"Anteeks mitä?" Anton nostaa päänsä käsiensä lomasta ja näyttää todella hämmentyneeltä. "Alle sadan metrin päässä? Siis mitä?"
"Jep", vastaan ja yritän hänen ilmeistään saada selville, mitä hän on asiasta mieltä. Anton kääntää katseensa minuun ja kurtistelee kulmiaan.
"Siis ooks asunu koko tän ajan mun naapuris?"
Antonin äänensävy on kova, joten päädyn vain nyökkäämään nolona.
"Mitä vittua? Miks et oo kertonu?"
"Ei oo tullut tilaisuutta", vastaan hiljaa. "Ja — no, mua hävetti."
"Miks ihmees?"
Nyprään Antonilta lainatun takin vetoketjua sormissani pohtien kaikkia vaihtoehtoisia vastauksia tuohon kysymykseen. "En mä — en mä halunnu, et alat kohdella mua erilailla", mutisen sitten miettien jättimäistä perhettäni. "Sä et tiedä kaikkea."
Anton ei sano mitään. Hän sytyttää tupakan ja tarjoaa myös minulle. Hetken aikaa vain kuuntelen Antonin hengitystä, yrittäen tasata omaani. "Et säkään tiedä musta kaikkea", Anton sanoo lopulta ja näyttää ahdistuneelta. "Jos tietäisit nii et ois tääl."
"Samat sanat."
Anton katsoo minuun ja hymyilee, kunnes alkaa taas hypistellä farkkujeni rispaantuneita reikiä, mikä saa surkean sydämeni jättämään lyönnin välistä.
"Olin ihan vitun vihanen mun porukoille siit et muutettiin tänne", Anton kertoo apeana. "Ihan vitun kauas mun koko elämäst minkä olin rakentanu Stadiin. Kukaan frendi ei tuu käymään tääl, ei ne ees hitto tiiä mis Niemiharju on."
Kuulen Antonin äänestä syvän ahdistuksen. Vaikka en ole koskaan asunut muualla, niin ymmärrän häntä täysin, ainakin tunnetasolla. "Onko sulla ikävä sinne?" kysyn varovasti.
"Joka päivä", Anton huokaa.
Alkaa taas hävettää, että olen yksi tämän paskapaikkakunnan asukkaista, jonne Anton on pakotettu muuttamaan. Hän on minun kanssani täällä vain siksi, koska hänellä ei ole parempaakaan tekemistä, ihan varmasti. Jos Anton saisi päättää, hän olisi varmaan jossain Helsingin puistossa vetämässä kännejä ja pussailemassa sitä täydellistä Rosa Lehtoa, eikä istumassa metsän keskellä laavussa jonkun luuserin kanssa.
"Oon tosi pahoillani", saan sanotuksi.
Mieleeni muistuu taas Antonin Hennalle lähettämät viestit. Eei vittu, nyt vituttaa et lähin menee, Anton laittoi Hennalle kun joutui kännisekoiluni takia missaamaan niiden pissisten tanssiesityksen. En ikinä voisi päihittää täydellistä Hennaa. Anton keskeyttää pohdintani, kun hän alkaa silittelemään polveani ihoa reiän läpi ja koko vartaloni menee kananlihalle.
"Mä sanoin et mä olin vihanen niille", Anton sanoo korostaen mennyttä aikamuotoa. "Sit mä tutustuin suhun."
Katson Antonia silmiin. Sydämeni jättää ainakin 5 lyöntiä välistä, tunnen punastumisen korvissa asti ja meinaan sulaa siihen paikkaan.
"Du bist wunderschön, weißt du das?" Anton sanoo täydellisellä ääntämisellä jälleen ja sisälläni muljahtaa.
Varsinkin silloin, kun hän liu'uttaa kättään sisäreiteni puolelle ja silittää farkkuni kangasta, iho sen alla nousee välittömästi kananlihalle. Istumme vain ihan hiljaa vierekkäin nojaten laavun seinään, ihan kuin silloin lukion bileiden jälkeen, ennen kun mitään pahaa tapahtui.
"Venaa, mä luon vähä tunnelmaa", Anton sanoo yhtäkkiä ja alkaa sytyttää tuikkukynttilää. En voi olla hymyilemättä, kun näen kynttilän valon kajastuksesta Antonin kasvot, nuo tummat silmät, mitkä on niin kauniit ja vilpittömät, ja sillä hetkellä päätän uskoa itseeni. Aivan sama, vaikka hän jotain olisikin Hennan kanssa tehnyt. Se on aivan sama, koska nyt Anton on täällä. Minun kanssani. Kahdestaan. Kynttilänvalossa.
"Otaks kaakaota?" Anton kysyy yhtäkkiä. "Toin kuumaa kaakaoo ku aattelin et sul on salee kylmä."
Voi luoja tuo tyyppi on ihana.
Anton ei taaskaan odota vastausta, vaan kaataa termospullon korkkiin höyryävää kaakaota ja ojentaa minulle. "Naiset ensin."
"Ihanaa, kiitos."
"Eipä kuule mitään."
Hörppään kaakaota ja se maistuu taivaalliselta viileässä kevätillassa, sen lämpö sulattaa hiljalleen kylmettynyttä vartaloani ja rentoudun hieman. "Mä kyllä haluun palan sitä suklaata myös", sanon päättäväisesti.
Anton nauraa ja avaa suklaapatukan kääreen ja napsauttaa siitä molemmille palat, ja minun palan hän sujauttaa suoraan suuhuni. "Oot ihan hiton söpö, tiesiks?" Anton sanoo ja yhtäkkiä minun on hankala pureskella suklaata.
"Niinhän sä oot muutaman kerran tainnu mainita", sanon kun saan suuni tyhjäksi. Anton katselee minua ja hymyilee.
"Mutta ku sä oot."
Hymyilen ujosti takaisin. Vaikka kuinka pysyä itsevarmana ja coolina, niin Antonin seurassa se on samaan aikaan todella helppoa ja todella vaikeaa. Tällä hetkellä erittäin vaikeaa, sillä Antonin suloiset kommentit ja hänen tuoksunsa onnistuu vaikeuttamaan kaikkia normaaleja elintoimintoja, sydämellä on varsinkin suuria vaikeuksia hakata tasatahtia. Otan kulauksen kaakaosta ja huuhdon sillä suklaan rippeet kurkusta alas.
Nyökkään kohti rantaa. "Mitenhän kylmää toi vesi on?"
"Varmaa ihan vitun kylmää", Anton pohtii ja nousee spontaanisti seisomaan. "Mennääks testaa?" Anton virnistää ja ojentaa kättään minua kohti.
"Mennään vaan", vastaan ja ojennan vapisevan käden kohti Antonin omaa. Anton ei irroita otetta kädestäni vielä rannallakaan, sydämeni hakkaa rinnassa tuhatta ja sataa. Järven pinta on aivan tyyni ja kaunis sumupilvi on laskeutunut sen ylle. Pelkään tilanteen muuttuvan kiusalliseksi, joten irroitan käteni hänen kädestään laskeutuakseni testaamaan veden lämpötilaa.
Aivan hiton kylmää.
"Uskaltaisiks mennä uimaa?" Antonin kysymys rikkoo hiljaisuuden.
"Haloo, nyt on toukokuu", huomautan. "Oltais ihan varmasti kuumeessa molemmat."
"Kyllä mä sua mielelläni hoivaisin", Anton sanoo hymyillen.
Meinaan seota. Oikeasti.
Okei, Saara, ajattele nyt järkevästi. Kuinka monta kertaa sulla tulee elämässä tilaisuus mennä uimaan maailman söpöimmän pojan kanssa tyhjälle uimarannalle? Ei ikinä.
"Selvä", vastaan ja alan riisumaan takkia. "Hoivaat sitte kans."
Anton katsoo mua suu auki. "Ootko tosissas?"
"Joo joo", naurahdan kuin se olisi maailman typerin kysymys ja kohotan toista kulmaani. "Vai etkö sä uskalla?"
"No vittu", Anton nauraa ja potkaisee vanssinsa pois jalasta hiekalle. "Mennään uimaan."
En pysty estelemään hymyä, joka vaanii suupielissäni ja liikahtaa kohti korvia. En koskaan tee mitään tällaista, en koskaan. Yritän sulkea mielestäni kaikki uskovaisen minäni vastaväitteet ja nyt olen vain minä. Itsevarma Saara Kantola. Mitään hyvää ei koskaan tapahdu, jos ei astu mukavuusalueen ulkopuolelle, joten potkaisen omat vanssini hiekalle ja riisun housuni.
Sillä hetkellä olen erittäin tyytyväinen yhdestä salaisesta paheestani.
Rakastan nimittäin ostaa kauniita alusvaatteita. Äiti haluaisi minun käyttävän mahdollisimman pelkistettyjä mummoalkkareita ja liivejä. Olen ostanut kauniit mustat bralette-rintsikat ja siihen sopivan alaosan, ja onnekseni laitoin juuri ne tänään. Tunnen sydämeni läpättävän jännittyneenä, kun tiedän Antonin katselevan minua riisuutuessani. Viikkaan farkkuni vanssien päälle ja yritän olla niin täynnä itsevarmuutta kuin vain suinkin pystyn. Kukaan vastakkaisen sukupuolen edustaja ei ole koskaan nähnyt mua alusvaatteisillani. Joudun pidättämään hengitystäni tarttuessani paitani helmaan ja kiepauttaessani sen pääni yli, paljastaen pitsin peittämät rintani. Anton katsoo minua päästä varpaisiin, kohottaa sitten kulmiaan suorastaan epäuskoisena ja hieroo niskaansa.
"Vau."
"Mitä?" kysyn hämmentyneenä.
"Sä", Anton sanoo huultaan purren. "Sä oot ihan vitun vau."
Hymyni levenee entisestään. "Höpöhöpö."
En voi uskoa, että seison maailman söpöimmän pojan edessä alusvaatteisillani - ja vieläpä ihan itsevarmasti. Välillämme vallitsee sähkölataus, joka tällä hetkellä kipinöi tuhatta ja sataa. Antonin katse saa henkeni salpautumaan ja tunnen itseni oikeasti hyvännäköiseksi, ensimmäistä kertaa koskaan. Kukaan ei ole koskaan katsonut minua tuolla tavalla. Tunnen itsevarmuuden kiehahtavan sisälläni mukavana lämpöisenä aaltona — ainakin siihen asti, kunnes Anton itse riisuu paitansa.
Voi luoja.
Joudun vuorostaan puremaan huultani. Anton on kuin suoraan Saara Kantolan unelmien miesten katalogista, sopivan lihaksikas, mutta ei liian. Täydelliset vatsalihakset ja mustat Calvin Kleinin bokserit, miesten muotilehden kansikuvakamaa, todellakin. Käsivarsien verisuonet pullottavat uskomattoman seksikkäästi ja tekisi mieli päästä hipelöimään niitä, kunnes katseeni vaeltaa vahvoja käsivarsia pitkin Antonin kasvoihin. Anton katsoo minua syvälle silmiin ja huomaan tuijottavani hänen huulia.
Haluaisin tietää, miltä nuo tuntuisivat vasten omiani. Miltä hän maistuisi, miten hän —
"Mennäänkö?" Anton keskeyttää haaveiluni ja ojentaa kätensä, johon uskaltaudun tarttumaan.
Lähestymme käsi kädessä rantaviivaa kohti, ja veden pinnalla oleva sumu tekee maisemasta taideteoksen. Ennen tämä oli vain uimaranta, mutta nyt se on taideteos. Ja satukirja.
Ja eroottinen novelli, vähintään.
"Naiset ensin", Anton virnistää.
"Joopa joo, herra on hyvä ja menee edeltä."
Hetken aikaa Anton kiristelee hampaitaan, mutta uskaltautuu sitten kastamaan jalkansa veteen. Nauran vahingoniloisesti, mutta teen saman perässä. Se on vielä kylmempää kuin kädellä testattuna, kuin siihen olisi lykätty kilokaupalla jääpaloja. Hyppään takaisin hiekalle.
"Et voi nyt perääntyy enää, tää oli sun idea", Anton nauraa hampaat kylmyydestä kalisten. "Tänne sieltä."
"Itseasiassa sä kyllä olit se joka halus testata kuin kylmää se on", muistutan.
"Mut sä aloit strippaamaan ensin", Anton virnistää ja katsoo kroppaani. "Ja jos totta puhutaan nii en haluu et laitat vaatteita viel takas päälle."
Voin vannoa, että näin hänen nuolaisevan huuliaan, kun hän sanoi tuon.
Huora, ääni sisälläni yrittää huutaa, mutta onnistun vaimentamaan sen saman tien. Tällä hetkellä en ole uskovainen. Tällä hetkellä olen ihan tavallinen tyttö, joka uskaltaa vihdoin elää elämäänsä.
Vatsanpohjassani alkaa lepattaa entistä kovempaa.
"Oot kyllä ihan sekopää", heitän takaisin.
"No juostaan veteen yhtä aikaa", Anton keksii. "Eikä saa huijata."
"En ikinä huijais sua", sanon nenä pystyssä ja ristin kädet rinnalleni. Teen sen vain näyttääkseni uskottavalta, vaikka oikeasti olen jäätyä kuoliaaksi.
"Ai et?" Anton kysyy ja kohottaa laiskasti kulmiaan. "Kuka just jätti kertomatta, et me ollaan naapureita?"
Puna leviää poskilleni, mutta onneksi on niin hämärää ettei hän näe sitä.
"Sori", sanon yrittäen näyttää mahdollisimman söpöltä.
Se toimii, sillä Anton tarttuu vyötärööni ja vetää itsensä ihan minuun kiinni, perhoset lentelee vatsassani seinähulluina. Anton kumartuu korvaani kohti, ja kylmät väreet leviävät koko kroppaani, kun hänen huulensa hipaisevat herkkää ihoa korvan juuressa. "Nyt mennään, koska mä haluun hoivata sua ku tuut kipeeks", Anton kuiskaa saaden jokaisen solun kropassani värähtämään.
"Se on sit sovittu."
Vedän henkeä ja otan Antonia kädestä kiinni. Lähdemme juoksemaan kohti hyytävää järveä, musta vesi roiskuu ympärillämme ja me vain nauramme hysteerisesti. Henki salpautuu kylmästä vedestä ja Antonin suloisesta naurusta, ja vaikka luultavasti tulemme olemaan tämän jälkeen keuhkokuumeessa — en ole koskaan tuntenut olevani niin elossa.