Eihän enkelit pelkää pimeää

2. En anna pimeyden sua koskettaa

Seuraavana aamuna alkoikin sitten taas koulu. Yäk. No okei, yliopistossa oli jo ihan mukavakin opiskella, kun oli oikeasti kiinnostunut alasta, jota opiskeli. Ja kun mä sain opiskella sitä alaa vieläpä toisen parhaan ystäväni kanssa, jonka seurasta en ollut saanut nauttia lukiossa! Mä ja Elias kun oltiin päädytty eri kouluihin lukioikäisinä, toisin kuin mä ja Ronja, joka oli toinen parhaista ystävistäni. Ronjan kanssa mä olinkin ollut ystävä aina kakarasta lähtien, tai siis, ekasta luokasta lähtien. Me oltiin silloin löydetty toisemme heti ekana koulupäivänä, ja oltiin oltu siitä lähtien erottamattomat ystävät. Vaikka syy siihen, miks me oltiin bondattu heti, oli melko surullinen. Se syy oli nimittäin ollut varmaankin se, kun me oltiin oltu luokkamme ainoat, joilta puuttui toinen vanhempi kokonaan. Multa oli aina puuttunut isä ja Ronjalta puuttui äiti, sillä sen äiti oli kuollut Ronjan ollessa 6-vuotias.. Mutta onneksi me oltiin löydetty toisemme heti ekana päivänä ja oltu siitä lähtien toistemme tukena. Minä erityisesti Ronjan tukena, häätäen sitä vaanineen pimeyden aina pois. En mä ollut oikein osannut itse tukeutua Ronjaan samalla tavalla, enkä ollut näyttänyt sille kuin pieniä paloja pimeydestäni. Olin HALUNNUT olla Ronjalle  vahva, ja valo. Aina siitä ekasta luokasta lähtien.

Heh, me oltiinkin siitä alakoulusta lähtien oltu Ronjan kanssa aina samassa koulussa. Oltiin nytkin, opiskeltiin vain eri alaa. Elias puolestaan oli tullut kuvioihin vasta yläasteella, kun päädyimme silloin samaan kouluun. Silloin mä aloin viettää yhä enenevissä määrin aikaa Eliaksen ja poikien kaa ja Ronja puolestaan ystävystyi Elisaan - josta tuli myöhemmin minunkin ystäväni - ja vietti koulussa aikansa sen seurassa. Toki se vietti yhä vapaa-ajalla aikaansa mun kaa, mutta koulussa se pysyi minusta kaukana. Ei se halunnut  olla silloin mun seurassa, kun se mun seura oli, eh, vähän perseestä. Se poikaporukka, johon Elias ja mä kuuluttiin, oli nimittäin sellainen kunnon rakkarisakki. Me oltiin yksiä vitun vandaaleja, väkivaltaisia tappelupukareita ja välinpitämättömiä paskiaisia, jotka vain ryyppäs, rälläs ja poltteli röökiä välittämättä yhtään kenestäkään, teki graffiteja seiniin, rikkoi paikkoja ja tappeli kaikkien kaa, jotka tuli vittuilemaan meille. Minä etunenässä, sillä mä olin ollut sen poikaporukan johtaja. Sanotaan näin, että olin pysynyt niinkin kaidalla polulla kuin pysyin, poissa suuremmista vaikeuksista ja melko järjissäni vain ja ainoastaan Eliaksen ansiosta.

Onneksi mä olin oikeesti tavannut Eliaksen silloin yläasteella. Se oli nimittäin eka ihminen, joka näki MUN hätäni. Jos mä olin ollut aina Ronjalle se, joka ei antanut pimeyden koskettaa sitä, niin Elias oli puolestaan ollut sitä MULLE. Se oli mm. puhunut minut yläasteella ulos itsemurha-aikeistani ja kerran estänyt itsemurhayrityksenikin pelastaen minut, ja muistuttanut mua siitä, etten ollut enää yksin kaikkien niiden synkkien ajatusteni ja pimeyteni kanssa, vaan voisin puhua niistä hänelle. Enkä mä enää sen jälkeen ollutkaan ollut yksin ahdinkoni kanssa, koska Eliakselle mä pystyin oikeesti puhumaan kaikesta brutaalin rehellisesti, mitä en voinut tehdä oikeastaan kenenkään muun kanssa, koska suojelin muita hamaan tappiin asti, yrittäen olla kaikille muille vahva. VARSINKIN Ronjalle. Rehellisesti sanottuna Ronja ei tiennyt puoliakaan mun vaikeuksista ja murheista, vaikka olikin toinen parhaista ystävistäni..

Elias puolestaan tiesi KAIKEN, ihan kaiken, koska sille mun ei tarvinnut olla vahva. Elias oli ollut eka ihminen elämässäni, joka oli ollut MULLE vahva. Onneks mulla oli ollut Elias silloin aikoinaan ja onneksi mulla oli se yhä.. Ja onneks mulla oli AINA ollut Ronja, vaikkei se tiennytkään mun murheista paljoakaan. Ronjan vuoksi mä olin kuitenkin aina yrittänyt sinnitellä elämässä kiinni, ja olinkin sinnitellyt sitkeästi kaikki ne pimeät vuodet, ennen kuin Elias ilmestyi elämääni ja toi hieman valoa pimeyteeni. Ronjan vuoksi mä olin aina siihen saakka yrittänyt pysyä vahvana ja hengissä, vaikka selkärankani olis ollut kuinka pahasti murtumassa.. Eliaksen ja Ronjan ansiosta mä olin yhä elossa, ja mä olin niille ihan hemmetin kiitollinen siitä, että ne oli pidelleet mun päätä pinnalla, kumpikin omalla tavallaan. Ja onneks ne oli onnistuneet kannattelemaan mua pinnalla, vaikka kovasti äiti olikin yrittänyt painaa mun pään takaisin sinne pinnan alle ja hukuttaa minut, koska jos mä olisin antanut äidin tappaa minut, mä en olis kokenut tätä ennennäkemätöntä onnea, jota koin uuden perheeni ansiosta..