ehkä se ei halunnut että joutuisin olee sillekin.. Ja saattoihan se olla, että Eliaksen univaikeudet ja väsymys olivat menneet minulta senkin vuoksi nyt ohi, kun olin koko alkusyksyn joutunut kiinnittämään huomioni muualle ja huolehtimaan muista, kuten Ronjasta ja Aadasta. Mutta ei se kyllä tuntunut minusta YHTÄÄN hyvältä, jos Elias oli jäänyt sen takia paitsioon omien vaikeuksiensa kanssa. Tuntuikohan siitä, että mä olin laiminlyönyt sitä.. Siksikö se ei halunnut puhua mun kaa vaikeuksistaan..

Äh. Mun pitäis kyllä jutella Eliaksen kanssa tästä. Ja ihan ylipäätäänkin. Meidän pitäis puhua. Nyt me ei tosin sitä voitaisi tehdä, sillä olimme luennolla, ja vieläpä Tiukkiksen luennolla. Se murhasi katseellaan, jos sen luennoilla puhui, ja usein ärähtikin asiasta. Kovaa ja pahasti. Joten kukaan ei uskaltanut edes hiiskahtaa sen luennoilla. Hiljaisina hetkinä, jolloin Tiukkis itse ei puhunut, olis voinut kuulla neulan putoavan lattialle. Tai pierun pääsevän ilmoille, oli se sitten millainen suhupieru tahansa.

Mä huokaisin hiljaa - niin hiljaa kuin suinkin pystyin, sillä en halunnut vetää Tiukkiksen huomiota itseeni - ja vilkaisin vieressäni istuvaa Eliasta, joka hieman pilkki vieressäni. Se oli nukkunut taas huonosti, joskin tällä kertaa se oli kyllä OIKEESTI johtunut koulusta. Meillä oli nimittäin ollut tänään supervaikee neuropsykologian tentti, jota me molemmat oltiin stressattu ja kuumoteltu, neuropsykka kun ei ollut meidän kummankaan vahvuuksia vaan ehdoton heikkous ja jopa inhokki. Kumpikin meistä oli varmasti saanut päähänsä yhden jos toisenkin harmaan hiuksen sen takia, ja valvonut muutaman yönkin. Kaksi viimeisintä yötä me oltiin itseasiassa valvottu yhdessäkin päntätessämme siihen tenttiin.. Onneksi tänään oli perjantai ja viikonloppuna ehtis nukkua!