Utu kristallien keskellä

Luku 1. Räjähdyksiä ja jälleennäkemisiä

Kävelin kotini lähellä olevassa puistossa. Puisto on ainoa kaupungin paikka, missä luonto on saanut olla koskemattomana. Muu kaupunki on pelkkää betoniviidakkoa ja LED-kylttejä. Näen usein isossa puistossa eläimiä, kuten oravia ja hanhia. Puiston keskellä on lampi, noin kahden hehtaarin kokoinen soikio, jonka luokse olin matkalla. Lammen vieressä olevalla puistonpenkillä istuu yleensä joku ruokkimassa lammen lintuja leivänpaloilla. Tänään siinä ei istunut ketään. Syynä on varmaankin se, että aiemmin tänään oli satanut vettä, eikä kukaan ollut halunnut lähteä ulos.

Istuin kostealle tummalle puupenkille katselemaan lammen elämää. Kun olin Rudin kanssa puistossa muutama vuosi sitten koulun jälkeen hän sanoi, että hiukseni ovat samanväriset kuin puistonpenkki. Samana päivänä olin hänen luonaan ensimmäistä kertaa. Nyt Rudi on luultavasti valmistelemassa jotain monesta projektistaan tai lukemassa tietokirjaa.

Syliini tippui puusta oranssi lehti. Otin sen käteeni ja pyörittelin sitä kannasta. Lehti kuitenkin tippui kädestäni, kun säikähdin vastarannalta kuuluvaa jyrähdystä. Se kuului jostain puiden takaa. Muistaakseni jotain kaupungin laidalla olevista hylätyistä kerrostaloista puretaan, jotta tilalle voidaan rakentaa uusia isompia ja modernimpia taloja.

Jyrinä ei kuitenkaan kuulostanut räjähdykseltä. Se ei voinut olla ukkonenkaan. Vastarannalta kuului myös ihmisten huutoa. Mitäköhän siellä oli tekeillä? Nousin seisomaan, jotta näkisin paremmin. Rannassa oli jotain, mitä en erottanut kunnolla. Se näytti isolta kasalta jotain kiiltävää. Lasia? Kiviä?

Älysin, että kasa liikkui lähemmäs vettä. Oikeastaan kasa oli nyt enemmänkin töyräs, joka jatkui puiden takaa rantaan ja takaisin puiden taakse. Huomasin, että vesi oli alkanut jäätyä. Paniikki iski minuun kuin salama. Jää levisi vettä pitkin kohti paikkaa, missä seisoin. Nyt olisi ollut hyvä aika juosta. En tiennyt, aikoiko jää pysähtyä vedenrajaan. Jäin kuitenkin seisomaan tuijottamaan jäätä, osittain shokista, osittain uteliaisuudesta.

Jää oli vanginnut lintuja sisäänsä. Linnut muistuttivat nyt enemmän jääveistoksia. Raukat. Nyt kun jää oli lähempänä, noin 20 metrin päässä, huomasin, että se ei ollut jäätä ollenkaan. Jää oli jotain, joka muistutti kristalleja. Se kiilsi ja kimalteli ja siinä oli kiteitä. Se tosiaan oli kristallia. Havahduin tuijottamasta kristallilintuja ja entistä lampea ja lähdin juoksemaan kohti ainoaa paikkaa, missä ajattelin olevan ihmisiä. Alakoulua.

Alakoululla oli pommisuoja, missä jonkun oli pakko olla. Hyvällä tuurilla löytäisin jonkun, joka osaisi kertoa minulle, mitä tapahtui. Juostessani vanhan kouluni luokse, näin ihmisiä juoksemassa ja panikoimassa eri suuntiin. Oli viikonloppu, joten kouluilla ei ollut oppilaita. He ovat turvassa omissa kodeissaan, ajattelin. Vai ovatko? Onko kotikaan enää turva? Voivatko seinät estää kristallin leviämisen, jos se jatkaa leviämistään järveltä?

"Utu!" joku tuttu ääni huusi. Käännyin ääntä kohti ja näin Rudin juoksemassa luokseni. Rudi oli, niinkuin yleensä, ensimmäisissä vaatteissa, mitkä oli löytänyt. Tummansinisissä farkuissa ja kirkkaanoranssissa hupparissa, missä oli planeettojen kuvia. Hänen äitinsä oli luultavasti ostanut sen.

"Rudi! Onneksi löysit minut! Tiedätkö, mitä on tekeillä?" Kysyin hermostuneesti.

Rudi saapui viereeni ja halasi minua nopeasti. Hän on minua paljon pidempi, joten hänen päänsä oli omani päällä. Rudin tuttu haju rauhoitti aivojani ja päästin irti Rudista. Hänen lasinsa kolahtivat päähäni, mutta se oli pienin murheistani.

"Olin kotona lukemassa, kun kuulin jotain kamalaa ääntä ulkoa. Kun lähdin selvittämään mistä ääni kuului, löysin ison kerrostalon, jota on käytetty toimistorakennuksena. Ehkä se on ollut oikeasti laboratorio, ja jollain on mennyt koe pieleen, ja pahasti", Rudi ehdotti syyksi. Se kuulosti loogiselta. Nyökkäsin ja annoin Rudin jatkaa puhumista.