A/N: Tosi paljon kiitos ihanille lukijoille, huippua kun luette ja äänestätte. Lisäksi kommentit antaa ihan mahdottomasti inspistä, kiitos oikeesti <3 Jatkon tuleminen vähän kesti, mutta tässäpä taas Kiuruharjun meininkejä :D
*
Luku 5 - Kickflipejä
Strömbergin kasvoille levisi onnellinen hymy, kun se taputti mulle ja Joonalle filosofian luokan perältä esitelmän päätteeksi. Se näytti ihan ylpeältä lätkäfaijalta, tai tässä tapauksessa lätkämutsilta, jonka pojat olivat juuri nousseet jonkun junnuliigan pistepörssin kärkeen tai muuta vastaavaa.
"Hyvä Iivo, hyvä Joona!" se hihkaisi innokkaana ja mä mietin, että ei meidän esitelmä Kantista nyt niin hyvä ollut. Tosin Strömberg nyt näytti menevän hurmostilaan aina kun joku vaan mainitsi jonkun suuren ajattelijan nimenkin. Erikoinen persoona. Mä vilkaisin vieressäni olevaa Joonaa, joka katsoi Strömbergiä huvittavan ilmeettömästi. Se, jos kuka, oli kyllä ihan meidän hurmaavan filosofian maikan vastakohta.
"Hyvin olette löytäneet tietoa, tulevaa ajatellen kannustan teitä antautumaan eettiselle pohdinnalle vieläkin suuremmin", Marja-Liisa sanoi levittäen käsiään sivuille.
"Joo, okei", vastasin ja kikkaratukkainen filosofian opettaja hymyili nyökytellen.
"Ihanaa, kiitos pojat."
Mä vilkaisin taas Joonaa, joka katsahti mua kohottaen hieman kulmiaan. Sitten me käveltiin luokan edestä takaisin paikoillemme ja Strömberg kehotti Aksua ja Niklasta luokan eteen. Siirsin katseeni poikiin ja yritin keskittyä noiden esitelmöintiin Jean-Jacques Rousseausta, mutta jostain syystä mun ajatukset pyörivät vaan eilisessä. Vaikka me oltiin Joonan kanssa tehty esitelmää lopulta se pari tuntia oikein sopuisasti, niin en voinut olla kelailematta sitä edeltänyttä sanaharkkaa. Vilkaisin huomaamattomasti vieressäni istuvaa Joonaa, joka oli keskittynyt tuijottelemaan ikkunaan ajatuksissaan.
Mun teki mieli sanoa sille jotain, mutta en keksinyt mitä olisin sanonut, joten lopulta pidin suuni kiinni.
*
"Viikonloppu! Mitä mielessä?" Tumppi laski kätensä mun ja Aksun olkapäille, kun me käveltiin koulun ovista viileään syyssäähän päivän viimeisten tuntien jälkeen.
"Mä aattelin lähtee ihan lenkille illalla", Aksu tuumasi ja hymyili hitusen, kun pitkänhuiskea rokkari pyöräytti silmiään.
"Olipa erittäin yllättävää, ihan ennenkuulumatonta", Tumppi vastasi sporttiselle toverilleen ja mun suupieli nousi huvittuneeseen hymyyn. "Meikäpoikapa lähtee Jyväskylään."
"Mitäs siellä?" mä katsahdin jäbää, joka virnisti velmusti.
"No onhan siellä vaikka mitä, ainakin jos vertaa tähän meidän ihastuttavaan pikkumetropoliin", Tumppi vastasi hyväntuulisesti ja heitti tupakan huulilleen.
"Juhlimaan se sinne menee", Aksu valotti hyväntahtoisen härnäävä sävy äänessään. "Ja iskemään naisia."
"Noh, noh!"
Mä naurahdin kaksikolle huvittuneena.
"Justhan sä kehuit viime viikonloppuna, että Kiuruharjulla on Suomen ihanimmat tytöt, tai jotain, mutta silti sä lähet Jyväskylään?" heitin ja Tumppi hymyili mulle vinosti.
"Niinhän täällä onkin", se vakuutteli, "mutta eritavalla."
"Tai ehkä se on niin, että Kiuruharjulla on ihanimmat tytöt, mutta Jyväskylässä on ihanimmat naiset", Aksu sanoi painottaen viimeistä sanaa. Tumppi lätkäisi sitä kylkeen ja poika älähti.
"Mitä toi meinaa?" mä kysyin kohottaen kulmiani ja katsoin itsekseen hymyilevää Tumppia sekä Aksua, joka pyöritti vähän päätään.
"Tumpilla on sellanen outo fiksaatio."
"Ai fiksaatio?" Tumppi kohotteli kulmiaan vuorostaan.
"Tino Uusikylä on vähän sellanen kaikkien puumien sankari", Aksu naureskeli, "eli meidän Tumppi ei siis ihan innostu mistään lukioikäsistä opiskelijatytöistä."
Mun huulille nousi hymy, kun tajusin. Tumppi kohautteli olkiaan rennosti.
"No jaa, mun mielestä sellaset kymmenen vuotta vanhemmat naiset on ihan helkkarin ihania", poika tuumasi huolettomasti ja Aksu virnisti mulle. "Tai kaikki on ihania, mutta varsinkin ne."
"Mikäs siinä", mä sanoin naurahtaen ja Tumppi iski mulle leikkisästi silmäänsä. Aksu pyöritti päätään ja parkkipaikalle päästyään huikkasi meille heipat, ennen kuin lähti Bemarinsa suuntaan. Mä kävelin Tumpin kanssa vähän matkaa, kunnes bussiaseman kohdalla toivottelen hyvää viikonloppua ja käännyin kohti Niittytietä.
Kotiin päästyäni heitin repun huoneeseeni ja venytellen suuntasin keittiöön. Äiti istui Aapon kanssa pöydässä ja pörrötin kakkosluokkalaisen hiuksia ohi kävellessäni.
"Mitä jätkä?" kysyin rennosti ja aloin tehdä itselleni leipiä.
"Hyvää! Huomenna mulla on kaverin synttärit", pikkuveli selosti ja mä hymyilin hyväntuulisesti.
"Kiva kun oot saanu kavereita", tuumasin ja saatuani leivät tehtyä kävelin kaksikon seuraan ruokapöytään.
"Miten meni koulussa?" äiti kysyi ja mä kohauttelin olkiani.
"Ihan kivasti."
"Onks koeviikko millon?"
"Joskus ens kuun lopussa", vastasin haukaten leipääni ja katsahdin äitiä. Se oli tosi urakeskeinen ihminen ja siksi mulla oli joskus ollut vähän paineita koulumenestyksen suhteen. Lukiossa mä olin tosin päättänyt, etten antanut sen odotusten stressata mua, koska enhän mä sitä varten opiskellut, vaan itseäni. Isä oli onneksi toista maata - siinä missä äidille ei olisi ollut mikään vaihtoehto, että mä lähtisin peruskoulun jälkeen ammattikouluun lukion sijaan, niin isä oli todennut hyvin kasuaalisti, että mä sain kyllä tehdä juuri niin kuin itse halusin. Lopulta olin sitten kuitenkin lähtenyt lukioon, koska en todellakaan tiennyt mitä halusin tehdä isona.
"Ethän sä polta tupakkaa?" äiti kysyi ihan yllättäen katsoen mua kulmiensa alta. Mä käänsin katseeni siihen ihmeissäni.
"No en, miten niin?" naurahdin.
"Hyi tupakkaa", Aapo irvisteli ja mä katsahdin sitä huvittuneena.
"Meidän terassilla on kokistölkki, jossa on tupakka", äiti sanoi vakavana. Sille oli ihan okei, jos mä kävin joskus vähän juhlimassa baarissa, mutta tupakka oli sille ehdoton ei. Se varmaan hutkisi mua korville, jos mä alkaisin vetää röökiä.
"Yks luokkakaveri oli meillä torstaina tekemässä koulujuttua", vastasin suu täynnä leipää. Äiti katseli mua hetken epäillen, niin kuin koittaen huomata valehtelinko mä. "Se polttaa, en mä", jatkoin vielä mietiskellen Joonaa.
"Okei, no hyvä", mutsi sanoi ja hymyili hitusen, kunnes keskittyi Aapon koulujuttuihin. Mä rouskutin leipäni loppuun ajatuksissani ja suuntasin sitten olohuoneeseen Iidan seuraksi.
Lauantaina kävin pelaamassa Aksun ja kumppaneiden kanssa säbää ja sunnuntaina tuskailin koulujuttujen kanssa. Kesken jakson mukaan hyppääminen toi kyllä omat haasteensa ja välillä musta tuntui, että mä olin vähän pihalla. Iida kuunteli huoneessaan musiikkia niin kovalla, että se kuului mun huoneeseeni asti ja otsa rypyssä tyrkkäsin lopulta matematiikan kirjan sylistäni. Teki mieli käydä käskemässä pikkusiskoa laittamaan musiikkia hiljemmalle, mutta päätin sitten kuitenkin välttää kolmannen maailmansodan syttymisen ja annoin olla.
Haukotellen nousin sängyltäni ja hetken puntaroinnin jälkeen vaihdoin farkut collegehousuihin ja päätin lähteä pihalle, sillä matikka sai tätä menoa mut lähinnä ärtyneeksi. WhatsAppasin Aksulle, josko tuosta saisi lenkkiseuraa, mutta urheiluhullu luokkatoverini ilmoitti olevansa sukuloimassa vielä ainakin pari tuntia. Se siitä sitten, ehkä mä osaisin itsekin etsiä hyvät lenkkeilymestat täältä.
Äiti ja Jarkko olivat lähteneet viemään Aapoa johonkin liikuntakerhoon, joten talossa oli hiljaista. Tai hiljaista jos ei ottanut huomioon Iidan stereoista raikuvaa musiikkia. Vähän hymähtäen koputin pari kertaa pikkusiskon oveen.
"Mitä?" musiikin yli kuului.
"Mä meen lenkille."
"Niin, mitä sitten?"
Pyöräytin vähän silmiäni ja kiskoin lenkkarit jalkaani.
"No kunhan ilmoitin", vastasin napaten tummanharmaan ulkoilutakkini. Iida ei vastannut enää mitään, joten laitoin nappikuulokkeet korviini ja Spotifyn päälle puhelimestani suunnaten sitten viileään lokakuiseen aamupäivään.
Aika Kiuruharjulla oli mennyt nopeasti ja mua harmitti huomattavasti vähemmän tänne muutto nyt, kuin pari viikkoa sitten. Iida mua kuitenkin mietitytti ja mä toivoin koko sydämestäni, että se oli saanut oikeasti kavereita tämän kylän ainoalta yläasteelta. Se oli luonteeltaan paljon hiljaisempi ja syrjäänvetäytyvämpi kuin mä, joten kavereiden saaminen oli sille varmasti paljon vaikeampaa. Ja toisaalta, olihan yläkoulu jollain tapaa paljon raaempi mesta kuin lukio, jossa porukka sentään alkoi olla jo edes vähän kypsempää.
Ilma oli mitä mahtavin, aurinko paistoi ihan pilvettömältä taivaalta ja sai maahan pudonneet lehdet näyttämään vielä normaaliakin värikkäämmiltä. Aikaisempien päivien lumisateesta ei ollut tietoakaan ja vaikka mä pidin talvesta, niin ihan kamala ikävä mulla ei lunta sekä pakkasta vielä ollut. Päätin lopulta hölkätä Tähtitorninmäelle ja jättää kirkonkylän pururadat vielä toistaiseksi tsekkaamatta. Saatoin todeta hölkän lomasta, että mun kunto oli tosissaan heikentynyt tässä parin vuoden aikana, kun oli jättänyt säbän pelaamisen ja lenkkeilyn ylipäätänsä vähemmälle.
En mä tosin koskaan ollut mikään urheilija ollutkaan, vaikka tykkäsinkin ulkoilla. Ja toisaalta, ehkä mä olin vähän laiska oikeasti edes treenaamaan sillä tavalla, että saisin tosissaan näkyviä tuloksia aikaan. Mä olin aina ollut hintelä, pienikokoinen ja kevytrakenteinen ja oikeastaan viime aikoina vaan hyväksynyt sen tosiasian. Olin mä silti salaa vähän kateellinen Aksun veistosmaisesta vartalosta, vaikken sitä myöntänytkään ääneen.
Juoksin Tähtitorninmäen ylös ja kunto meinasi kieltämättä loppua puolessa välissä, mutta taistelin ylös asti. Hengästyneenä seisahduin ylämäen päälle ja nojasin hetken käsillä polviini, kunnes suoristauduin. Olin saada sydänkohtauksen, kun huomasin tutun pojan mäen päällä kameran kanssa. Se ei tosin huomannut mua ollessaan niin keskittynyt katsomaan linssin läpi mäeltä näkyvää syksyistä maisemaa.
Mun mahanpohjassa muljahti Joonan näkeminen, enkä edes tiennyt, että minkä takia. Pyyhin hionnutta otsaani, suin hiuksiani ja puhaltelin vähän aikaa ilmaa ulos keuhkoistani, kunnes otin kuulokkeet korviltani ja kävelin lähemmäs Joonaa.
"Moi!" huikkasin rentoa sävyä tavoitellen ja sain pojan säpsähtämään. Se laski kameransa ja käännähti katsomaan mua. Hetken aikaa se näytti yllättyneeltä. Mä hymyilin hitusen sen reaktiolle ja mietin, että kamera pehmensi mukavasti sen muutoin kovaa ulkokuorta.
"Ai moi."
"Hyvä sää", virkoin katsahtaen mäeltä näkyvää maisemaa. Mun sydän hakkasi hulluna, enkä mä enää tiennyt johtuiko se hengästymisestä vai Joonasta.
"Niin", Joona hymähti laskien hupun päästään ja pyyhkäisi tummia hiuksiaan.
"Oli pakko lähtee pihalle tuulettumaan, oon koko aamun yrittäny laskee matikkaa", naurahdin ja Joona katseli mua pää vähän kallellaan. "Siisti kamera", tuumasin sitten katsahtaen Joonan kaulalla roikkuvaa järkkäriä.
"Ei tää oo mikään ihmeellisen hyvä", se vastasi neutraaliin sävyyn.
"No en mä tajua kameroista mitään", virnistin ja Joonan suupielessä häivähti nopea hymy. "Ootko saanu paljon kuvattua?" kyselin, koska en halunnut jatkaa vielä matkaani.
"Jotain."
"Saanks nähdä?" kokeilin vilpittömästi kiinnostuneena ja Joona kohotti hitusen kulmiaan katsoessaan mua. Mä veikkasin vahvasti, että se kieltäytyisi, mutta hetken päästä se kuitenkin otti kameran kaulaltaan ja ojensi mulle. Mua hymyilytti ihan väkisin, kun työnsin lapaset takin taskuihin ja otin laitteen käsiini. Joona sytytti tupakan ja mä vilkaisin sitä silmäkulmastani, kunnes keskitin katseeni kameran ruudussa näkyviin kuviin. Ei sillä, että mä ihan oikeasti tajuaisin kuvaamisesta mitään, mutta tajusin nyt ainakin sen verran, että Joona oli oikeasti hiton taitava. Sillä oli oikeasti silmää kuvaamiselle.
"Vau, nää on tosi hienoja", sanoin ja vilkaisin Joonaa, joka kohautti olkiaan. Se vaikutti juuri sellaiselta tyypiltä, joka ei osannut ottaa kehuja vastaan, vaan lähinnä vaivaantui, jos joku sanoi jotain positiivista. Naurahdin vähän, kun kun vastaan tuli kuva tummasta labradorista, joka oli tunkenut kuononsa ihan kameraan kiinni.
"Söpö koira, onks tää sun?" kysyin ja Joona vilkaisi kameraa.
"Se on mun mummin", poika totesi imaisten tupakkaansa ja mä nyökyttelin.
"Asuuks sun mummi täällä?"
"Joo, tai Haapamäessä."
Mä kohotin vähän kulmiani.
"Joka on missä?"
"Kakskyt kilsaa pitäjille päin."
Mun huulilla kävi hymy. Mä tykkäsin Joonasta taas vähän enemmän, eikä se edes ollut niin kamalan vähäsanainen sitten kun sen sai puhumaan. Mä tosin tiesin, ettei Aksu kamalasti innostuisi, jos tietäisi mun hengailevan näin mieluusti Joonan kanssa.
"Sä oot taitava, ainakin mä tiiän keneltä kysyn, jos joskus tarviin valokuvaajaa", virnistin ojentaessani kameran kohta Joonalle. Se katsoi mua siristäen hieman silmiään auringossa.
"Onks sulla jotain harrastuksia?" se kysyi katsellen edessä näkyvää maisemaa. Musta tuntui, niin kuin mä olisin voittanut jotain suurta, kun Joona pikkuhiljaa oikeasti jutteli mulle näinkin avoimesti ja kivasti.
"Säbää mä oon pelannu monta vuotta", kerroin laittaen lapaset takaisin käteeni. "Joskus kans skeittasin tosi paljon, mutta se sit jäi kun kaikki kaverit lopetti yläasteen jälkeen", jatkoin ja kohautin olkiani.
"Mä kans skeittaan", Joona totesi neutraalisti ja mä käänsin katseeni siihen puhtaasti yllättyneenä.
Vau.
"Oikeesti?" kysyin innostuneena ja Joona katsahti mua nyökytellen kevyesti. "Onks täällä mitään hyviä skedemestoja?"
"On täällä jotain."
"Hei, lähetkö joku päivä mun kaa rullailee? Vielä kerkee ennen kun lumet tulee", selittelin edes yrittämättä peittää lapsekasta intoiluani. Joona katsoi mua hetken aikaa hämillään ja mä hymyilin sille leveästi.
"Okei."
"Vähänkö kiva! Mun pitää vaan ettiä lauta jostain, se ei oo tullu vielä muuton jälkeen missään vastaan", virnistin vetäen pipoa paremmin päähäni.
Mua oli oikeasti harmittanut aika hitosti kun mun kavereiden innostus lajia kohtaan oli hiipunut ihan kokonaan yläasteen jälkeen. Yksikseen oli tylsä skeittailla, joten lopulta mä olin itsekin heittänyt laudan jonnekin varaston nurkkaan homehtumaan.
Joona nyökytteli hieman ja mä koitin lukea sen kasvoilta, että oliko idea sen mielestä hyvä vai eikö se vain kehdannut kieltäytyä. Toisaalta se ei kyllä vaikuttanut tyypiltä, joka ei uskaltaisi kieltäytyä, päinvastoin. Mä olin ainakin valehtelematta vähän liiankin innoissani. Joona heitti tupakan sormistaan ja tarkkaili hetken aikaa mua sinisillä silmillään, niin kuin olisi yrittänyt nähdä olinko mä ihan tosissani. Mä vähän hämmennyin sen katsetta ja oli pakko katsoa hetken aikaa kengänkärkiä.
Kun mä nostin katseeni takaisin, oli Joona siirtynyt tuijottelemaan mäeltä alas.
*
"Musta tuntuu, että mä olen rakastunut!" Tumppi henkäisi, kun mä kävelin sen, Aksun ja Eeliksen kanssa kohti koulua maanantaiaamuna. Aksu naurahti ja mun huulille nousi huvittunut hymy.
"Tais se Jyväskylä viedä sut mennessään", Aksu mietiskeli.
"Ai sä olin kaupungissa viikonloppuna?" Eelis kysyi nostaen katseensa älypuhelimestaan, johon sen katse tuntui kieltämättä olevan liimautunut suuren osan ajasta.
"Joo, ja joo", Tumppi virnisti. "Mä tapasin ihanan naisen."
"Ainahan sä tapaat ihanan naisen noilla sun reissuillas, mut seuraavana viikonloppuna se on jo unohettu", Aksu kiusasi ja Tumppi tönäisi sitä kylkeen. Eelis naureskeli somen selaamisensa lomassa, enkä mäkään voinut olla hymyilemättä poikien puheille.
"Ei kun tää on ihan eri juttu kuin ennen", Tumppi vastasi nyökytellen. "Tää on nyt jotain muutakin kuin vaan yhen illan säätöä, musta tuntuu, että mä tapasin mun sielunkumppanin, meillä oli ihan selvästi joku yhteys!"
Me kaikki naurettiin Tumpin sanoille.
"Mikähän yhteys lie ollut", Aksu tyrskähti ja mun huulille nousi virnistys. Tumppi irvisti kaverilleen.
"Te ette vaan ymmärrä tällaisia sydämen asioita", se väitti ja Eelis nosti taas katseensa kännykästään.
"Hei kuka tässä on seurustellu ysiluokalta asti saman tytön kanssa!"
"No okei, sä ymmärrät, mutta te kaksi - ", Tumppi kiersi kätensä mun ja Aksun hartioiden ympärille, "te ootte vielä tollasia hölmöjä untuvikkoja."
Aksu katsoi mua pyörittäen sormeaan ilmassa päänsä vieressä ja mä virnistin sille.
"Niin kai sitten, kiva kuulla, että sä oot löytäny jonkun", vastasin huolettomasti ja Tumppi katseli mua hetken, kunnes pörrötti veljellisesti mun hiuksiani.
"Niinpä", se tuumasi iloisesti. "Mietin vaan, että onkohan paha, kun mä valehtelin sille, että mä oon kakskytkolme?"
Eelis alkoi nauraa ja työnsi viimein kännykän taskuunsa katsoen mun ja Aksun välissä olevaa poikaa.
"Teidän orastava romanssihan alkoi luotettavalta pohjalta!" se huudahti, kun me käveltiin lukion ovista sisälle. Mun huulilla keikkui huvittunut hymy, kun kuuntelin kolmikon toverillista läpänheittoa aina historian luokan ovelle saakka.
Tiistaina me päästiin koulusta jo kahdeltatoista ja kotiin päästyäni mä uskaltauduin pistämään viestiä Joonalle siitä skeittaushommasta. En ollut pahemmin huudellut Aksulle tai Eelikselle asiasta ja mulle tuli ehkä vähän petturiolo, vaikkei ollut mitään syytä. Kai mä nyt pystyin olemaan Joonan kaveri siinä missä niidenkin?
Joona vastasi ehkä puolen tunnin päästä ja mun sisällä hypähti pieni riemu, kun se ehdotti, että nähtäisiin kolmen aikaan asemalla. Ilma oli mitä mainioin ja vaikkei aurinko paistanutkaan, niin oli lokakuuksi ihmeellisen lämmin. Talvi antoi nähtävästi odotuttaa itseään, sillä yöpakkasia ei ollut näkynyt, eikä luntakaan ollut tiedossa säätiedotusten mukaan ainakaan seuraavaan viikkoon.
"Ai sulla on vielä skedelauta tallessa", Iida kommentoi, kun hetken autotallin pahvilaatikoita tongittuani palasin laudan kanssa sisälle.
"Joo, onneks äiti ei oo tajunnu hävittää tätä", vastasin pikkusiskolleni rennosti.
"Onks täällä tuppukylässä muka mitää ramppeja?" Iida kysyi epäilevästi ja mä kohautin olkiani.
"Kohtahan se selviää ja sitä paitsi, voi sitä muuallakin skeitata kuin rampeilla", huomautin katsahtaen sitten eteiseen ilmaantuvaa Aapoa.
"Mä haluun kokeilla skeitata!" tenava innostui laudan nähdessään ja mä virnistin sille.
"Pistä ulkovaatteet päälle niin mennään pihalle kokeilemaan."
"Eikö sisällä voi kokeilla?" Aapo kysyi ja Iidan huulilta pääsi hiljainen naurahdus.
"Joo, siitähän mutsi vasta riemastuis, jos sä naarmuttaisit tolla laudalla uuden parketin", pikkusisko sanoi ja pörrötti Aapon vaaleita hiuksia, "vaikka eihän se sulle ikinä mistään suutu."
Mä virnistin Iidalle, joka pyöräytti huokaisten silmiään. Pikkusisko osui kyllä harvinaisen oikeaan - Aapo oli oikeasti ihan äidin ja Jarkon lellipentu. Siinä missä me ei saatu suunnilleen ikinä mitään, tai siltä se tuntui, niin Aapo sai ihan mitä halusi. Eikä äiti ikinä edes suuttunut sille, siinä missä meitä se kyllä jaksoi läksyttää. Onnekas pentu, mä mietin, oliko kuopuksilla aina noin helppoa.
Me pelleiltiin Aapon kanssa meidän pihalla jonkin aikaa, kunnes mä kävin tsekkamassa itseäni peilistä ja lähdin sitten tarpomaan kohti linja-autoasemaa. Mä olin viisi minuuttia etuajassa, mutta Joona oli vielä muakin aikaisemmassa, sillä siellä se istuskeli penkillä ja poltteli tupakkaa, kun mä saavuin paikalle.
"Mä luulin, että oon aikasessa", huikkasin sille kohdalle päästyäni. "Odotitko sä kauankin?"
Joona kohautti olkiaan.
"Kymmenen minuuttia ehkä."
Se katsoi mua hetken aikaa, kunnes nousi penkiltä ja heitti tupakan sormistaan.
"Pitäs ehkä hommata uus lauta, tää on tällanen marketin halpa skede", sanoin, kun me lähdettiin rullailemaan kylänraittia pitkin.
"Mulla on ylimääräsiä rullia ja trukkeja, jos tarviit", Joona totesi katsellen tietä. Mä vilkaisin sitä voimatta peittää pientä yllättyneisyyttäni. Se oli melkein omituisen mukava, jos otti huomioon, miten se oli käyttäytynyt aikaisemmin.
"Oikeesti?" kysyin ja sain tummatukan katsahtamaan mua silmäkulmastaan.
"Niin, niitä on kertyny vuosien varrella", se hymähti, vaikka mä lähinnä ihmettelin sitä, että se ylipäätänsä tarjosi mulle laudan osia, enkä niinkään sitä, että sillä oli niitä ylimääräisenä. Musta tosin tuntui, että Joona kyllä tajusi mitä mä oikeasti ihmettelin.
"Hei kiitti", hymyilin ja Joona kohautti olkiaan katsellen eteenpäin, eikä sanonut enää mitään. Me rullailtiin kylän keskustan sivussa oleville rampeille, jossa oli pari pikkupoikaa potkulautoineen, mutta ei muita. Kuopiossa skederampit olivat aina olleet täynnä, mutta täällä sai tosissaan olla rauhassa. Ja toisaalta, ehkä mä vähän yllätyin Kiuruharjun mahdollisuuksista, sillä hiekka-alueella oleva ramppi oli iso ja sen ympärillä oli useampi koroke ja kaide temppuilua varten. Huonompiakin oli nähty.
"Mä en oo skedeilly kunnolla yli pariin vuoteen, joten sä voit näyttää mallia", virnistin, kun me hetken päästä seistiin rampin päädyssä. Joona käänsi katseensa muhun kohottaen kulmiaan. Sen huulilla häivähti hymy ja mun mahanpohjaa kutitteli. Se kyllä hymyili liian vähän siihen nähden, miten hyvin hymy sopi sen vakaville, kalvakoille kasvoille.
"En mäkään mikään Tony Hawk oo jos sä niin luulet", se sanoi ja mä naurahdin.
"Ai et? Mikä pettymys!"
Joona katseli mua vähän aikaa sillä tavalla, kun se tuntui aina katsovan, niin kuin miettien jotain todella tarkkaan. Sen sinisissä silmissä näkyi huvittuneisuutta ja mä purin alahuultani hymyillen hitusen. Hetken kestävän katsekontaktin jälkeen se lopulta kääntyi katsomaan eteenpäin ja hyppäsi lautansa päälle rullaten rennon varmasi toiselle puolelle. Mun mahanpohjaa kutitteli jännityksestä ja tunsin hermostuneisuutta, kun tajusin, ettei se johtunut pelkästään kuumottavan jyrkästä rampin seinämästä mun edessäni.
En mä oikeastaan ollut edes niin kamalan ruosteessa kuin olin ehkä aluksi ajatellut. Lihasmuisti kaiketi pelasi, eikä vanhoja tekniikoita noin vaan ollut unohtanut, vaikkei yläasteen jälkeen ollutkaan tullut skedeiltyä lainkaan. Sää oli vähän viilentynyt, mutta mulla ei ollut edes kylmä, kun istuin ehkä tuntia myöhemmin skeittiparkin reunalla olevalle penkille tupakkaansa sytyttelevän Joonan viereen.
Mun mielestä oli jotenkin tosi hassua hengailla sen kanssa tällä tavalla. Ja oikeastaan aika hiton kivaa, mä en voinut kieltää, etteikö Joona olisi kiinnostanut mua enemmän kuin kai pitäisi. Aksun ja Eeliksen puheista huolimatta. Viime torstainen keskustelu tosin kummitteli edelleen mielessä, vaikkei Joona enää ollutkaan käyttäytynyt mitenkään epäluuloisesta tai äkkipikaisesti. Tuijottelin hetken aikaa jalkojani mietteliäänä, kunnes katsahdin hupun päähänsä vetänyttä poikaa, joka hetken tappelemisen jälkeen sai sytkärinsä pelittämään.
"En mä sit ollutkaan niin ruosteessa, kun oikeesti aluks kelasin", tuumailin.
"Et yhtään", se totesi katsellen sormissaan käryävää savuketta ja vaikka sen ääni oli väritön ja sellainen tavanomaisen välinpitämätön, niin mua hymyilytti vähän. Olin jatkamassa aiheesta, mutta en sitten ehtinyt, kun jostain kauempaa kuului ääntä. Joonan katse nousi tupakasta ja siirtyi meitä kohti kävelevään kahteen poikaan ja tyttöön.
"Katos moro! Mitä lukiopoika?" pojista lyhyempi huikkasi lähemmäs päästyään ja mä hoksasin hyvin nopeasti noiden kaiketi olevan Joonan kavereita.
"Eipä mitään ihmeitä."
"Ei oo jätkää näkyny", poika sanoi lysähtäessään istumaan Joonan viereen. "Tiia itkeny sun perään", se totesi naurahtaen ja sai tummatukkaisen tytön, ilmeisesti tämän Tiian, pyöräyttämään silmiään.
"Mitäs muutakaan", tyttö sanoi, hymyili sitten nopeasti ja tuikkasi tupakan punatuille huulilleen. Se katsahti Joonaa. "Ei sua kyllä oo näkyny, onks kaikki ihan jees?" se kysyi äänessään erikoisen merkitsevä sävy.
"Juu, ei tässä mitään", Joona vakuutteli ja mä vilkaisin sitä silmäkulmastani.
"Sä et taida olla ihan paikallisia?" vaaleahiuksinen poika Joonan toiselta puolelta kysyi sitten multa ja mä käänsin katseeni vuorostaan sen suuntaan.
"Joo, en oo, muutettiin tänne reilut pari viikkoo sitten", vastasin nyökytellen ja se poika kurottautui Joonan yli ojentamaan kättään.
"Moro, mä oon Sakke", se tervehti tupakka suupielessään ja mä puristin kevyesti sen kättä.
"Iivo."
Se nätti, vähän surumieliset kasvot omaava tummatukkainen tyttö tosiaan kertoi olevansa Tiia ja sen vieressä seisoskeleva, jotenkin eksyneen oloinen poika oli Vili.
"Mites Roopella menee?" Sakke jatkoi kyselemistään Joonalta, joka kohautti olkiaan.
"No enpä tiedä, ei oo tullu paljon vierailtua Sukevalla", se vastasi hymähtäen, pyöritellen tupakkaa sormissaan, eikä näyttänyt olevan innostunut puhumaan veljestään, jonka mä oletin Roopen kaiketi olevan. Mä hypistelin skeittilaudan dekin pintaa mietteliäänä ja koitin näyttää rennolta, vaikka jostain syystä tunsin oloni vähän hermostuneeksi.
Sakke alkoi puhua jostain noiden yhteisestä kaverista ja mä keskityin tuijottelemaan eteeni voimatta osallistua keskusteluun mitenkään. Joonan kaverit vaikuttivat ihan mukavilta, mutta olivat sen verran eri maailmasta juttujensa perusteella, etten mä kokenut kyllä löytäväni kovin paljon yhteistä. Tai ei ne muut oikeastaan mitään puhuneet, Sakke vaan. Se selitti tosi ronskisti päihteiden käytöstään ja ongelmistaan poliisien kanssa ja mun olo muuttui sen takia vähän vaikeaksi. Sakkea hiljaisempi Vili naureskeli tupakkansa takaa ja Tiia katseli mietteliäänä Joonaa, enkä mä voinut olla miettimättä oliko noilla jotain meneillään. Ajatuksissani otin kännykän taskustani ja huomasin Aksun laittavan melkein saman tien viestiä WhatsAppissa.
Aksu:
Illemmalla lenkkiseuraks?
Minä:
Joo! Mut ei mitään tappotreeniä sit, mä oon tällanen sunnuntailenkkeilijä enkä mikään himourheilija
Aksu:
Ja minäkö oon?
Perässä oli pari hymyilevää emojia.
Naputtelin huvittuneena vastauksen Aksulle ja nostin sitten katseeni kännykästäni, kun Joonan kaverit olivat ilmeisesti jatkamassa matkaansa. Ilma tuntui viileältä, kun oli istunut pidempään paikallaan ja mä liikuttelin vähän kohmeisia sormiani.
"Nähään sit ehkä perjantaina", Sakke tuumasi Joonalle noustessaan ja pukkasi huppupäätä kevyesti olkapäähän.
"Koodaillaan, vois tehä jotain joku päivä", Tiia ehdotti vuorostaan.
"Jees, palataan", Joona sanoi katsellen kolmikkoa. Sakke moikkasi myös mua ja mä moikkasin takaisin, kunnes nuo kääntyivät ja lähtivät jatkamaan matkaansa kohti kauppoja. Joona poltteli toista tupakkaa ja katseli eteenpäin ajatuksissaan. Mä pyörittelin hetken aikaa skedeä käsissäni, kunnes katsahdin vieressäni istuvaa poikaa.
"Ihan kivoja kavereita sulla", totesin kun en muutakaan keksinyt.
"Niin."
"Onks sulla ja Tiialla jotain säpinää?" kysyin heti perään, tietämättä varsinaisesti edes miksi. Väänsin kasvoilleni hymyn saadakseni kysymykseni kuulostamaan viattomammalta ja rennommalta kuin se ehkä todellisuudessa oli. Joona vilkaisi mua ja pyöritti sitten päätään hitusen.
"Ei oo."
Mä nyökyttelin ja huomasin olevani salaa iloinen asiasta. Rypistin otsaani huultani purren ja käänsin katseeni jalkoihini mietteliäänä. Joonalla oli tosi omituinen vaikutus muhun. Tai en mä tiedä oliko se omituista. Jotain se kuitenkin oli.
"Mitä?" vierestä kuului kohta ja mä säpsähdin vähän. Nostin maahan suunnatun katseeni Joonaan, joka katsoi takaisin.
"Ai mitä mitä?" kysyin ja hymy nousi väkisin suupieleen kun tajusin miten typerältä kuulostin. Joonan kasvoilla häivähti huvittuneisuutta. Oli ihan hassua miten vaikea sitä oli lukea, mutta toisaalta taas ihan pienetkin eleet huomasi sen kasvoilta tosi helposti.
"Näytit niin tuskastuneelta", Joona vastasi.
"En mä oo tuskastunu, kunhan mietin."
"Ai mitä?"
"No en mä nyt kaikkee sulle voi paljastaa", sanoin naurahtaen ja pyyhkäisin pipon alta silmille pyrkiviä hiuksiani. Joona katseli mua hetken ja lopulta hymy etsiytyi sen toiseen suupieleen.
"Sääli", se totesi ja otti vielä savut tupakastaan, kunnes heitti sen sormistaan. Mä katsoin sitä kohottaen vähän kulmiani ja Joona vilkaisi mua ennen kuin nousi penkiltä.
"Mikä sääli?" kysyin, mutta Joona jätti vastaamatta noustessaan laudalleen.
"Lähteekö grindaus?" se kysyi vaihtaen aihetta, eikä edes odottanut vastausta lähtiessään sitten rullailemaan kohti kaiteita. Mä katsoin hetken aikaa sen perään, kunnes nousin itsekin penkiltä ja hyppäsin laudalleni. Mä mietin, ettei grindaus todellakaan lähtenyt enää, mutta asia ei haitannut oikeastaan. Eikä mua haitannut sekään, että jos mä lähtisin yrittämään, niin mä varmaan tulisin turvalleni alas kaiteelta.
Mulla oli kutkuttavan hyvä fiilis. Jotenkin eri tavalla hyvä kuin aikaisemmin.