A/N: No niin, viimein jatkoa tähän. Mulla on kauheesti tapahtunu elämässä, nimittäin meille synty vauva tossa pari kuukautta sitten, joten vähän on ollu aika kortilla ja rakkain kirjotusharrastus ollu ihan paitsiossa, kun on pitäny saada totuttautua tähän uuteen tilanteeseen mini-ihmisen kanssa. Pahoittelut siis, kun on kestänyt... 😭
Lisäksi mulla on ollu vähän kirjotusblokki tän kanssa, oikeesti tekstiä ei vaan oo syntyny, vaikka oon yrittäny. Seuraavan luvun mä kuitenkin melkein uskallan luvata teille ens viikoksi, koska se on niin hyvällä mallilla ja lähes valmis. 😊✌🏻 Inspistä etsiessäni väsäsin näistä hahmoista moodboardeja ja voisin ne kollaasit julkasta tähän jonhonkin väliin kans jos kiinnostelee!
Lopuksi vielä KIITOSKIITOSKIITOS, kun jaksatte aina ootella jatkoa ja jaksatte heittää kommenttia ja muuta, love you ihanat murut <3
*
Luku 16 – Tumpilla on asiaa
"Joona?"
Sen pojan, sen Miiron, kasvoilla ollut hämmennys suli hieman, kun se viimein sai suunsa auki. Sen äänestä kuulsi samanaikaisesti puhdas yllättyneisyys ja jonkinlainen vilpitön ilahtuneisuus. Ja sen huulille syttyi hymy, sellainen joka sai aikaan hymykuopat sen poskiin. Hetken se katsoi Joonaa pyörittäen päätään, kunnes naurahti hiljaa.
"Voi vittu Joona", se hengähti sitten ja samassa tyrkkäsi colapullon karkkihyllyyn, käveli rivakasti sentit kiinni ja kiersi kätensä Joonan kaulan ympärille halaukseen. Mä nielaisin ja otin askeleen taaksepäin, jotenkin ihan vaistomaisesti. Tilanne oli ihan outo, ihan hiton outo ja tuli ihan puskista. Puristin ostoskoria vähän kovemmin käteeni ja purin huultani. Joona vaan seisoi aloillaan, ei se halannut Miiroa takaisin, seisoi vaan ja näytti tosi hemmetin hämmentyneeltä, ei yhtään omalta itseltään. Miiro irrottautui lopulta, mutta jäi kuitenkin seisomaan ihan Joonan eteen. Se ei ollut kamalan pitkä, vaan oikeastaan varmaan muakin lyhyempi.
"Arvaa vaan miten paljon kelaillu sua", Miiro sanoi hetken kestäneen katsekontaktin päätteeksi ja oikeastaan mun olo muuttui sitä vaikeammaksi mitä enemmän se puhui. Miiron huulille nousi hymy uudelleen, sellainen tosi lämmin, vähän veikeä, joka taittui asteen vinoon ja toi sen muutoinkin eläväisille, ilmeikkäille kasvoille vieläkin lisää väriä. Mä mietin, että miten se nyt yhtäkkiä oli siinä. Noin vaan, varoittamatta.
"Missä sä oot ollu?" Joona lopulta kysyi, vähän tökeröön tyyliin, mutta hämmennys sen kasvoilta ei kuitenkaan täysin kadonnut.
"No mä –"
"Miks vitussa sä et oo ilmottanut itestäs mitään?" Joona keskeytti ja sai Miiron katseen käymään kaupan lattiassa. Mä en voinut sille mitään, mutta mulle tuli vähän ulkopuolinen olo, niin kuin mun ei olisi pitänyt olla siinä.
"Anteeks", Miiro lopulta sanoi pyyhkäisten ruskeita, ihan aavistuksen punaiseen taittuvia hiuksiaan. "Mun piti, oikeesti, sori."
Joona pyöritti vähän päätään.
"Mitä sä – miten sä nyt oot siinä?" se kysyi sitten vähän hiljaisemmin. Sen mäkin halusin tietää. Siis siitäkin huolimatta, että enhän mä edes tiennyt miksi se oli koskaan lähtenyt. Tai enhän mä oikeastaan tiennyt siitä mitään muutenkaan. Oikeastaan mua yhtäkkiä häiritsi tosi paljon, etten mä tiennyt, ettei Joona ollut juurikaan puhunut siitä.
"No mä tulin vasta eilen ja mä – tai siis, porukat tavallaan pakotti."
"Pakotti?"
"Kyllä sä tiiät millasia kusipäitä ne on", Miiro pukahti kulmat kurtussa. Se vei kädet hetkeksi puuskaan ja ele sai sen muistuttamaan jotain kiukkuista tenavaa. Mä kohotin itsekseni kulmiani sen sanoille ja omille ajatuksilleni. "Mutta hei, mä en jaksa jauhaa tästä jossain vitun marketissa", se sitten naurahti ponnekkaasti, otti kädet puuskasta ja virnisti. Miiro oli tosi eläväinen ja ilmeikäs. Jotenkin mä olin kuvitellut sen erilaiseksi, mä olin kuvitellut, että se olisi vähän niin kuin Joona, koska ne olivat kuitenkin olleet parhaita kavereita tai jotain. Mutta ei se ollut. Se oli ihan erilainen, lähes päinvastainen.
"Ahaa", Joona hymähti ja Miiron huulilla kävi hymy, vaikka Joonan ääni oli edelleen vähän viileä.
"Sä kuulostat edelleen ihan iteltäs", se tuumasi leikkisän härnäävästi ja Joona kohotti kulmiaan. Mä nielaisin.
"Mihis mä oisin muuttunu?" Joona vastasi kohauttaen olkiaan ja sen ääni pehmeni hitusen. Miiro virnisti veikeästi ja lopulta Joonankin suupieli nousi nopeaan hymyyn.
"Onneks et oo muuttunu", Miiro sanoi lämpimään sävyyn katse Joonassa. Mä annoin oman katseeni tipahtaa lattiaan ja yritin olla ylianalysoimatta Miiron viipyilevää katsetta tai pehmeää äänensävyä liikaa. Miten se oli niin vaikeaa? Mä puristin ostoskoria tiukemmin ja ehdin vajota aivan toviksi epämääräisiin ajatuksiini, kunnes yllättäen tunsin Joonan hellän, lähes huomaamattoman tönäisyn kyljessäni. Säpsähtäen nostin katseeni lattiasta ja katsoin Joonaa, joka katsoi mua kulmiaan aavistuksen kohottaen.
"Iivo, Miiro", se sitten esitteli ja mun katse lipui hitaasti Joonasta Miiron. Yritin näyttää rennolta ja hymyillä, kun Miiro tarkasteli mua avoimen uteliaasti.
"Tsau", se tervehti ja hymyili sitten leveästi. Se oli jotenkin tosi pirteä, niin kuin joku hiton aurinko keskellä tätä harmaata ruokakauppaa. Mä rypistin otsaani itsekseni, ennen kuin tajusin vastata Miirolle.
"Moi."
Nostin kasvoilleni hymyn.
"Sä et oo täältä kotoisin", Miiro sitten ennemmin totesi kuin kysyi. "Tai siis, mä en ainakaan muista sua."
"En oo", hymähdin. "Muutettiin tänne syksyllä", jatkoin vielä ja Miiro nyökytteli.
"Cool", se tuumasi. "Joonan kaverit on myös mun kavereita", se sitten ilmoitti virnistäen. Mulle tuli ihan omituinen halu korjata ja sanoa, että Joona oli kyllä mun poikaystävä, eikä vaan kaveri, mutta hillitsin itseni, etten olisi vaikuttanut ihan totaalisen idiootilta.
No niin Iivo, rauhoitu.
"Samat sanat", totesin sitten mahdollisimman rennosti ja Miiro kohotti aavistuksen kulmiaan, kunnes loihti kasvoilleen hymyn. Se tarkasteli mua hetken, kunnes siirsi katseensa takaisin Joonaan.
"Mun oli tarkotus etsii sut käsiini, mut sä ehdit eka", se sitten virnisti heilauttaen kättään. "Meidän pitää sopii joku päivä, että nähdään ihan kunnolla, on ehkä vähän puhuttavaa", se sitten tuumaili ja otti karkkihyllyyn tyrkkäämänsä colapullon käteensä.
"Ehkä vähän", Joona toisti kohottaen kulmiaan.
"Mä voisin vaikka tulla käymään Ainolla, asuuks se vielä Haapamäessä?" Miiro kyseli ja Joona nyökytteli.
"Siellähän se."
"Oikeestaan Ainoo ja Suloo on ollu melkein kovempi ikävä kun sua", Miiro virnisti härnäten ja Joonan huulilla kävi huvittunut hymy. Mä purin vahingossa kieleeni, mutta naamioin ynähdyksen yskäisyksi.
"No mä en loukkaannu siitä", Joona totesi ja Miiro hymyili leveästi.
"Tiedän", se sanoi. "Onks sulla muuten vielä sama numero?"
Joona nyökytteli. Miiro hymyili ja nappasi sitten uuden pussin turkinpippureita hyllystä sen lattialle tipahtaneen tilalle.
"Mä koodailen sulle, niin sovitaan joku päivä, mulla on ainakin ihan hulluna asiaa", se ilmoitti.
"Okei", Joona vastasi. Miiro otti pari askelta taaksepäin, poispäin karkkihyllyiltä, katse edelleen meissä.
"Nähään", se sanoi. "Oli jees tavata Iivo", se tuumasi vielä mulle ja mä yritin hymyillä sille. Se huikkasi moikat ja Joona moikkasi sille takaisin. Sitten se käännähti ympäri ja käveli reippain askelin pois hyllyjen välistä. Joona katsoi sen perään mietteliäänä ja mä käänsin katseeni lattiaan osaamatta sanoa mitään. Me oltiin jonkin aikaa ihan hiljaa ja kun hyllyjen luokse sitten ilmaantui joukko meluavia pikkupoikia, niin Joona lopulta avasi suunsa.
"Mennäänkö?" se kysyi ja mä nostin katseeni siihen. Sen äänensävy oli ihan tavanomaisen neutraali äskeisestä tilanteesta huolimatta.
"Joo", sain vastattua hiljaa. Me suunnattiin kassoille puhumatta mitään ja mä vilkuilin ympärilleni, mutta Miiroa ei enää näkynyt, joten kai se oli ehtinyt jatkaa matkaansa. Joona maksoi meidän ostokset, minkä jälkeen me käveltiin pimentyneeseen iltaan. Mä työnsin kädet takin taskuihin ja vilkaisin Joonaa, joka katseli mietteliäänä eteenpäin. Se taisi unohtaa meidän viinin, mutta mä en jaksanut enää alkaa muistuttaa. Tai ehkä mä en vaan saanut suutani auki. Kun me päästiin Hondalle, avasi Joona ovet ja mä lysähdin pelkääjän paikalle. Auto tuntui hitsin kylmältä, mutta se ei silti ollut päällimmäinen ajatus mun mielessäni. Rypistin otsaani ja keskitin katseeni hetkeksi pimenevään iltaan.
Me oltiin aika kauan vaan ihan hiljaa ja istuttiin siinä. Joona ei käynnistänyt autoa, se vaan istui ja katsoi eteensä ja näytti hiton mietteliäältä. Mä tiesin kyllä, että mitä, tai ketä se mietti. Tosin mun ajatukset pyörivät ihan samassa. Mä en voinut sille mitään, mutta mun mielessä pyöri vaan, että oliko Miiro ollut Joonalle joskus enemmän kuin vaan kaveri. Ja jotenkin mä mieleni sopukoissa tiesin, että oli. Jotenkin mä vaan tiesin. Tai ehkä sen näki päällepäin. Oli miten oli, mulle tuli vähän inhottava olo. Hermostutti tavallaan. Mä purin huultani ja tuijottelin hetken käsiäni, kunnes katsahdin Joonaa.
"Oliks Miiro sulle enemmän?" mä lopulta rikoin hiljaisuuden ja kysyin ihan suoraan. Joona käänsi katseensa muhun.
"Ai mitä?"
"Olitteko te enemmän kun vaan kavereita?" tarkensin ja yritin kuulostaa ihan rennolta, vaikka mun äänestä kuulsikin tietynlainen kireys. Joona laski kädet ratilta ja käänsi katseensa takaisin eteen. Se oli hetken hiljaa ja oikeastaan se hiljaisuus kertoi mulle jo ihan tarpeeksi.
"Joo."
Mä nielaisin, enkä voinut sille mitään, että musta tuli väkisinkin mustasukkainen. En mä koskaan ollut varsinaisesti tuntenut mustasukkaisuutta jotakuta kohtaan, mutta nyt mä tunsin.
"Onks sulla vielä tunteita sitä kohtaan?" mun ääni muuttui tahtomattani hermostuneeksi. Joona käänsi katseensa muhun.
"Iivo lopeta."
"No onko?"
"Ei oo." Joonan ääni oli astetta napakampi. Mä purin hetken hammasta, mutta nyökyttelin sitten.
"Okei", hymähdin ja keskitin katseeni takaisin eteenpäin pimeään parkkipaikkaan. Joona katsoi mua, mä tunsin sen. Mun olo oli tosi epämukava, tuli vaan jotenkin harmistunut olo. Mä huomasin vertaavani itseäni Miiroon. Se oli salettiin paljon mielenkiintoisempi tyyppi kuin mä, se vaikutti just sellaiselta, tosi jännittävältä ja salaperäiseltä ja hauskalta ja kaikkea. Mä olin varmaan ihan supertylsä jos siihen vertasi. Ja se oli tosi hyvännäköinenkin, sellainen, joka erottui joukosta. Musta tuntui, että mä näytin ihan tylsältä.
Mitä jos Joona ajatteli, että se näytti paremmalta kuin mä?
Hitsi mulle tuli paha mieli, kun mä mietin Miiroa. Tavallaan mua pelotti. Ja tavallaan vähän ärsytti. Miiro ärsytti mua. Entä jos se sotkisi ihan kaiken? Mitä jos Joona vaan ihastuisi siihen uudestaan? Nehän oli tunteneet jotain hitto sata vuotta, siinä missä mä ja Joona oltiin tunnettu vaan tämä syksy, muutama hassu kuukausi. Ne oli varmaan olleet tajuttoman läheisiä. Ja kyllä mä olin nähnyt, miten vähän Joona halusi siitä puhua, niin kuin se olisi jotenkin tosi arka aihe. Ja niin se varmaan olikin.
Olin purra huuleni auki ja tajusin asian vasta, kun Joonan rauhallinen ääni rikkoi hiljaisuuden ja sai mut säpsähtämään takaisin todellisuuteen.
"Älä oikeesti mieti tollasta."
Mä käänsin katseeni siihen ja hetken hölmönä mietin, että miten se pystyi lukemaan mun ajatukseni.
"Ai mitä?" ähkäisin.
"No että mulla ois jotain tunteita sitä kohtaan, koska ei oo", Joona selvensi vakavana ja mä nyökyttelin lopulta, yritin olla miettimättä, mutta juuri nyt se tuntui vaan tosi vaikealta. Kyllä mä halusin uskoa Joonaa ja sen sanoja, oikeasti halusin.
"Okei", henkäisin ja yritin hymyillä edes vähän katsahtaessani Joonaan.
"Mä oo vaan ihan vitun hämilläni just nyt", se sanoi.
"Okei."
"Ei tää vaikuta meihin mitenkään", Joona sanoi ja mä nielaisin. "Äläkä anna sen vaikuttaa."
"Okei", vastasin jälleen ja Joona kohotti aavistuksen kulmiaan.
"Okei?" se toisti. "Ei muuta? Sä alat kuulostaa ihan multa."
Mun huulilta pääsi lopulta naurahdus sen itseironian myötä. Joonan huulilla kävi hymy, ja mun sisällä läikähti jotain lämmintä. Niin kuin monesti aiemminkin, Joona pystyi ihan tajuttoman helposti kohottamaan mun mielialaani. Se oli oikeasti vaan ihan käsittämätön tyyppi. Joona nosti lopulta kätensä ja pyyhkäisi mun hiuksia, niin kuin sillä oli usein tapana ja katseli mua hetken, kunnes siirsi katseensa eteen ja käynnisti vähän turhankin kylmältä tuntumaan ruvenneen auton. Mä katselin sitä ja lopulta hymyilin vähän. Ehkä mun pitäisi olla miettimättä Miiroa liikaa, tai ainakin olla miettimättä sitä minään uhkana. Kyllä mä halusin uskoa Joonaa ja sitä mitä se sanoi, ettei Miiro vaikuttaisi meihin mitenkään.
"Se viini unohtu", Joona sitten sanoi, ennen kuin ehti peruuttaa pois parkkiruudusta. Se vilkaisi mua ja mä kohotin vähän kulmiani.
"Niin, mut ei se mitään", vastasin ja Joona katseli mua hetken mietteliäänä, kunnes laski kädet ratilta.
"Mä voin käydä hakee sen."
"Ei tarvii."
"Ei ku mä haen sen."
Joonan äänensävy oli erikoisen päättäväinen ja mun huulille kohosi väkisinkin hymy. Mä nyökyttelin ja Joona katsahti mun suuntaani, kunnes nousi paikallaan hyrräävästä autosta. Se lähti kävelemään kohti pienen matkan päässä olevaa Alkoa ja mä katsoin hetken sen perään, kunnes etsin kännykän taskustani. Äiti oli laittanut viestiä, että tulisinko mä tänään kotiin. Mä vastasin sille, että huomenna, kunnes keskityin selaamaan somea. Joonalla ei kestänyt kauaa, vaan hyvin nopeasti se palasi takaisin autolle punkkupullo toisessa kädessään. Se ojensi pullon mulle ja sanoi, ettei tiennyt viineistä sen suuremmin mitään, joten oli vaan valinnut jonkun mikä näytti ihan hyvältä. Sitten se peruutti Hondan pois parkkiruudusta ja käänsi kohti päätietä. Mä pyörittelin pulloa käsissäni ja vilkuilin sivusilmällä Joonaa. Edelleen se näytti tosi mietteliäältä, mutta mä päätin yrittää ymmärtää sitä. Siitäkin huolimatta, että mun oli vaikea suhtautua Miiroon. Miten ihmiset yleensä suhtautuivat siihen, jos oman kumppanin ex vaan yhtäkkiä ilmestyisi kuvioihin? Miten siihen pitäisi suhtautua? Oliko ihan typerää olla mustasukkainen?
Mä ehdin miettiä Miiroa ja Joonaa ja mua ja meidän suhdetta ja kaikkea siihen liittyvää koko matkan, sillä Joona ei puhellut mitään, vaan oli ihan omissa ajatuksissaan. Yleensä sen hiljaisuus ei häirinnyt, koska Joona nyt oli Joona, eikä mikään kaikkein supliikein jätkä muutoinkaan, mutta nyt mua vähän häiritsi. Mä olisin halunnut, että se puhuisi, eikä vaan tuijottelisi tietä omissa maailmoissaan.
Me oltiin hiljaa aina sinne asti, kun päästiin perille ja Joona pysäytti Hondan tutun rintamamiestalon pihaan. Tai ei me sittenkään puhuttu, Joona vaan katsahti mua ja mä katsahdin sitä, ja me noustiin autosta ja käveltiin lumisen pihan poikki talon kuistille. Ilma tuntui kylmältä, vaikkei pakkasta kai lopulta ollut juurikaan. Joona pisti tupakaksi, laski kauppakassin maahan jalkojensa juureen ja nojautui kuistin kaidetta vasten. Mä istuin seinustalla olevalle penkille viinipulloa käsissäni pyöritellen ja keskityin tuijottelemaan pimeää pihaa.
"Mitä mietit?" Joona lopulta rikkoi hyvinkin pitkäksi venyneen hiljaisuuden. Mä siirsin katseeni pihasta siihen.
"Enpä mitään ihmeitä", sanoin epämääräisesti ja kohautin olkiani. Joona puhalsi savua huultensa välistä ja katsoi mua tarkastellen.
"Sua vaivaa", se lopulta totesi.
"Ai mikä?" kysyin, vaikka tiesin mitä se tarkoitti.
"Miiro."
Mä nielaisin ja vilkaisin sylissäni olevaa pulloa.
"Eikö sua muka vaivais jos joku mun exä vaan ilmaantuis jostain kulman takaa halailemaan mua?" kysyin sitten hyvinkin suoraan. "Ei sillä, että mulla ois sellasta", mumisin vielä itsekseni. Olihan mulla ollut Vilma, mutta ei sitä muutaman viikon huikeaa sähellystä voinut verrata Miiroon. Tai ei ainakaan oletettavasti voinut.
"Ehkä, en mä tiiä", Joona sanoi ja mä katsahdin sitä. "Mut Miiro oli myös mun paras kaveri", se jatkoi sitten ja mä hymähdin.
No joo, se oli tullut selväksi.
"Niinpä niin", mumisin vähän tympeästi ja Joona kohotti kulmiaan.
"Mitä?"
"Oisit voinu kertoo aiemmin, että se oli muutakin kun vaan sun paras kaveri", sanoin kiihtyneempään sävyyn kuin oli ehkä tarkoitus. Nostin katseeni Joonaan.
"No en mä nyt aatellu, että sillä on jotain merkitystä", se vastasi puolustellen.
"Aijaa."
Mä purin hammasta ja Joona huokasi.
"Enkä mä tosiaan aatellu, että sua kiinnostais kuulla", se totesi vielä ja mä rypistin otsaani.
"Okei", mutisin tuijotellen jalkojani.
"Ei mua ainakaan kiinnostais kuulla –"
"Joo joo, mä tajusin jo!" tiuskaisin hermostuneemmin kuin tarkoitin ja nostin katseeni Joonaan. Mä tiesin, ettei mulla ollut mitään syytä tiuskia sille, mutta en voinut hermoilulleni mitään. Joona nakkasi tupakan tuhkiksena toimivaan suuren kurkkupurkkiin ja katseli hetken eteensä hiljaa, kunnes käveli siihen penkille mun luokse ja istui alas sanomatta mitään. Mä vilkaisin sitä.
"Anteeks", huokasin. Mä en edes kokenut olevani mitenkään helposti hermostuva tyyppi, päinvastoin, mä olin kaikkea muuta kuin sellainen joka suutahti pienestä, tai niin mä olin ajatellut. Jostain syystä mä silti olin enemmän kuin kerran meidän suhteen aikana hermostunut Joonalle. Ehkä se kuului seurusteluun, mistä mä tiesin. Vai oliko meillä vaan jotenkin normaalia vaikeampaa? Me oltiin taas jonkin aikaa hiljaa ja ulkoilma alkoi tuntua pikkuhiljaa tosi kylmältä, kun istui vaan aloillaan. Mä en kuitenkaan noussut siitä, eikä Joonakaan, joten istuttiin sitten siinä kylmässä, vaikka ihan hyvin oltaisiin voitu istua sisälläkin. Vähän hölmöä.
Mä tuijottelin jalkojani ties kuinka kauan, kunnes nostin katseeni vieressäni istuvaan poikaan.
"En mä voi sille mitään", henkäisin ja sain Joonan katseen kääntymään itseeni. Se katsoi mua kysyvästi ja mä nielaisin. "Siis että mua hermostuttaa toi äskeinen ja Miiro ja kaikki – mua vaan, mua hermostuttaa kun se on sun entinen poikaystävä ja jos se tulee meidän väliin tai jos sä ihastutkin siihen, etkä haluu olla enää mun kanssa."
"Iivo –"
"Jos se on sulle paljon tärkeempi, kun te ootte tuntenu niin kauan tai jos se on sun mielestä paljon mukavampi ja hauskempi ja paremman näköinen ja parempi skeittaamaan", selitin tuijotellen eteeni ja vedin henkeä. "Mua pelottaa jos sä et haluukaan enää olla mun kaa, mä vaan – mä tykkään susta niin paljon."
Mun poskia alkoi kuumottaa omat puheeni ja laskin katseen käsiini. Mä kuulostin varmaan naurettavan lapselliselta ja muutenkin ihan hölmöltä.
"Sä oot ihan hölmö."
Joonan ääni oli tyyni ja hyvin neutraali, niin kuin se olisi puhunut tyyliin tulevan viikon lukujärjestyksestä. Mä käänsin katseeni siihen nielaisten.
"Mitä?" ähkäisin ja sain Joonan katseen kääntymään itseeni.
"Etkö sä oo yhtään kuunnellu mitä mä oon sulle sanonu?" Joona kysyi ja kohotti kysyvästi kulmiaan. "En mä mitään muuta niin paljon haluukaan kun olla sun kanssa."
"Mutta entä jos sä –"
"No en ihastu siihen."
"Et sä voi tietää", mumisin ja keskityin taas tuijottelemaan alas. Mä en tiedä miten musta, näinkin peruspositiivisesta jätkästä, tuli näin kamalan angstinen.
"Kyllä mä vaan tiiän", Joona sanoi vakavaan sävyyn ja mä nostin katseeni. Joona katsahti pimeää pihaa ja oli hetken hiljaa, kunnes kääntyi katsomaan mua. "Okei, se on sua parempi skeittaamaan", se sitten totesi ja mä katsoin sitä vähän hölmistyneenä. "Mutta se onkin sit ainoo asia mikä noissa sun sanoissa pitää paikkansa."
Joonan huulilla häivähti nopea hymy, sellainen tavallaan jopa veikeä, joka tarttui sen katseeseen. Sen sanat alkoivat lopulta hymyilyttää myös mua. Joona katseli mua hetken, kunnes vei kätensä mun niskaan ja vetäisi hitaasti mun huulet omilleen. Mulle tuli mieleen meidän ensimmäinen suudelma tällä samalla penkillä sinä marraskuisena iltana, kun mä olin tullut tänne ensimmäisen kerran.
"Uskotko?" Joona kysyi, kun me oltiin irtaannuttu toisistamme. Mä katselin sen sinisiin silmiin ja nyökyttelin.
"Joo."
Joona tarkasteli mua vähän aikaa, kunnes nousi ylös penkiltä.
"Ihan vitun kova nälkä", se sanoi sitten ja mun huulilta pääsi naurahdus täysin tilanteeseen sopimattoman lausahduksen myötä. Joona kohotti mulle aavistuksen kulmiaan, kunnes nappasi kuistin lattialla olevan kauppakassin käteensä ja käveli ulko-ovelle. Mä nousin myös ja seurasin sitä ovelle ja siitä sisälle lämpimään.
Me ei puhuttu enää Miirosta ja miksi oltaisi puhuttukaan. Mä tiesin, että Joona kelaili sitä ja ehkä kauppakohtaaminen edelleen vähän kaihersi muakin, mutta ei mua silti huvittanut jauhaa mistään Joonan entisestä poikaystävästä, jollaiseksi Miiro lopulta oli paljastunut. Kun me oltiin saatu meidän gourmetruoka valmiiksi, me syötiin ja korkattiin viinipullo, kunnes syönnin jälkeen istuttiin sohvalle viinilasien kanssa. Joona laittoi jotain musaa koneeltaan ja mä nojauduin sen olkapäätä vasten ja laitoin silmät kiinni. Oli jotenkin tosi rauhallista, kun Sulo ei ollut pyörimässä ympäriinsä. Vaikka siis, oli täällä korvessa rauhallista muutenkin, jos vertasi kaupunkiin. Tai vaikka edes Kiuruharjun keskustaan. Mä edelleen ihmettelin, että eikö Joonaa ikinä pelottanut olla täällä yksin näin pimeällä, kun ympärillä oli käytännössä vaan metsää.
"Mitä uutena vuotena?" Joona kysyi hetken päästä ja mä avasin silmäni vähän säpsähtäen. "Nukuitko sä?"
"En", sanoin ja nostin pääni sen olalta. "En kai", naurahdin ja Joona katsahti mua kulmiensa alta. Mä otin sohvapöydältä viinilasini ja nojauduin sohvan selkänojaa vasten.
"En mä tiiä mitä uutena vuotena, Aksu kysy mua niille kun sinne kai tulee porukkaa juhlimaan", kerroin ja vilkaisin Joonaa. Aksusta puhuminen ei hermostuttanut mua enää, mutta silti mä en voinut olla miettimättä miltä Joonasta tuntui, kun mä sanoin noin.
"Okei", se vastasi ja käänsi katseensa muhun.
"Mitä sä meinasit?" mä kysyin ja Joona kohautti olkiaan.
"En mä tiiä", se sanoi. "Miks aina pitää ryypätä?" se sitten mietti ja mä naurahdin.
"Koska me ollaan suomalaisia", vastasin ja Joonan huulille nousi huvittunut hymy. "Ai sä meinasit olla juhlimatta ollenkaan?" mä kysyin ja otin kulauksen viinistäni. Joona kohautti olkiaan.
"Voisin ollakin, paljon mieluummin, mä en tykkää kännäämisestä", se totesi. "Mutta sit Oliver soittaa kuitenkin ja sanoo, että se tulee tänne."
"Tänne?"
"Niin, mummi on aina uudet vuodet reissussa", Joona sanoi ja joi lasinsa tyhjäksi.
"Tuleeks tänne muitakin?" mä kysyin kohottaen kulmiani.
"Eiköhän."
"Eiköhän?"
"En mä tänne ikinä ketään kutsu, mutta aina tänne jotkut tulee", Joona sanoi ja mua alkoi naurattaa, kun sen sanat kuulostivat niin kummallisilta.
"Okei, toi kuulostaa kyllä oikeesti tosi oudolta", mä totesin huvittuneena ja Joona kohautti olkiaan. "Miten ne voi vaan tulla tänne jos et sä oo erikseen pyytäny?"
"Varmaan mä oon liian kiltti, enkä uskalla sanoo niille vastaan", Joona sanoi ja mä aloin nauraa sen vitsailulle.
"Ai sä oot liian kiltti?"
Joona tönäisi mua hellästi kylkeen.
"Niin."
Mä pyöritin päätäni virnistäen ja Joona liikahti painamaan nopean suukon mun huulille. Sitten se kaatoi meidän molempien laseihin lisää viiniä ja kilisti omaa lasiaan mun lasia vasten. Mä hymyilin.
"Ois kiva olla yhessä uutena vuotena", mä mietin kohta ja nojauduin Joonan hupparin peittämään olkapäätä vasten. Oli tavallaan vähän ankeaa, ettei voitu juhlia yhdessä. Tai toki mä voisin tulla tänne juhlimaan Joonan ja Oliverin ja joidenkin niiden kavereiden kanssa, mutta se olisi vähän outoa. Ja Aksu salettiin loukkaantuisi. Eikä sillä, kyllä mä tosi mielelläni juhlisin Aksun ja Eeliksen ja Tumpin ja muiden kanssa.
"Sä voit tulla tänne yöks sillon", Joona sitten sanoi.
"Okei", mä hymyilin. "Meettekö te baariin?"
"En mä ainakaan", se sanoi. "Se on ihan paska mesta."
Mä naurahdin.
"Niin sä oot sanonu", tuumasin. "Miks?" kohotin pääni sen olalta.
"Siellä on uutena vuotena ihan liikaa porukkaa ja ihan liikaa tuttuja", se sanoi siemaisten lasistaan. "Alkaa vaan ahistaa."
Mä katselin sitä ja se vilkaisi mua silmäkulmastaan.
"Ai millä tavalla?"
"Silleen vaan, en mä tiiä, jos mä oon kännissä niin mua alkaa kauheen helposti jotenkin ahistaa jos on liikaa porukkaa ja sit musta tulee vihanen", se selitti ja mä katsoin sitä. "Menee jotenki hermot paljon helpommin, tai silleen, en mä tiiä tajuutko sä yhtään mitä mä selitän."
Mä katselin sitä nyökytellen vähän.
"Kyllä mä tajuun."
"Miten sä aina tajuutkin?" Joona mietti ja mä hymyilin sille. "Sä oot kyllä ihan omaa luokkaas."
Mä naurahdin ja Joonankin suupieli kohosi ylemmäs. Mä katselin sitä hetken, kunnes liikahdin lähemmäs ja suukotin sen huulia.
"Niin säkin", mä sanoin huulet hipoen sen huulia. Joona kuljetti sormeaan mun poskea pitkin, kunnes vei kätensä mun niskaan ja painoi huulensa lämpimän hellästi mun huulille.
*
Seuraavana päivänä Joona heitti mut kotiin joskus iltapäivästä ja myöhemmin ruokapöydässä äiti kyseli, että miten Kuopiossa oli mennyt. Mä kerroin, että mukavasti ja vastapäätä istuva Iida kohotteli kulmiaan ja loi muhun jotenkin omituisen pitkiä, merkitseviä katseita. Hetken mä jo mietin, että isä oli kertonut sille Joonasta, mutta totesin sitten mielessäni, ettei isä juoruilisi mun asioista. Niinpä mä tyydyin vaan kohottelemaan sille kulmiani takaisin.
Meillä alkoi maanantaina uusi jakso, mutta musta tuntui, että porukka oli ihan joululomafiiliksissä jo. Ja ei sillä, olin mäkin, sillä jouluun oli vaan viikko ja lomakin alkaisi perjantaina. Mä en ehtinyt olla Joonan kanssa oikeastaan koko alkuviikkoon, sillä maanantai-ilta meni sählyssä ja tiistaina äiti lähti joululahjaostoksille Jyväskylään ja me pakkauduttiin Iidan kanssa mukaan. Mä olin todellisuudessa tosi huono keksimään kellekään mitään lahjoja, vaikka musta olikin oikeasti salaa ihan vähän kivaa käydä pyörimässä eri kaupoissa. Mä ostin Joonalle Vansin t-paidan lahjaksi siitä samasta skedeliikkeestä, jossa me oltiin käyty joitain viikkoja aikaisemmin sen kanssa.
Keskiviikkona äiti oli päättänyt kutsua siskonsa meille kylään. Mikä oli tosi paskaa muun muassa siksi, että mutsin sisko oli superärsyttävä. Ja sen lapset, eli mun ja Iidan serkut myös. Niillä oli hiton ylimielinen asenne ylipäätänsä kaikkeen. Oli miten oli, niin koko alkuviikko meni kaikkialla muualla kuin Joonan seurassa, joten torstaina mulla alkoi olla sen seuraa oikeasti jo aika kova ikävä. Oltiinhan me soiteltu ja vietetty satunnaisia hetkiä röökipaikalla, mutta se oli ihan eri asia.
"Tuutko sä uutena vuotena sinne Aksulle?" Tumppi kysyi, kun mä sitten torstain ensimmäisten tuntien jälkeen kävelin sen seurana kohti koulun ruokalaa.
"Kai mä tuun", vastasin ja Tumppi katseli mua hymyillen.
"Ette meinannu Joonan kanssa viettää romanttista iltaa ihan vaan kahdestaan ja suudella rakettien paukkeessa, kun vuosi vaihtuu", Tumppi selosti virnistäen ja vaikka mä olin tottunut sen heittoihin, niin silti tunsin miten poskia vähän kuumotti. Vilkaisin pikaisesti ympärilleni, ettei käytävällä vaan ollut ketään kuulemassa Tumpin höpötystä, mutta ympärillä oli hiljaista.
"Ei kai", vastasin ja tönäisin Tumppia kevyesti kylkeen.
"Okei", se tuumasi rempseästi ja katseli hymyillen eteensä. "Toi teidän juttu on näköjään jo ihan next level, kun sä olit vieny Joonan Kuopioon."
Mä kohotin kulmiani ja vilkaisin Tumppia.
"Miten sä ootkin aina niin perillä kaikesta", mä mietin ja sain pitkänhuiskean rokkarin virnistämään.
"Näh, se että mä tiedän tuosta, johtuu ihan vaan siitä, että jotain tosi uskomatonta on tapahtunu ja Joona on oikeesti alkanu puhumaan", Tumppi sanoi naurahtaen ja mä kohotin kulmiani huvittuneena. "Sä oot tehny sille hyvää", se tuumasi sitten ja taputti mua olalle.
"Niinkö?"
"No todellakin Iivo, se on paljon ilosempikin nykyään", Tumppi vakuutteli vilpittömästi ja hymyili. Mulle tuli tosi hyvä mieli sen sanoista. Hymyillen seurasin Tumppia ruokalan linjastolle ja aloin varsin hyväntuulisesti lappaa ruokaa lautaselleni. Aksu, Eelis, Niklas, Sonja ja Sinna istuivat yhdessä pitkässä pöydässä ja me käveltiin Tumpin kanssa niiden seuraan. Ne puhuivat penkkareista ja mä tajusin siinä vaiheessa, ettei mulla ollut mitään hajua mitä mä pukisin päälleni silloin. Pitäisi varmaan alkaa miettiä, helmikuu tulisi lopulta aika nopeasti. Mä en ollut miettinyt koko penkkareita tai risteilyä. Mä tiesin tasan, ettei Joona osallistuisi koko penkkareihin. Penkkarit olivat jotain niin epäjoonamaista kuin vaan mikään voisi olla. Lähtisiköhän se edes risteilylle? Mietteliäänä kuuntelin muiden juttuja samalla kun aloin voidella itselleni leipää.
Mä lähdin Tumpin seuraksi vielä tupakalle ja se jatkoi penkkareista puhumista. Sitten se puhui kirjoituksista ja lukulomasta ja siitä miten aika meni tosi nopeasti. Mä kysyin siltä, että miten sillä meni Inkan kanssa ja se kertoi, että ihan kivasti.
"Meen huomenna Jyväskylään", Tumppi sanoi ja mä hymyilin.
Tumpille, jos kelle, toivoi oikeasti vaan pelkkää hyvää. Se oli ehkä sympaattisin tyyppi, jonka mä olin ikinä tavannut. Ei siitä vaan voinut olla pitämättä. Tumppi jutteli hetken Inkasta ja ehti polttaa tupakkansa melkein loppuun, kun Joona sitten ilmaantui meidän seuraan röökipaikalle. Se moikkasi ja me moikattiin takaisin.
"Mitä kuuluu Joona?" Tumppi kysyi iloiseen sävyyn ja siristeli silmiään auringonpaisteen takia.
"Hyvää", Joona vastasi lyhyesti. "Mitäs sulle?"
"Hyvää", Tumppi sanoi matkien Joonan matalaa, yksisävelistä ääntä, saaden huppupäisen pojan kohottamaan kulmiaan merkitsevästi. Tumppi virnisti Joonalle leveästi ja mun huulille nousi huvittunut hymy.
"Selvä", Joona lausahti neutraalisti ja sytytti tupakkansa. Tumppi katseli sitä pää kallellaan.
"Jos mä en tietäs, että sä kuitenkin jätät penkkarit väliin, niin mä tietäisin Joona sulle tosi hyvän asun", rokkari sitten selitti ja imaisi lyhentynyttä savukettaan. "Sä voisit olla jediritari."
Mun huulilta karkasi naurahdus. Joona katsoi sitä hetken vähän ihmeissään.
"Ahaa, millä perusteella?" se sitten kysyi ja Tumppi kohautti huolettomasti olkiaan.
"Se vaan sopis sulle, sellanen kaapu ja valomiekka", rokkitukka vastasi sitten ja laittoi oman talvitakkinsa hupun päähän. "May the force be with you", se lausui ja mä nauroin. Joonan suupieleen nousi hymy.
"Okei, jos sä vertaat mua johonkin jediin niin mä oon ihan otettu", Joona sanoi kohauttaen olkiaan ja mä virnistin. Tumppi heitti röökinsä tuhkakuppiin leveästi hymyillen.
"Ole hyvä vaan", se totesi ja otti hupun päästään. "Jos et keksi mitä teet lukion jälkeen, niin sä voit aina lähtee suojelemaan Galaktista tasavaltaa."
"Hyvä idea", Joona tuumasi.
"Niinpä! On tärkeetä olla varasuunnitelmia", Tumppi valisti sitten ja virnisti perään, kunnes otti tupakka-askin taskustaan. "Mä esimerkiks kelailin, että jos musta ei tuu maailman parasta kitaristia, niin vitut siitä sitten, musta tulee uusi Karpo."
Mä katsoin sitä kohottaen kulmiani.
"Karpo?" toistin ja Tumppi virnisti samalla kun sytytteli itselleen uutta tupakkaa.
"Niin, kai te sen ohjelman tiiätte, sen Karpolla on asiaa?"
"No joo, mutta –"
"Mä voisin alkaa tehdä omaa ohjelmaa, tiiättekö, Tumpilla on asiaa", rokkari tuumiskeli ja mua alkoi naurattaa pelkkä mielikuva. "No mitä?" se kysyi.
"Ei mitään, kyllä mä ainakin katsoisin", vastasin naurahtaen ja Tumppi taputti mua olalle veljellisesti.
"Kiitos Iivo", se tuumasi. "Musta tuntuu, että mä olisin aika sopiva televisioalalle."
"Siitä mä oon kyllä samaa mieltä", Joona sanoi vuorostaan ja nakkasi tupakannatsansa tuhkakuppiin.
"Tosi ihanaa Joona, kun kerrankin oot mun tukena, etkä heti lyttää mun ideoita", Tumppi sanoi vieden käden sydämelleen. "Kiitos."
"Olepa hyvä."
Mä nauroin ja päätäni pyöritellen annoin sitten katseeni lipua koululle päin, samalla kun Tumppi jatkoi selostamistaan Karposta ja siitä miten haluaisi samanlaisen karvalakin kuin sillä oli ollut.
Mulla oli koko päivän tosi hyvä mieli, oikeastaan sellainen olo, että tuntui, ettei mikään saisi pilattua mun päivää. Huomenna alkaisi loma ja jouluun olisi vaan muutama päivä ja kaikki oli muutenkin tosi jees. Tai oli siihen asti, kun ei enää ollut. Koulun jälkeen mä juttelin tovin koulun pihalla Aksun ja Eeliksen kanssa siitä miten joululomalla voisi käydä ulkojäillä, kunnes huikkasin pojille moikat ja lähdin kävelemään tielle päin. Mä etsiskelin kännykän taskustani ja olin jo soittamassa Joonalle, että mihin se ehti hävitä ja että tehtäisiinkö jotain tänään, mutta en sitten ehtinyt, kun huomasin tutun pojan koulun parkkipaikalla tupakalla. Se nojaili Hondaan ja selaili kännykkäänsä ja mä kävelin sen luokse hymyssä suin.
"Hei", tervehdin hyväntuulisesti autolle päästyäni ja Joona kohotti katseensa.
"Moi", se vastasi ja hymy kävi sen huulilla. Mä nojauduin sen viereen autoa vasten ja se laittoi kännykän takkinsa taskuun kääntyen katsomaan mua.
"Olin just soittamassa sulle", tuumasin ja vedin pipoa korvilleni. "Tehdäänkö jotain? Onks sun mummi kotona?" kysyin heti perään katse tupakoivassa pojassa. Joona katsoi mua hetken ihan hiljaa, kunnes laski katseensa. Se tiputti tupakan lumeen jalkojensa juureen ja katsahti mua kulmiensa alta.
"Mä lupasin nähdä Miiroo", se vastasi sitten. Sen ääni oli harkitseva ja melkein varovainen. Hymy kuoli mun kasvoille ja mun hilpeä mieliala koki kolahduksen ihan saman tien. Aika suuren kolahduksen itseasiassa. Kaikista mahdollisista päivistä sen oli pakko nähdä Miiroa juuri tänään. Juuri tänään, kun me ei oltu muutenkaan ehditty yhtään hengailla tai kunnolla nähdä koko viikkoon. Hitto, se olisi voinut nähdä sitä minä vaan päivänä alkuviikosta, kun mulla oli ollut menoa.
"Aijaa", totesin astetta synkemmin ja lopetin autoon nojailun. "Entäs illalla?"
"No me oikeestaan käydään varmaan just illalla parilla kaljalla", Joona vastasi ja hammasta purren käänsin katseeni pois siitä. En voinut sille mitään, että alkoi ärsyttää. Ärsytti koko hiton Miiro.
"Ei sitten", hymähdin ja mun äänessä kaikui kireys.
"Haluutko sä tulla kans?" Joona kysyi ja mä tunsin sen katseen, vaikka tuijottelinkin tiiviisti jonnekin koululle päin.
"En mä."
"Okei", Joona sanoi. "Nähdäänkö huomenna?" se kysyi sitten.
"Ei mulle käy sillon", vastasin äkkipikaisesti, miettimättä edes sen kummemmin. Niin kuin mulla muka mitään olisi huomenna. Jotenkin vaan teki mieli väittää muuta.
"Ai, miks?" Joona kysyi ja mä vilkaisin sitä nopeasti.
"No mä – mä nään Aksua", vastasin epämääräisesti ja mietin, että miksi helvetissä mä sepitin tuollaista.
"Okei", Joona sanoi katse mun kasvoissa. Hetken aikaa me oltiin hiljaa. "Suutuitko sä?" se sitten kysyi ja mä huokaisin lähes ääneti.
"En."
"Kyllä mä nään", Joona sanoi ja mä purin alahuultani.
"No ehkä mä olisin halunnu olla sun kanssa tänään, kun ei olla nähty kunnolla moneen päivään", sanoin kiukkuisesti. "Mutta näköjään sulla on parempaa seuraa", jatkoin, enkä edes yrittänyt peittää loukkaantunutta sävyä äänestäni. Katsahdin Joonaa, joka kohotti aavistuksen kulmiaan mun puheille.
"Älä viiti", se vastasi huokaisten. "Pitäskö mun kans suuttua siitä, että sä näät huomenna Akselia etkä mua?"
"Se on eri asia, Aksu kun ei satu olemaan mun entinen poikaystävä!" tiuskaisin ja niin kuin viime sunnuntaina, niin myös nyt, Miiron miettiminen sai mut hermostumaan. En mä sille mitään voinut, vaikka kuinka yritin.
"Eli sä oot sitä mieltä, että mä en saa nähdä sitä?" Joona kysyi ja vaikka sen ääni oli rauhallinen, niin siinä oli haastavuutta.
"En mä niin sanonu."
"Niin, mutta tarkotit."
"No enhän!"
Joona huokasi ja mä käänsin hammasta purren katseeni alas. Okei, ei tosiaan huvittanut riidellä missään koulun parkkipaikalla. Okei, ei kyllä huvittanut riidellä missään muuallakaan, mutta minkä mahtoi. Koko hemmetin Miiro tuntui kiristelevän meidän välejä ja mulla oli sellainen fiilis, ettei Joona yhtään käsittänyt miltä musta tuntui. Ettei se ymmärtänyt mua ja sitä, että mua harmitti. Ehkä mä sitten olin mustasukkainen idiootti tai muuten vaan jotenkin takertuva, mutta en voinut sille mitään. Ärsytti, kun Joonaa ei tuntunut edes harmittavan, ettei me oltu kunnolla vietetty aikaa sitten viime sunnuntain. Eikö sillä muka ollut yhtään ikävä mun seuraan?
Hiljaisuus meidän välillä rikkoutui lopulta siihen, kun pitkänhuiskea poika ilmaantui siihen meidän luokse tapansa mukaan aurinkoisesti hymyillen.
"Morjens", Tumppi tervehti. "Voitko Joona pliis heittää mut kotiin?" se kysyi lähes anelevasti. Mä nostin katseeni maasta ja vilkaisin nopeasti Tumppia, joka katsoi ensin Hondaa ja sitten Joonaa.
"Voin", Joona vastasi pienen hiljaisuuden jälkeen.
"Kiitos oikeesti, sä oot enkeli", Tumppi tuumasi virnistäen. Tosin kovin kauaa se ei ehtinyt virnistellä, kun se ilmeisesti tajusi kireän sekä vaitonaisen ilmapiirin. "Keskeytinkö mä jotain?" se kysyi sitten vakavoituen ja tarkasteli vuoron perään mua ja Joonaa. Mä vedin pipoa korvilleni levottomana ja pyöritin sitten päätäni.
"Et", vastasin lyhyesti. "Olin just lähdössä kotiin", jatkoin huultani purren, kunnes mumisin epämääräiset moikat ja käännyin.
"Iivo oota", Joona sanoi, mutta mä en jaksanut alkaa puida tätä siinä sen enempää, kun Tumppikin oli ilmaantunut paikalle. Turhautuneena lähdin tarpomaan räntäsateessa pois parkkipaikalta ja otsa rypyssä laitoin nappikuulokkeet korvilleni toivoen, että musiikki saisi ajatukset pois äskeisestä. En mä jaksanut riidellä, mutta ei mulla ollut fiilistä enää jauhaakaan tästä. Hitto, menkööt Joona sitten sen Miironsa kanssa sinne tuopille.
Ihan saakelin sama.
*
Illalla mua sitten kuitenkin vaivasi ja harmitti, kun Joonasta ei kuulunut mitään. Ehkä mä olin ajatellut, että se laittaisi mulle vaikka viestiä. Mä olin näköjään liian itsepäinen, että olisin itse laittanut sille ensiksi mitään. Kiusasin itseäni ajatuksella siitä, miten hauskaa Joonalla oli Miiron kanssa baarissa ja tunsin oloni ihan tuskastuneeksi. Mä yritin väsätä koulujuttuja illalla parhaani mukaan, mutta en lopulta kyennyt, vaan löysin itseni istumasta olkkarista telkkaria tuijottelemasta. Äiti ja Jarkko olivat Aapon vanhempainillassa ja Aapo oli naapurissa asuvan kaverinsa luona, joten sain sentään masistella rauhassa. Tai olisin saanut, ellei Iida olisi päättänyt ilmaantua huoneestaan häiritsemään mun telkkarin tuijottamistani.
"Iivo!" se huudahti lysähtäessään olkkarin nojatuoliin. "Voitko lainata mulle rahaa?" se kysyi ja mä käänsin katseeni siihen. Pikkusisko hymyili herttaisesti.
"Ei mulla oo rahaa", tuhahdin ja siirsin katseeni takaisin telkkarissa pyörivää rikossarjaan. "Kysy mutsilta."
"No en ku se just anto mulle rahaa", Iida valitti ja mä pyöräytin silmiäni. "Pliis Iivo, ees kymppi!"
"Ei mulla ole rahaa", tiuskaisin ärtyneenä. "Etkä sä muutenkaan mihinkään tarvii rahaa, sä oot neljätoista."
Iida irvisti.
"Miten sä oot noin huonolla tuulella?" se sitten kysyi ja mä vilkaisin sitä silmäkulmastani.
"Ei kuulu sulle."
"Ei kuulu sulle", Iida matki. Hitto, että se osasi olla välillä rasittava. "Onks sulla sydänsuruja?" se sitten kysyi virnistäen ja mä käännyin katsomaan sitä.
"No ei ole ja tiiätkö, sä et kuitenkaan ehkä oo ihan eka ihminen, jolle mä kertoisin, vaikka olis", selvensin ja Iida mutristi huultaan. "Kaikella rakkaudella vaan."
Pikkusisko heilutteli jalkojaan ilmassa ja tuijotteli niitä tovin, kunnes kääntyi katsomaan mua hymyillen viekkaasti. Mä kohotin sille laiskasti kulmiani.
"Sä et muutes ees ollu Kuopiossa viime viikonloppuna", Iida totesi sitten tietäväisenä ja mä katsoin sitä ihmeissäni.
"Mitä sä selität?" mä pukahdin. "Olinhan."
Iida tarkasteli mua hetken mietteliäänä.
"Okei, no ainakaan sä et ollu siellä yksin", se sanoi sitten nojautuen tuolin selkänojaa vasten. Mun pulssi kohosi ihan aavistuksen sen sanojen myötä. Mistä hitosta se muka tiesi Joonasta? Mä katsoin sitä epäuskoisena ja se vaan virnisteli. "Mä näin sut ja sen yhen pojan, oliko se Joonas vai mikä?"
"Joona", mä lipsautin ihan vahingossa, vaikkei todellakaan ollut tarkoitus.
Hemmetti Iivo, suu kiinni.
Iidan huulille levisi voitonriemuinen ja samaan aikaan jotenkin innostunut hymy.
"Ai Joona!" se hihkaisi ja nojasi kyynärpäillä polviinsa. Mä en todellakaan halunnut jauhaa Iidan kanssa tästä, mutta ilmeisesti se oli väistämätöntä. "Onks se sun poikaystävä?"
"Mitä? Ei oo", valehtelin välttelevästi ja keskityin tuijottamaan telkkaria.
"Miks sä sit menit sen autoon viime perjantaina ja se pussas sua?"
"Siis vakoiletko sä mua?" mä ähkäisin ja Iida nauroi.
"No älä luule itestäs liikoja, ei sun elämä nyt niin mielenkiintosta oo", pikkusisko sanoi ja mä hymähdin. "Kunhan satuin kävelemään siitä ohi just silloin."
"Aijaa", mä mumisin ja vilkaisin Iidaa, joka virnisteli. "Mitä?"
"En ois arvannu, että sä tykkäät pojista", se kommentoi.
"Mitä sitten?"
"No ei mitään", pikkusisko vastasi vieden vaaleita hiuksiaan korvan taakse. "Ei siinä, aika hyvännäkönen se Joona."
Mä kohotin kulmiani Iidalle ja huokaisin liioitellun raskaasti.
"Puhutaanko jostain muusta?" hymähdin kääntäen katseeni takaisin telkkarin ruutuun. Juuri nyt ei vaan jaksanut puhua Joonasta, eikä ainakaan Iidan kanssa.
"Joo, jos lainaat mulle rahaa."
"Voi vittu Iida."
"Voi vittu Iida", se matki.
"Lopeta."
"Lopeta."
"Oikeesti."
"Oikeesti."
Mä otin sohvatyynyn ja heitin sen päin härnäävää, nojatuolissa istuvaa siskoani. Iida kiljaisi kun tyyny osui sitä suoraan naamaan, enkä mä voinut lopulta olla nauramatta sen ilmeelle. Iida kirosi mulle jotain ja heitti tyynyn takaisin ja vähän aikaa me viskottiin toisiamme sohvatyynyillä, niin kuin pikkulapset, kunnes mä lopulta taivuin ja heitin sille sen hiton kymmenen euroa. Ihan vaan siksi, että oikeastaan mun olo muuttui ihan vähän paremmaksi sen hölmön tyynysodan myötä.
Perjantaina lukkarissa oli vaan kaksi tuntia englantia. Aika moni oli porukan vähyydestä päätellen päättänyt skipata tunnit, kun joululomakin alkoi. Ainakin Eelis ja Sonja, niin ja Tumppi, joka oli oletettavasti lähtenyt jo Jyväskylään. Myöskään Joonaa ei näkynyt ja mua harmitti, vaikka olikin ihan tyypillistä, ettei se välttämättä jaksaisi tulla kahden tunnin takia. Silti mä en voinut olla miettimättä, että mitä jos niillä oli ollut Miiron kanssa eilen niin hauskaa, että ne eivät olleetkaan juoneet vain paria kaljaa, vaan innostuneet juhlimaan ihan kunnolla. Ei sen pitäisi olla multa pois, koska nehän olivat vaan kavereita, mutta enpä mä voinut sille mitään, että koko enkun kaksoistunnin mä silti mietin poikaystävääni ja sen täysin yllättäen kuvioihin ilmestynyttä exää. Masensi ihan kiitettävästi.
Koulun jälkeen toivotin Aksulle, Niklakselle ja Sinnalle hyvät joulut, ja Aksu muistutteli, että uutena vuotena olisi sitten ne bileet sen luona. Mä lupasin sille, että ilmaantuisin paikalle, vaikkei juuri nyt jaksanut kiinnostaa koko uusi vuosi. Kolmikon mentyä, mä lähdin mietteissäni kävelemään kotiin päin. Joonasta ei ollut edelleenkään kuulunut ja mä mietin, että olinkohan mä ollut eilen jotenkin kohtuuton ja typerä, kun olin suuttunut sille. Rypistin otsaani ajatuksissani ja ehdin kävellä melkein kotiovelle asti, kunnes oli pakko ottaa kännykkä taskusta ja etsiä Joonan nimi luettelosta. Mä avasin ulko-oven ja kävelin sisälle hiljaiseen, tyhjään taloon samalla kun nostin luurin korvalleni. Nakkasin talvitakin naulakkoon ja potkin kengät jalasta, kunnes kävelin huoneeseeni. Puhelin hälytti loputtoman kauan ja mä olin jo sulkemassa, kun Joona sitten lopulta vastasi.
"Moi."
Sen ääni kuulosti uniselta ja mä mietin, että oliko se vasta herännyt, vaikka kello näytti jo puolta yhtätoista.
"Moi", vastasin ja istuin sängylleni. Hetken aikaa mä olin hiljaa ja Joonakin oli. "Et ollu koulussa tänään", totesin sitten.
"Mä nukuin pommiin", Joona vastasi ja mä purin huultani. Miiro nousi ihan väkisin mun mieleen.
"Aijaa, menikö teillä myöhäänkin eilen?" kysyin pisteliäästi.
"Ei", Joona vastasi lyhyesti ja mä mietin, että turhauttiko sitä, kun mä kysyin. "Isällä oli jotain kavereita täällä ryyppäämässä, ne mölys koko yön, sain joskus neljältä vasta unta."
Mä nielaisin.
"Ai", ynähdin epämääräisesti ja nojauduin seinää vasten. "Onpa perseestä."
"Mmm."
Me oltiin hetki hiljaa ja mä tuijottelin huoneeni kattolamppua otsa rypyssä.
"Nähdäänkö tänään?" mä lopulta kysyin hiljaisemmin. Mulla oli sitä ja sen seuraa ja läheisyyttä ja kaikkea ihan kamala ikävä ja teki mieli sanoa sille se ääneen, mutta jätin kuitenkin sanomatta.
"Etkö sä näekään Akselia tänään?" Joona kysyi ja hetken mä mietin, että mistä se puhui, kunnes muistin mitä olin eilen sanonut.
"Öö mä – tai siis, en nää", selittelin epämääräisesti.
"Aijaa, miks?"
"No koska mä – ei kun se, tai siis, hitto", ähkäisin. "Oikeestaan mä vaan keksin sen jutun kun ärsytti, ei mulla oikeesti ollu tarkotuskaan nähä sitä", myönsin lopulta vähän nolona.
"Niin, kyllä mä sen tiiän."
"Mitä?"
"Että sä keksit sen."
"Ai mistä muka?"
"No kyllä mä nyt näin, että sä vaan keksit sen."
Joona puhui melkein raivostuttavan rauhallisesti.
"Aijaa", mumisin. "Miks sä sit ees kysyit?"
"En mä tiiä, huvikseen."
"Ai halusit vaan saada mut tuntee itseni ihan hölmöks?"
"Ehkä vähän sitäkin."
"Ilkeetä."
"Sori", Joona totesi ja sen värittömään ääneen tuli yllättäen jonkinlaista ilkikurisuutta. "Hauskaa vähän kiusata sua", se sitten jatkoi. Sen sanat eivät kuulostaneet erityisen joonamaisilta, mutta mua alkoi kuitenkin väkisin vähän hymyilyttää.
"Just, kiva jos sulla on hauskaa", vastasin pyyhkäisten vaaleita hiuksiani.
"Niinpä", Joona sanoi ja mä hymyilin hitusen itsekseni. "Haluutko tulla käymään vaikka täällä tänään kahvilla?" se sitten kysyi vaihtaen aihetta. Mä mietin, että viimeksi, kun mä olin käynyt Joonan luona Kielokujalla, niin se oli järkyttynyt ja sanonut, ettei mun olisi pitänyt tulla sinne. Enkä mä sen jälkeen ollut siellä käynytkään.
"Ai siellä?"
"Niin, ei täällä oo ketään kotona."
Mä hymyilin itsekseni.
"Okei."
Me sanottiin moikat, ja huomattavasti paremmalla mielellä kävelin takaisin eteiseen. Vedin takin päälle ja kengät jalkaan ja painelin joulukuun pakkaseen. Mulla ei mennyt kauaa kävellä meiltä Joonan kotitielle ja vaikka mä tiesin, ettei sen isä ollut kotona, niin jotenkin mun vatsanpohjassa tuntui outoa, inhottavaa pistelyä, niin kuin mua olisi jännittänyt tai jotain. Se johtui varmaan viime kertaisesta, mä muistin ihan liian hyvin millainen Joonan isä oli silloin ollut mua kohtaan. Tai Joonaa. Mä en voinut käsittää miten joku oli omalle lapselleen niin kusipää. Mä kävelin rivaritalon oikealle ovelle ja huomasin sen saman äijän istuvan naapuriasunnon pihalla röökillä kuin viimeksikin. Ja se tuijotteli mua ihan yhtä epäluuloisesti taas. Soitin ovikelloa ja kohta tuttu poika ilmaantui ovelle avaamaan. Joona näytti vähän hämmentyneeltä nähdessään mut.
"Ai moi, sä tulit sitten ihan saman tien", se sanoi aavistus yllättyneisyyttä äänessään ja mä kohotin kulmiani.
"Millon sitten?"
"En mä tiiä, vähän myöhemmin", se sanoi päästäen mut sisälle. "En kyllä ehtiny yhtään siivota täällä."
Mä katsahdin sitä riisuessani kengät eteiseen.
"Ei se haittaa."
Joona tarkasteli mua kuljettaen kättään tummanruskeiden hiustensa lävitse, kunnes käveli peremmälle taloon. Mä vilkaisin sen harmaan t-paidan peittämää selkää ja riisuin takkini naulakkoon, kunnes suuntasin itsekin pois eteisestä. Seurasin Joonaa keittiöön ja istuin pöydän ääreen. Joona mittasi keittimeen kahvia ja napsautettuaan masiinan päälle, se nojautui keittiöntasoa vasten ja käännähti katsomaan mua päin.
"Sori tää sotku, mä luulin, että sä tuut vähän myöhemmin, niin en ehtiny yhtään siivota", se sanoi uudemman kerran ja mä vilkaisin ympärilleni. Tiskipöydällä oli kasa astioita ja mainittavasti tyhjiä olutpulloja, eikä keittiö nyt yleisilmeeltään muutenkaan ollut kauhean siisti, mutta ei se nyt Joonan vika ollut. Se puhui niin kuin sitä hävettäisi, vaikka minkä se sille mahtoi jos sen isä ryyppäsi. Se näytti vähän levottomalta, niin kuin se olisi huono juttu, että mä tulin jo nyt tänne.
"Ei mua haittaa", sanoin ja Joona nyökytteli vähän. "Missä sun isä on?"
"Meni jonnekin kaverilleen, ei varmaankaan tuu tänään kotiin enää", Joona vastasi kohauttaen olkiaan. Mä nyökyttelin vuorostani ja Joona vilkaisi ympärilleen, kunnes sitten nappasi sivupöydältä tyhjän S-marketin pussin ja alkoi lappaa vauhdilla tyhjiä tölkkejä siihen.
"Ei sun tarvii alkaa siivota", mä sanoin, mutta Joona ei vastannut mitään, vaan keräsi reippaasti tyhjät tölkit ja pullot muovipussiin. Sitten se vei täyden pullopussin eteiseen, tuli takaisin ja alkoi lappaa likaisia astioita astianpesukoneeseen. "Ei sun tarvii", mä toistin, mutta Joona ei kuunnellut. Vähän aikaa mä katsoin sitä, kunnes nousin ylös ja kävelin sen luokse. Mä otin kiinni sen ranteesta ja lopulta se pysähtyi. "Oikeesti."
Se katsoi mua vähän aikaa, kunnes laski huokaisten kädessään olevan lautasen tiskipöydälle.
"Okei", se hymähti ja kääntyi nojaamaan takaisin keittiön tasoon. Mä tarkastelin sitä mietteliäänä ja lopulta irrotin käteni sen ranteesta. Musta oli vähän outoa, että sitä hävetti täällä oleva sotku, vaikka me seurusteltiin ja mä tunsin sen ja se tunsi mut, eikä sen tarvinnut salata multa mitään. Mä tiesin sen perhekuviot. Ja olinhan mä käynyt täällä aiemminkin.
"Ei sun tarvii niin ku – hävetä tai mitään", mä sanoin lopulta ja Joona käänsi katseensa muhun.
"Okei", se lausahti. "Ehkä vähän silti hävettää."
"Mä oon sun poikaystävä."
"Silti", Joona vastasi ja mä pyöritin vähän päätäni. "Kahvi vissiin tippu", se sitten totesi vaihtaen aihetta ja sipaisi ohimennen mun kättä, kunnes etsi kaapista meille kupit. Se kaatoi kahvit, laittoi molemmille maitoa, ojensi toisen kupin mulle ja otti sitten mun kädestä ja suuntasi pois keittiöstä. Me käveltiin olohuoneeseen, Joona vetäisi mut istumaan viereensä sohvalle ja mä olin läikyttää kahvia päälleni. Mun katse etsiytyi Joonan kasvoihin. Se irrotti kätensä mun kädestä ja kohtasi mun katseeni.
"Ootko sä suuttunu?" se kysyi suoraan. "Eilisestä."
Mä katsoin sitä hetken, kunnes pyöritin päätäni.
"En oo", vastasin totuudenmukaisesti. Mun kiukku ja suuttumus oli hälventynyt jo eilen.
"Kyllä mä tajuun jos sä loukkaannuit", Joona sanoi. "Tai tajusin sitten kun olin eka kuunnellu Tumppia."
"Tumppia?"
"Niin, se alko ihmetellä miks sä lähit eilen silleen", se totesi kohauttaen olkiaan. "Sanoin sille sitten."
Mua vähän huvitti, jollain tavalla. Viimeksikin se oli ollut Tumppi, joka meidän välejä oli selvitellyt.
"Onks Tumppi joku tuleva parisuhdeterapeutti?" heitin, enkä voinut estää hymyä, joka nousi mun suupieliin. Joonan kasvoilla häivähti huvittuneisuutta.
"Siinähän sille ois urasuunnitelmia."
Mä naurahdin.
"Niinpä."
Mä katselin hetken aikaa Joonan sinisiin silmiin, kunnes kuroin sentit kiinni ja painoin suukon sen huulille. Sitten Joona laski kahvikupin sohvapöydälle ja kiersi toisen kätensä mun ympärille, veti mua likemmäs ja mä painauduin sitä vasten.
Me oltiin hetki hiljaa ja mä tuijottelin pientä olohuonetta, jonka pelkistetty sisustus koostui sohvasta, sohvapöydästä, nurkassa olevasta telkkarista ja seinustalla nököttävästä sotkuisesta kirjahyllystä. Joonan mummin luona oli niin kodikasta, mutta täällä ei niinkään. Mä ymmärsin kyllä hyvin miksi Joona viihtyi niin paljon mieluummin Haapamäessä. Mietteliäänä laskin katseeni nuhjuisesta olohuoneesta, nappasin Joonan käden käteeni ja sivelin sen ranteeseen tatuoitua kompassia. Sitä, jonka se oli joskus aiemmin sanonut Miiron tehneen.
"Miten meni eilen?" mä lopulta kysyin ja vein kahvikupin huulilleni. Mua kuitenkin halutti tietää, vaikkei Miiro ollutkaan mikään mun lempiaiheeni.
"Ihan jees", Joona vastasi ja mä kohotin päätäni katsoakseni sitä. "Juteltiin asioista."
"Mistä asioista?"
Joona katsahti mua.
"Miks se ei oo ilmottanu itestään mitään, missä se on ollu, miks se on täällä", Joona vastasi kohauttaen olkiaan.
"Okei, no tota – selviskö?" kysyin tavoitellen rentoa sävyä, koska en halunnut vaikuttaa miltään tenttaajalta. Joona hymähti.
"Tavallaan", se sanoi ja mä kohotin kulmiani. "Miiro on aina ollu vähän sellanen, niin ku, tuuliviiri, ei se kauheesti mieti mitä se tekee tai mitä siitä seuraa, se vaan saa jotain päähänpistoja."
"Okei", mä sanoin vähän ihmeissäni. Teki mieli udella lisää, mutta pidin kieleni kurissa. "Onks se kauan täällä?" kysyin sitten kuitenkin ja Joona kohautti olkiaan.
"Sano että pari kuukautta, mutta ei siitä tiiä", se vastasi ja mä nyökyttelin kääntäen katseeni kahvikuppiini. "En kyllä yhtään jaksais jauhaa Miirosta, ellet ihan välttämättä halua", Joona sitten totesi ja mä nostin katseeni.
"Ei jauheta", vastasin päättäväisesti ja Joonan suupielessä häivähti ihan nopea hymy. Mä mietin, että olikohan Joona kertonut Miirolle meistä ja teki mieli kysyä asiasta, mutta annoin sitten kuitenkin olla. Miiro vaivasi mua edelleen, mutta päätin pyyhkiä koko tyypin mielestäni edes hetkeksi. Ei oikeasti huvittanut kelailla mitään Joonan entistä. Eikä huvittanut antaa sen vaikuttaa mun mielialaan tai mihinkään muuhunkaan.
"Hyvä", Joona totesi ja nousi sitten yllättäen ylös. "Mulla on sulle joululahja", se sanoi ja mä kohotin kulmiani. En ehtinyt kommentoida asiaa sen enempää, kun Joona laski kahvikuppinsa takaisin pöydälle ja suuntasi pois olohuoneesta. Hetken päästä se tuli takaisin, istui mun viereen ja ojensi mulle valkoisen kirjekuoren, jonka päälle se oli rustannut tussilla mun nimen. Mä purin huultani ja hymyilin.
"Kiitti", tuumasin otettuani kuoren sen kädestä. "Mun joululahja sulle on vielä kotona, sun pitää tulla hakee se sit ennen kun lähet Ainon luo viettää joulua."
Joona tarkasteli mua hetken.
"Okei", se sanoi lopulta ja mä hymyilin sille, kunnes painauduin takaisin sitä vasten. Joona kiersi kätensä mun ympärille.
"Mulla oli sua ikävä", kerroin pyöritellen kirjekuorta käsissäni. Oikeasti siitä oli ihan hitosti liian monta päivää, kun mä olin viimeksi saanut nojailla Joonaan näin. En mä ollut aiemmin edes tiennyt olevani näin läheisyydenkaipuinen, mutta Joonan lähellä oli vaan ihan liian hyvä olla.
"Ai oli?"
"Joo."
Joona suukotti mun hiuksia ja mä hymyilin itsekseni.
"Muutetaanko yhteen?" se kysyi sitten ja mä nostin päätäni. Katsoin sitä kohottaen kulmiani. "Siis sitten kun päästään lukiosta", se tarkensi ja mä naurahdin.
"Muutetaan vaan", tuumasin saaden Joonan suupieleen nousemaan hymyn. Se katsoi mua vähän aikaa, kunnes vei kätensä mun niskaan ja vetäisi mun huulet vasten omiaan. Mulla läikkyi kahvia vähän meidän molempien päälle sen seurauksena, mutta en jaksanut välittää. Mun vatsanpohjassa pörräsi edelleen perhosia, vaikka me oltiin oltu yhdessä jo hetki ja vaikka mä olin pussaillut sen kanssa tyyliin sata kertaa aikaisemminkin. Työnsin kahvikupin sohvapöydälle välttyäkseni isommilta vahingoilta ja kapusin sitten hajareisin Joonan syliin. Se vetäisi mua lantiosta ihan liki itseään ja meidän katseet kohtasivat ihan sekunneiksi, kunnes mä liikautin haluavasti huuleni vasten sen huulia.
Mä hengailin Joonan luona jotain pari tuntia, minkä jälkeen me käytiin vähän ajelemassa. Mulla oli taas hyvä mieli, oikeastaan tosi hyvä mieli. Vaikka mulla Joonalla oli ollut pariin otteeseen vähän kinaa, niin jotenkin mä tiesin, ettei se ollut mitään vakavaa lopulta, vaikka välillä siltä tuntuikin. Mun ei pitäisi tehdä asioista liian isoja päässäni. Joona oli siinä. Ja mä olin sen kanssa. Me oltiin yhdessä ja se oli oikeasti ihan kaikista tärkeintä, niin hölmön siirappiselta kun se kuulostikin.
Lopulta, kun me oltiin ajeltu tovi ja kun Hondan bensatankin mittari alkoi lähennellä punaista, Aino soitti ja Joonan piti mennä, enkä mä olisi halunnut yhtään, että se menisi. Se ajoi meidän pihaan ja jäi nojailemaan Hondaan, kun mä kävin hakemassa sisältä sen lahjan. Iida oli tullut jo koulusta ja totta kai se kyyläsi ikkunasta ja virnuili mulle typerästi, kun mä hain huoneestani Joonan joululahjan. Mä kohottelin sille muka hyvinkin ihmeissäni kulmiani, kunnes painelin takaisin ulos ja annoin paketin autoon nojailevalle Joonalle. Se katsoin mua hymyillen, enkä mä voinut sille mitään, mutta oli pakko pussata sitä siinä meidän pihassa. Siitäkin huolimatta, että Iida aivan varmasti edelleen kurkki ikkunasta ja silläkin uhalla, että äiti tai Jarkko olisivat voineet saapua kotiin milloin tahansa. Ei jaksanut kuitenkaan kiinnostaa. Joonan sitten lopulta, kun mä viimein maltoin päästää siitä irti, lähtiessä huristamaan kohti Haapamäkeä, mä seisoskelin pihalla vielä pienen tovin katsellen tielle päin.
Ja kun mä palasin takaisin sisälle pakkasesta, niin Iidan typerä virne oli leventynyt varmaan ainakin puolella. Mä kohotin sille jälleen kulmiani, mutta en lopulta voinut estää hymyä, joka väkisin etsiytyi mun suupieliini.