Utu kristallien keskellä

Luku 3. Villieläimiä ja loputtomia käytäviä

Luukun takaa paljastui pimeä käytävä. Käytävän karhea kiviseinä tuntui inhottavalta kipeisiin sormiini, kun hain siitä tukea. Luukun jälkeen käytävä oli avautunut korkeaksi, joten pystyimme Rudin kanssa kävellä selkä suorana. Emme kuitenkaan nähneet juuri mitään, koska valoja ei ollut.

Kävelimme hitaasti eteenpäin, minä edellä. Emme myöskään puhuneet mitään. Se johtui jännityksestä ja jostain sisäisestä tunteesta, että olisi fiksumpaa olla hiljaa.  Minua hermostutti yhä enemmän, mitä pidemmälle viistosti alaspäin menevää käytävää kävelimme. Ekko oli kuitenkin pakko löytää, joten takaisin kääntyminen ahtaassa käytävässä ei käynyt mielessäni.

Olimme kävelleet arvioni mukaan jo ainakin kaksi minuuttia, kun ensimmäinen sinertävä valo näkyi edessämme. Olimmeko päätyneet jonkin talon kellariin? Ei. Se ei ollut kellari vaan jokin paljon isompi. Astuimme isoon saliin, jossa oli metalliset aaltoilevat seinät ja betonilattia, kuin jättimäinen autotalli. Katon siniset pitkät valot loivat huoneeseen kylmän ja himmeän valon.

Salista haarautui kolme käytävää eri suuntiin. Metallireunaisissa oviaukoissa oli kyltit, joissa luki numeroita. Kolmeen kylttiin oli jaettu numerot kymmenestä kolmeenkymmeneen viiteen. Koko paikka oli ankea ja ahdistava. Mihin Ekko oli minut ja Rudin johdattanut?

Rudi kierteli huonetta. Hän oli ovella, joka oli suoraan meidän tuloreittiämme vastapäätä.
"Kaikki käytävät näyttävät samanlaisilta", Rudi totesi. Minun teki mieli irvailla hänelle, mutta tilanne ei ollut siihen sopiva. En olisi halunnutkaan ajatella mitään iloista. Halusin vain löytää kadonneen pikkupojan.

"Tosiaan, mitä teemme? Meidän on pakko löytää Ekko", Sanoin päättäväisenä. Sain jostain sisältäni lisää motivaatiota etsinnän jatkamiseen.

"Päätetään käytävä", Rudi totesi. Rudi ei koskaan ole ollut kovin puhelias. Hän on puhunut jos on tarve. Yleensä hän vain kuuntelee keskusteluja ympärillään.

Minäkin kävin kiertämässä kaikki käytävät. Emme mistään voineet tietää, mihin Ekko oli mennyt. Toisaalta, Ekko ei tiennyt että seurasimme häntä. Hänellä ei ollut mitään keinoa nähdä meitä, silloin me olisimme nähneet hänet. Mutta juoksiko Ekko meitä karkuun? Miksi? Vai juoksiko Ekko jotain muuta karkuun?

En jäänyt miettimään asiaa sen enempää. Se ei auttanut hänen löytämiseensä. Ekko, voi Ekko. Kukaan muu kaupungin asukas ei varmaankaan olisi pysähtynyt auttamaan yksinäistä pikkupoikaa, ei ainakaan tässä kristallikatastrofissa.

Valitsin arpoen vasemmanpuoleisimman oven. Ovi vain tuntui oikealta. En osannut selittä sitä Rudille. Eihän siinä ollutkaan mitään järkeä.

Lähdimme kävelemään käytävää pitkin. Käytävän lattiassa oli tihein välein pyöreitä litteitä valoja. Seurasimme valoja kauan. Käytävän reunoilla oli syvennyksissä ovia, Nekin numeroitu. Ovet eivät olleet tiheästi, sen sijaan jokaisen oven välissä oli matkaa ainakin 50 metriä. Seinät eivät enään olleet metallia. Sen sijaan ne olivat vaaleaa, harmaata tai sinistä betonia.

Kävelimme käytävää pitkän matkan, kunnes olimme lähestymässä risteystä. Silloin kuitenkin kuulimme puhetta. Menimme piiloon yhden oven syvennykseen, joka oli juuri vasemmalla puolellamme. En tiedä miksi. Emme olleet täällä tekemässä mitään kiellettyä. Olimme vain etsimässä yhtä poikaa. Vaistoni kuitenkin sanoivat, että pitäisi pysyä piilossa. Rudi oli syvennyksessä seinässä kiinni. Minä painauduin häneen kiinni, jottei meitä nähtäisi. Rukoilin, etteivät äänet kääntyisi käytävälle, millä me olimme.

"Taas kerran, missä on puuma?" Kuulin miehen äänen kysyvän. Puuma vai kuuma, en ollut varma, mitä mies sanoi. He puhuivat hiljaa.

"Iskemässä naisia?" kuului naurava vastaus.
Mikä villieläin täällä oli vapaana? Mietin hiljaa, kun odotin, mihin äänet menivät.

"Pitikö meidän käydä hakemassa jotain seitsemästätoista?" Kuului ääni läheltä. Olemme pulassa. Käänsin päätäni ja näin, että ovi 17 on juuri takanamme. Yritin epätoivoisesti keksiä jotain suunnitelmaa. Yritämmekö piiloutua? Juoksemmeko karkuun? Tappelemmeko?

"Ei, hain sen mittarin jo aiemmin", toinen vastasi. Huokaisin syvään. Rudi painoi kätensä suuni eteen. Mulkaisin Rudia ja hän päästi irti. Samalla kuulin äänien loittonevan toiselle käytävälle.

Lähdimme Rudin kanssa hetken päästä piilostamme. Silloin kun olimme varmoja, että kukaan ei ollut tulossa. Pian saavuimme jo risteykseen. Käytävä haarautui vasemmalle ja oikealle.

Päätimme kääntyä oikealle. Sinne olin tulkinnut myös äänien menevän. Oikealla huoneissa ei lukenut numeroita. Vain kaksi kirjainta. Ensimmäinen huone oikealta oli nimeltään GA, seuraava RA, sitten GB. Kirjaimissa ei tuntunut olevan mitään järjestystä. En siis tiennyt, mitä kirjaimet tarkoittivat.

Tämän käytävän joistain huoneista kuului ääniä. Veden lorinaa, puhetta, kolinaa. Elämisen ääniä. Ihmisiä siis oli paljon.

Kävelimme käytävän mahdollisimman vähän ääntä pitämällä, mutta nopeasti. Käytän päässä oli portaat alas. Tässä vaiheessa älysin, että meillä ei ollut mitään hajua, missä Ekko oli. Emme voineet ikuisesti harhailla vain jonnekkin.

Kävelimme portaita alas. Kiertelimme monen kerroksen käytävissä jonkun aikaa, kunnes vihdoin saimme vinkin. Kuulimme Ekon äänen. Hän huusi nimeäni, "Utu! Utu! Auta!"

Lähdimme Rudin kanssa juoksemaan ääntä kohti. Rudi yritti sanoa jotain, mutta en kuunnellut.

Olimme löytäneet Ekon. Juoksin lujempaa, kuin koskaan ennen.

Ekolla oli jokin vikana. Eihän joku ollut hyökännyt hänen kimppuunsa? Rudi tuli perässäni pyöreään huoneeseen, jossa oli vain yksi ovi, meitä vastapäätä. Ekko oli yksin, mutta istui maassa. Ryntäsin hänen viereensä. Kyykistyin.

"Sattuuko sinuun? Mitä tapahtui? Ekko vastaa!" kyselin nopeasti, hengästyneenä. Rudi tuli viereeni ja kumartui katsomaan Ekkoa. Hän ei sanonut mitään.

"Ekko mikä on?" Kysyi Rudi.

"Anteeksi"

"Ekko mitä sanoit? Mistä pyydät anteeksi?"

Ekko katsoi minua hieman surullisena. En ymmärtänyt. Rudi ei sanonut mitään. En kiinnittänyt siihen huomiota, hän on aina hiljainen.

Käännyin katsomaan Rudia. Näin juuri, kuinka hänet kaadettiin maahan.

Silloin minun otsastani otettiin kiinni ja naamani kipattiin taaksepäin. Kaulaani iskettiin piikki. Tummahiuksinen poika katsoi minua silmiin, kun etsin panikoivalla katseellani jotain tietoa, mitä tapahtuu. Sitten minulla pimeni.