Luku 4 - Hakuna matata
"Hyvinhän sä pelasit!" Aksu kehaisi, kun me istuttiin seitsemän jälkeen pukukopeilla hikisinä. Mä hymyilin sille hörpäten sitten juomapullostani.
"Hauskaa ainakin oli", vastasin hyväntuulisesti ja mietiskelin, että olin oikeasti kaivannut kunnon säbäpelejä. Aksun setä Eero piti salibandytreenejä, se oli joku Suomen mestari tai jotain, ja otti mut tosi kivasti vastaan. Muutenkin kaikki olivat heti alusta asti olleet mulle Kiuruharjulla niin mukavia, että mä melkein ihmettelin. Tai kaikki muut paitsi Joona, mutta sitä ei laskettu – sitä paitsi sekin vaikutti tämän päiväisen perusteella oikeasti kivalta. Pukukopeilta me suunnattiin Aksun ja Niklaksen kanssa Aksun autolle, sillä se lupasi nakata meidät kotiin. Se heitti ensiksi Niklaksen ja sitten lähti ajamaan meidän kotitietä päin.
"Mikset sä muuten jääny asuu sun isän luokse sinne Kuopioon? Tai muuttanu omaan asuntoon, kun on vaan vuos lukioo käymättä?" Aksu kyseli huristaessaan pitkin kylänraittia. Mä vilkaisin sitä pikaisesti ja mietin hetken, ennen kuin vastasin.
"Mun siskon takia, tää muutto oli sille tosi kova paikka ja sillä on muutenki ollu vähän kaikkee masisjuttuja", sanoin rehellisesti. "Mä kyllä meinasin jäädä, mut isä sai mut suostuteltua muuttaa tänne, se oli sitä mieltä, että se helpottas mun pikkusiskon sopeutumista", jatkoin ja Aksu nyökytteli.
Iida oli mulle hiton tärkeä, vaikka me otettiinkin yhteen aina silloin tällöin. Se oli sairastunut seiskaluokalla syömishäiriöön ja juuri siksi mä olin myös muuttanut Kiuruharjulle, vaikka olinkin jo täysi-ikäinen ja periaatteessa voinut ihan hyvin vaan jäädä Kuopioon. Toisinaan mä mietin, miten siinä oli käynyt niin, että vaikka me oltiin samasta perheestä, niin Iidalla oli aina ollut jotenkin paljon vaikeampaa kuin mulla, ihan pienestä pitäen.
"Sä oot reilu isoveli", se totesi ja mä hymyilin vähän.
"Onks sulla muuten sisaruksia?" kysyin, sillä en lopulta ollut juuri puhunut Aksulle muusta kuin tosi pinnallisista jutuista, kuten urheilusta.
"Joo, on mulla isosisko, se opiskelee Jyväskylän yliopistossa psykologiaa", poika kertoi, "ja oli mulla pikkusiskokin, mutta se on kuollut", Aksu jatkoi hyvin suoraan ja mä käännyin katsomaan sitä. Paljastus jotenkin yllätti.
"Ai, mä oon pahoillani", sanoin vakavana. "Millon se kuoli?"
"Vajaa kolme vuotta sitten", Aksu kertoi katsellen tietä ja oli hetken ihan hiljaa, kunnes vetäisi henkeä ja jatkoi. "Se oli Joonan isoveli, joka ajo sen päälle aineissa."
Mä käänsin katseeni Aksuun ja meni hetki, että rekisteröin sen sanat. Se puhui yhtäkkiä erittäin suoraan ja mä en ihan heti osannut reagoida, sillä sen sanat tulivat niin puun takaa. Poika näytti puristavan rattia vähän kovemmin ja purevan hammasta, enkä mä tiennyt mitä olisin sanonut. Yhtäkkiä Aksun inho Koskisia kohtaan sai jonkin selityksen, ymmärrettävän sellaisen, vaikka eihän se Joonan vika ollut mitä sen isoveli oli tehnyt.
"Mä –", aloitin, mutta Aksu puhui päälle.
"Ilona oli vasta ykstoista ja se kusipää ajoi sen päälle suojatiellä", Aksu henkäisi hermostuneena ja näytti yhtäkkiä tosi surulliselta ja vihaiselta samaan aikaan. "Anteeks, Ilona on vaikee asia mulle", poika jatkoi ja pyyhkäisi huomaamattomasti silmiään. Musta tuntui tosi pahalta sen puolesta.
"Ei tarvii pyytää anteeks, mä tajuun kyllä", sanoin ja Aksu hymyili hitusen.
"Sä oot hyvä tyyppi", se sanoi kooten itsensä ja mä hymyilin.
"Sä oot kans", vastasin, eikä me puhuttu enää Aksun pikkusiskosta tai Joonan isoveljestä. Musta tuntui, että Aksun piti saada sanottua asiasta ja tuntui myös, että asian sanominen jotenkin helpotti sitä itseään. Mä kyllä tajusin sitä, jos Iida kuolisi jonkun juoppokuskin tai kamapään takia, niin mä en tiedä mitä mä tekisin. Olisin varmasti aivan tajuttoman vihainen ainakin.
Aksun kaartaessa Bemarinsa meidän pihaan me sanottiin heipat ja vaikka mä yritin olla miettimättä pojan sanoja, niin silti äskeinen keskustelu pyöri mun mielessäni vielä silloinkin, kun painoin pään tyynyyn ja rupesin nukkumaan.
Joonaa ei näkynyt koulussa seuraavina päivinä, mä oikeasti kiinnitin asiaan suuresti huomiota, ja torstaina mä mietin, oliko se tulossa meille tänään, niin kuin me oltiin sovittu. Aksu ei ollut enää puhunut meidän maanantaisesta keskustelusta, enkä mäkään, luonnollisesti, ottanut asiaa puheeksi. Siitä huomasi, että asia oli sille hemmetin vaikea, enkä mä ihmetellyt yhtään. Hyppytunnilla istuskelin itsekseni käytävällä mietteissäni poikien lähdettyä huoltsikalle kahville ja säpsähdin, kun tajusin Sinnan istuvan mun viereeni hiljaisuudessa.
"Moi, mitä sä täällä yksin istuskelet?" se kysyi lämpimästi hymyillen ja mä käännyin katsomaan sen vihreisiin silmiin.
"Mulla on hyppytunti, Aksu ja Eelis lähti käymään kahvilla jossain, mutta mä en jaksanu lähtee mukaan", vastasin pyyhkäisten pipon alta silmille pyrkiviä kutrejani.
"Aijaa, no lähetkö käymään mun kanssa kirjastossa?" tyttö kysyi sitten ja heilautti kädessään olevaa Sofi Oksasen Puhdistusta. "Mun pitäis palauttaa tämä."
"Missä täällä on kirjasto?" kysyin ja Sinna naurahti.
"Ihan tuossa vieressä höhlä", se vastasi ja mä hymyilin hitusen.
"Mennään vaan."
Me noustiin ylös ja lähdettiin kävelemään ulko-ovelle päin. Pihalle päästyäni saatoin huomata, että oli alkanut tiputella lunta ja oli muutenkin aika hemmetin kylmä.
"Ihana kun tulee lunta", Sinna sanoi katsellen taivaalle ja mä vilkaisin sitä hymy suupielessäni. Se vaikutti juuri sellaiselta, joka viihtyi luonnossa ja nautti jokaisesta vuodenajasta täysillä.
"Joo, talvi on mustakin ihan kiva", vastasin rennosti. "Tuleeks tänne muuten ulkojäät mihin?"
"Tuohon ihan lähelle, siihen yläasteen viereen ja sit urheilukentillä on kaukalo", Sinna vastasi. "Tykkäätkö sä luistelusta?"
"Joo, tai meillä oli Kuopiossa aina tapana käydä pelailemassa lätkää porukalla", kerroin Sinnan nyökytellessä.
Me vietettiin kirjastossa jokunen tovi, sillä Sinna etsi itsellensä uutta lukemista ja mä hommasin siinä sivussa kassalta itselleni kirjastokortin. Sen jälkeen me suunnattiin ulos sympaattisen pienestä kyläkirjastosta ja mä katselin ympärilleni.
Vähän ennen koulua pysähdyin tuijottelemaan kauempana olevalle tupakkapaikalle, kun huomasin tutun hahmon seisoskelemassa siellä. Joonan näkeminen parin päivän tauon jälkeen sai pienen, selittämättömän ilon hypähtämään mun sisälläni. Se seisoskeli selin meihin ja mun teki mieli mennä kysymään siltä, että oliko se tulossa tekemään sitä filosofian esitelmää tänään.
"Ei hitto, mä taisin unohtaa mun lapaset tonne kirjastoon", valehtelin sukkelasti, kun tiesin, ettei Sinnakaan Eeliksen ja Aksun tapaan välittänyt Joonasta.
"Ai?" tyttö katsahti mua.
"Mä tuun kohta perästä, mee sä vaan jo", sanoin hymyillen ja Sinna nyökytteli. Tytön lähdettyä kävelemään koulun oville käännyin mä ympäri ja kävelin kohti tupakkapaikkaa, jossa Joona seisoskeli. Seisahduin siihen sen viereen ja se käännähti katsomaan mua.
"Moi", tervehdin katse Joonan sinisissä silmissä.
"Moi", Joona vastasi neutraalisti ja vei tupakan huulilleen. Sen silmäkulma sinersi edelleen ihan haaleasti ja mä koitin olla tuijottamatta liikaa. En kuitenkaan voinut olla miettimättä miksi sillä oli naamassa jotain jälkiä. Oikeastaan mulle tuli mieleen, että sillä oli kotona vaikeaa. Mä muistin, miten Kassun äiti oli yläasteella alkanut seurustella jonkun miehen kanssa, joka ryyppäsi aina viikonloput ja kävi joskus käsiksi. Aika nopeasti sen äiti oli tosin onneksi eronnut siitä äijästä ja nyt niillä oli kaikki ihan tasapainossa.
"Niin?" Joona kysyi kohta ja mä säpsähdin. Tajusin vaan tuijottaneeni maata hiljaa.
Ei hitto Iivo.
"Niin, sitä mä vaan, että tehdäänkö me koulun jälkeen sitä esitelmää?" kysyin kooten itseni ja Joona katseli mua hetken.
"Eikö se niin ollut sovittu?"
"Joo, siis kyllä, mä vaan varmistin", ähkäisin ja tunsin itseni ihan idiootiksi. Yhtäkkiä tuntui kauhean vaikealta puhua Joonalle.
"Missä sä asut?" se kysyi ja mä kohdistin katseeni takaisin sen silmiin.
"Tuossa Niittytiellä", vastasin heilauttaen kättäni. "Se on siinä aseman vieressä, siinä missä –"
"Kyllä mä tiiän missä on Niittytie", Joona keskeytti ja mä tunsin itseni vielä vähän typerämmäksi. Joo, tietysti se tiesi, sehän asui täällä.
"Ai, joo, niin tietysti."
"Mä asun siinä ihan lähellä, Kielokujalla", se sanoi ja käänsi sitten katseensa mun taakse. En ehtinyt kommentoida asiaa mitenkään, kun huomasin Oliverin kävelevän Joonan toiselle puolelle.
"Moro", lyhyttukainen poika tervehti katsahtaen meitä, "suakin näkee", se totesi sitten Joonalle.
"Joo."
"Tiia kyseli sun menemisiä, et oo mitään vastannu sille", Oliver virkkoi mietiskellen ja mä mietin, että nyt olisi varmaan ihan hyvä hetki lipua pois siitä. "Kuulosti huolestuneelta."
"Okei."
"Okei?"
"Ei nyt oo vaa pystyny vastaa", Joona sanoi ja Oliver hymähti vaisusti.
"Sulla on silmä mustana", nahkatakissaan hytisevä poika totesi aika suoraan, kuitenkin vähän varuillaan.
"Niinpä taitaa olla", Joona vastasi värittömästi, tahtomatta selvästikään avata asiaa enempää.
"Vastaa sille Tiialle", Oliver lausahti sitten painokkaammin.
"Joo, mä vastaan", Joona nyökytteli katsellen ympärilleen hiljaisella tupakkapaikalla.
"No niin, hyvä."
Mä huomasin Aksun Bemarin kaartavan parkkipaikalle ja liikahdin vähän.
"Mä tästä meen", ähkäisin epämääräisesti ja Joona katsahti parkkipaikkaa ja sitten mua.
"Juu."
Vilkaisin kaksikkoa vielä pikaisesti, kunnes lähdin rivakasti kävelemään kohti autosta nousseita kavereitani. Aksu ja Eelis moikkasivat mua hyväntuulisesti, mutta mun olo oli jollain tapaa vähän omituinen. Huomasin miettiväni, kuka oli Tiia, vaikka eihän sillä ollut oikeasti mitään väliä.
Eelis sytytti tupakan, mutta sen sijaan, että se olisi kävellyt tupakkapaikalle Joonan ja Oliverin luokse, se jäi seisoskelemaan siihen parkkipaikan reunalle. Me pysähdyttiin myös Aksun kanssa ja mä kuuntelin puolella korvalla poikien väsynyttä läpänheittoa jostain paikallisesta kylähullusta, jonka ne olivat nähneet äsken huoltsikalla.
*
"Ihan oikeesti?" Aksu ähkäisi, kun mä viimeisten tuntien jälkeen jouduin kieltäytymään poikien kutsusta lähteä pelaamaan Änäriä ja kerroin syyksi sen, että me tehtäisiin Joonan kanssa filosofian esitelmää.
"Pakkohan se homma on tehdä valmiiks", puolustauduin heittäen repun olalleni ja Aksu tuhahti hiljaa. Musta tuntui, että se jotenkin loukkaantui mulle, vaikka enhän mä sille mitään voinut, että satuin tekemään projektia Joonan kanssa. Mä mietin, että se ehkä olisi olettanut maanantaisen keskustelun jälkeen, että mä vihaisin myös Joonaa yhtä suuresti kuin se. En mä kuitenkaan osannut vihata, vaikka tuntuikin pahalta Aksun puolesta.
"Mikä pitää tehdä valmiiks?" Sinna ilmaantui mun viereeni Sonjan kanssa ja mä kirosin mielessäni sitä, että mun piti jauhaa tästä asiasta.
"Filosofian esitelmä", huokasin ja Sinna hymyili vähän.
"Iivo tekee sitä Joonan kanssa", Aksu selvensi synkästi ja tyttö mun vieressäni kohotti kulmiaan.
"Ai?"
"No ei se oo niin vakavaa, filosofiaa se vaan on", Eelis totesi väliin solidaarisesti ja tytöt nauroivat sen sanoille.
"Hakuna matata", Sinna sanoi huvittuneena ja mun huulille nousi pieni hymy sen leijonakuningasviittauksesta. "Kyllä sä siitä varmaan selviät", Sinna jatkoi taputtaen mua olalle ja hymyili. Mä mietin, että mitä selviämistä siinä oli, mutta en sanonut mietteitäni ääneen.
"Joo, enköhän", mutisin ja kun huomasin Joonan kävelevän ulos luokasta siihen käytävälle, liikahdin hitusen. "Nähdään huomenna", sanoin vielä ja pojat sekä Sinna ja Sonja moikkasivat mulle. Otin ulko-oville kävelevän Joonan kiinni muutamalla nopealla harppauksella ja se vilkaisi mua, kun mä astahdin sen vierelle.
"Mun pitää käydä kaupassa", Joona sanoi ja mä nyökyttelin.
Ulkona lumisade oli muuttunut rännäksi ja mä vedin pipoa paremmin päähäni tuulisessa säässä. Joona kävi ostamassa K-marketista tupakkaa ja sen jälkeen me suunnattiin meille päin. Mun mahanpohjaa pisteli jännityksestä, enkä osannut sanoa Joonalle mitään koko lyhyen matkan aikana. Eipä sekään tosin puhunut mitään, poltteli vaan tupakkaa katse edessäpäin. Kun me päästiin Niittytien perimmäisen omakotitalon kohdalle, mä avasin meille oven ja astelin sisälle Joona perässäni.
"Moi", huikkasin ovelta.
"Moi", kuului Aapon ja Iidan yhtenäinen vastaus olohuoneesta.
"Onks äiti ja Jarkko missä?" kysyin samalla kun riisuin takkiani.
"Ne tulee illalla kotiin vasta ja äiti sano –", Iida ilmaantui eteiseen, mutta nielaisi sanansa huomatessaan Joonan. "Ai, mä luulin, että sä oot yksin", se mumisi ja näytti punastuvan vähän.
"Me tultiin tekee yhtä koulujuttua", sanoin ja vilkaisin Joonaan, kunnes katsoin takaisin Iidaan. "Mitä sä olit sanomassa?"
"Eikun, että äiti sano, että siellä on jääkaapissa ruokaa meille ja – niin", pikkusisko selosti ja mä nyökyttelin.
"Okei, haluutko sä ruokaa?" kysyin Joonalta, joka otti harmaan hupparin hupun päästään ja pyyhkäisi tummaruskeita hiuksiaan.
"En mä", se vastasi ja mä nyökkäsin.
Iida käännähti siitä eteisestä ja pikkusiskon mentyä liikahdin oman huoneeni luokse. Joona seurasi mua, kun mä avasin huoneeni oven ja kävelin peremmälle. Mua alkoi jännittää vielä helvetin paljon enemmän ja koitin pitää itseni kasassa, kun otin seinään nojaavan kartongin ja käännähdin katsomaan ympärilleen tuijottelevaa Joonaa.
"Öö, me voidaan tehdä vaikka tässä tätä", sönkkäsin nopean tahtiin liikahtaen suuren koulupöytäni luokse ja kirosin itseäni.
Hiton idiootti, rauhoitu.
"Okei."
Otin Joonalle seinustalta tuolin mun tietokonetuolini viereen ja siirsin kannettavani sivuun tehdäkseni tilaa. Mä levitin kartongin pöydälle ja Joona istui mun viereeni, niin lähelle, että sen käsivarsi osui vasten mun omaani. Niin, ihan totta, mä kiinnitin huomiota sellaiseen.
Etsin pöydän laatikosta kyniä, sakset ja liimaa, kunnes vilkaisin Joonaa. Mun mielestä oli jotenkin outoa olla sen kanssa meillä. Joona taas näytti vaan tavalliselta itseltään. Siitä oli tosi vaikea ottaa selvää.
"Mulla on niin huono käsiala, että sä voit kyllä kirjottaa", sanoin naurahtaen hieman ja Joona kohotti kulmiaan.
"Sä oletat, että mulla on hyvä käsiala?" se kysyi ja mä hymyilin vähän käärien sitten ruudullisen flanellipaitani hihoja ylös.
"No varmasti parempi, kun mulla", totesin ojentaen sille tussia. "Jos kirjottas tonne yläkulmaan sen nimen ja tyyliin vaikka ne vuosiluvut millon se on elänyt, vai?"
Joona nyökytteli ja kirjoitti sitten Kantin nimen mustalla tussilla yläkulmaan. Se kirjoitti niin kuin olisi piirtänyt tägin johonkin betoniseinään ja mua hymyilytti vähän.
"Teetkö sä graffiteja?" lipsautin vahingossa ja Joona vilkaisi mua hyvin nopeasti. Sen huulilla häivähti hymy.
"En oikeestaan enää."
"Aijaa", mä katsahdin sitä. "Onko sulla harrastuksia?" kysyin heti perään ja Joona pyöritteli tussia kädessään.
"Mä valokuvaan", se sanoi ja mä katsoin sitä osaamatta peittää yllättyneisyyttäni. Se kyllä näytti yhtä vähän valokuvaajalta kuin matikkanerolta, joksi Tumppi oli sitä kutsunut. Joona tuntui muuttuvan vaan kiinnostavammaksi koko ajan.
"Ihan totta? Siistiä", tuumasin rentoutuen äskeisestä. "Onks sulla kamera?"
"Joo."
"Mitä sä kuvaat?" kysyin ja huomasin, miten Joonan muutoin jopa flegmaattisen oloinen olemus jännittyi ihan vähän. Se näytti siltä, ettei tykännyt puhua itsestään.
"Vähän vaikka mitä", se sanoi kohauttaen olkiaan ja mä nyökyttelin.
"Ootko sä muuten ihan täältä kotoisin?" jatkoin kyselemistäni ehkä turhankin innokkaasti samalla kun otin leikkaamani Kantin kuvan ja levitin paperiliimaa sen taakse.
"Juu", Joona sanoi, "sua varmaan vitutti muuttaa tänne landelle", se jatkoi ja mä virnistin vähän.
"No joo, aluks kyllä, mutta ei tää nyt niin paha oo", vastasin liimaten kuvan Kantin nimen viereen, "meillä on onneks tosi kiva luokka", jatkoin tajuamatta, ettei Joona ehkä ollut samaa mieltä. Kaduin sanojani melkein saman tien ja vilkaisin vieressäni istuvaa poikaa varovasti.
"Okei", se hymähti ja mä purin alahuultani.
"Onks sulla sisaruksia?" kysyin vaihtaakseni aihetta, mutta tajusin, ettei tämä ollut aiheena sen parempi, kun otti huomioon mitä Aksu oli mulle kertonut. Kirosin mielessäni.
"Isoveli", Joona vastasi välttelevästi katsoen kuvaa, jonka mä olin liimannut kartongille. "Eikö Akseli muka oo jo kertonu sulle miks se vihaa mua?" poika kysyi heti perään astetta äkkipikaisemmin ja mun sydän hypähti kurkkuun.
"On se, tai siis –"
"Ei sun tarvii yrittää esittää jotain mukavaa kyselemällä multa kaikkee", Joona keskeytti ja käänsi katseensa muhun. Mä tunsin, miten mun koko kroppa jännittyi sen puheista. Mä en todellakaan odottanut tällaista reaktiota sen suunnalta.
"En mä yritä esittää mitään", ähkäisin levottomana ja uskalsin katsahtaa Joonaa. "Mä kysyn koska mua kiinnostaa."
"Miks?"
Hitto, että joku pystyi olemaan vaikea. Mä en tajunnut miksi Joonan piti epäillä mun tarkoitusperiäni. Ihan niin kuin mä en vaan voisi olla vilpittömästi halukas tutustumaan siihen tai jotain. Se tuntui olevan hiton epäluuloinen ihan kaikkia kohtaan.
"Mitä miks?" kysyin ja katsoin vieressäni olevaa poikaa. "Mä haluan tutustua suhun", jatkoin hyvin suoraan ja onnistuin olemaan ihmeellisen neutraali.
"Ahaa."
"Sä et ilmeisesti oo samoilla linjoilla", totesin kääntäen katseeni kartonkiin.
"En mä niin oo sanonu."
"Kyllä susta näkee."
"Minkä?"
Keskustelu oli muuttunut kummalliseksi ja ahdistavaksi. Mä tunsin oloni hemmetin epämukavaksi.
"No ettei sua kiinnosta tutustua kehenkään", vastasin hiljempaa ja näytin menettäneen äskeisen rohkeuteni puhua. Mun ääni muuttui epävarmaksi, eikä Joonan katse auttanut asiaa yhtään.
"Mitä sä selität?"
"No sillon perjantaiyönä kun mä näin sut niin –"
"Siitäkö sä nyt oot pahoittanu mielesi? Tiiätkö, että ei ihmiset oo tässä maailmassa aina mukavia", Joona sanoi levottomasti ja mä purin hammasta. Äsken se oli jutellut ihan rennosti, mutta yhtäkkiä siitä tuli tosi äkkipikainen ja levoton.
"No ei ihmiset oo myöskään aina automaattisesti pahoja", sanoin kipakasti vastaan ja Joona käänsi katseensa muualle. "Sä oot ihan hiton negatiivinen", lipsautin vahingossa. Toisinaan mä sanoin mitä sylki suuhun toi, eikä siitä aina seurannut mitään hyvää. Nytkin mä menin varmaan vähän liian pitkälle, sillä Joona laski yllättäen kynän kädestään ja nousi ylös.
"Mä lähen", se sanoi vetäytyen takaisin viileään, välttelevään kuoreensa äskeisestä impulsiivisuudestaan. Mä säikähdin sen reaktiota ja tarrasin ihan hetken mielijohteesta kiinni sen hupparin peittämästä ranteesta, koska en todellaaan halunnut, että se lähtee. Joona säpsähti mun elettäni, mutta mä en tajunnut edes hävetä.
"Älä", sanoin ja nostin katseeni Joonaan. "Sori."
Poika katsoi mua hetken aikaa sinisillä silmillään ja mun sydän tuntui hakkaavan ihan hulluna. Joona huokaisi hiljaa ja mä irrotin otteeni sen ranteesta.
"Ei sun pidä pyytää", se hymähti ja otti sitten taskustaan tupakka-askinsa. "Voiks teidän pihalla polttaa?"
"Mä – tai siis, voi polttaa", vastasin hermostuneena ja nousin tuolilta.
Joona nyökytteli ja mä kävelin huoneeni ovelle, sitä kautta olohuoneeseen ja takapihalle. Iida istui keittiössä Aapon kanssa neuvoen sitä koulutehtävissä ja katsahti meitä pikaisesti. Joona seurasi mua takapihan puiselle terassille ja sytytti tupakan sanomatta mitään. Kylmä viima puhalsi hupparin läpi ja hytisten tuijottelin jalkojani. Inhottava möykky tuntui rinnan alla äskeisen keskustelun myötä. Koko tilanne oli eskaloitunut ihan kummalliseksi, enkä mä edes tajunnut miten. Tai joo, ilmeisesti mun kyselemiseni oli jotenkin liikaa. Joona karisti tuhkaa pöydällä olevaan tyhjään limpparitölkkiin ja mä katselin sitä varovasti. En tiennyt mitä olisin sanonut sille, tai mitä olisin uskaltanut sanoa.
"Tuota, mä vaan –"
"Sä oot Iivo oikeesti ihan kivan olonen tyyppi, enkä mä halua, että sä mun takia menetät sun uudet kaverit", Joona keskeytti puhuen ihmeellisen suoraan ja mä katsoin sitä hämmentyneenä. Oli todella outoa, että se puhui tuolla tavalla, jotenkin avoimesti, sillä mä olin nähnyt ihan erilaisen puolen siitä. Mun mielestä oli kummallista, että se ajatteli noin. Se ei vaikuttanut sellaiselta tyypiltä, jota kiinnosti, saisiko joku koulun uusi oppilas kavereita.
"En mä menetä."
"Sä et tiiä miten syvällä Akselin ja sen koko perheen viha on meitä kohtaan", Joona sanoi katsoen mua. En mä tiennytkään, mutta en mä myöskään ymmärtänyt koko kuviota.
"Onhan Tumppikin teidän molempien kaveri."
"Tumppi on ihan oma lukunsa."
Mä katsoin Joonaa ihmeissäni ja se puhalsi savua keuhkoistaan katsahtaen mua.
"Mä en tajua."
"Ei se varmaan oo sun asia muutenkaan", Joona mutisi työntäen toisen kätensä farkkujensa taskuun ja käänsi katseensa pihamaalle. Mä katsoin sen selvälinjaisten kasvojen sivuprofiilia purren alahuultani, enkä keksinyt mitä olisin sanonut. Keskustelu oli mennyt niin omituiseksi ja vaikeaksi, että mua alkoi oikeasti kaduttaa, kun olin alkanut kysellä liikaa. Vaikka enhän mä mitään pahaa tarkoittanut.
Joona vaikutti jotenkin hankalalta tyypiltä, siitä ei saanut paljon mitään irti ja sitten kun se puhui, niin sille ei osannut vastata mitään. Tuntui, että se työnsi kaikki ihan tahallaan pois luotaan.
"Ei varmaan", mumisin lopulta tuijotellen terassin ruskeita lattialautoja. Joona ei sanonut enää mitään, poltteli vaan tupakkaansa tyypillisen vaitonaisena ja mä purin hammasta. Lopulta poika tiputti savukkeen limutölkkiin ja käänsi katseensa muhun. Mä nostin katseeni siihen ja vähän aikaa me vaan tuijoteltiin toisiamme. Hetken päästä Joona kohotti kulmiaan.
"Mennäänkö me sisälle vai seisotaako tässä?" se kysyi.
"Joo, sisälle", sain sanottua ja kävelin ulko-ovelle sekä sitä kautta sisälle. Mun oli tosi vaikea olla äskeisen jälkeen, mutta koitin olla rentona, kun lopulta lysähdin takaisin työpöytäni ääreen. Joona istuutui mun viereeni ja otti tussin käteensä.
"Mä mietin jos tehtäis sellanen aikajana", sanoin raapien niskaani ja Joona katsahti mua.
"Joo", se vastasi ja otti viivoittimen, jonka avulla piirsi pitkän janan keskelle kartonkia. Toiseen päähän se kirjoitti Kantin syntymäajan ja toiseen kuolinvuoden. Mä vilkuilin sitä silmäkulmastani levottomana ja se ilmeisesti tajusi, sillä se kääntyi katsomaan mua.
"Mitä?"
"Ei mitään", sanoin nopeasti kääntäen katseeni kartonkiin.
"Älä välitä musta", se lopulta hymähti ja mä katsahdin sitä.
"Välitä susta?" mä kysyin. Joona oli hetken aikaa hiljaa ja vaan tarkasteli mua, ennen kuin kohautti olkiaan.
"Että ei kannata loukkaantua mun puheista", se totesi. Mä en ihan tiennyt mitä se tarkoitti.
"En mä ole loukkaantunu", vastasin ja Joona nyökytteli pienesti.
"Okei."
"Loukkaantuuko ihmiset yleensä sun puheista?" mä kysyin tietämättä edes miksi.
"Kyseletkö sä yleensä noin helvetin paljon?" se kysyi hyvin suoraan takaisin ja mä ehdin jo katua kyselemistäni, kun Joonan kasvoille sitten yllättäen nousikin huvittunut hymy. Mä katsoin sitä ja tajusin vaan kelaavani, että hitto se oli oikeasti hyvännäköinen. Ja ihan hiton kiinnostava.
Joona katsoi mua hetken, kunnes kääntyi tutkailemaan tulostamiaan lappuja ja ehdotti hyvin kasuaalisti, että kirjoitettaisiin aikajanalle joidenkin Kantin kirjoittamien teosten vuosilukuja. Mä katsoin sitä hetken aikaa ihan hämilläni ja lopulta, koottuani itseni, nyökyttelin hyväksyvästi sen ehdotukselle.