Shet paiskasi nyrkkinsä pöytää vasten. Hänen kasvoillensa oli ilmestynyt vihainen, mutta todella turhautunut ilme kun olimme Aidanin kanssa tulleet hänen puheillensa. Oikeastaan Aidan kertoi hänelle. Minä vain seurasin häntä, sillä halusin tietää mistä oli oikein kysymys.
Shet hieroi sänkistä leukaansa huolestuneen oloisena. "Kuinka monta menehtyi?"
"Ei kovinkaan moni, mutta he varastivat paljon tavaraa ja polttivat osan rakennuksista", Aidan vastasi hänen kysymykseensä sotilaan tavoin. Suoraan ja ilme värähtämättäkään surun suuntaan.
Shetin katse kääntyi minuun. "Voisitko Mary poistua? Meidän täytyy keskustella miten saamme tämän Sapphiren sekoilut loppumaan."
Hänen ei olisi tarvinnut kainostella asiasta ja puhua minulle kuin olisin pikkulapsi. Tiesin kyllä että he aikoisivat suunnitella hyökkäävänsä. "Minunkin kuuluisi kyllä tietää mistä te puhutte ja mitä suunnittelette. Minusta tulee kuningatar kun täytän kahdeksantoista ja vaikka minua ei vielä ole kruunattu se että olen valtaistuimen perillinen tekee minusta täällä sen joka päättää asioista. Minun siis kuuluu tietää", totesin tuimasti Sethiä katsoen. En ollut aikaisemmin kutsunut itseäni kruunun perilliseksi enkä vieläkään pystynyt uskomaan tätä kaikkea mitä oli tapahtunut. Halusin kuitenkin tietää mitä tulisi tapahtumaan. Sapphire oli kuitenkin minun perässäni enkä tahtonut kenenkään kuolevan vuokseni. En tahtonut vain seistä tumput suorina ja katsoa muiden kuolevan. Minun oli opittava taistelemaan itse.
"Olet oikeassa majesteetti", Shet sanoi laskien hiukan päätään osoittaakseen kunnioitusta minua kohtaan. "Ehdin jo unohtaa että et ole enää pikkuinen."
Hän käveli pois pöytänsä äärestä ja käveli kohti kirjahyllyä. Punakantinen kirja, jonka reunat olivat hiukan kuluneet oli se johon Seth asetti kätensä ja liikautti sitä pienesti. Seinistä kuului outoa ääntä. Kuin rattaat olisivat alkaneet liikkumaan ja pian kirjahylly aukesi oven tavoin. Sen takaa paljastuivat portaat.
"Tätä tietä olkaa hyvä", Seth sanoi osoittaen portaikkoa ja katsoi samalla minua.
Epäröin hetken, mutta päätin kuitenkin pysyä sanojeni takana. Halusin tietää, miten he aikoisivat toimia, vaikka itse en ollutkaan aivan varma, mitä minun kuuluisi tehdä.
Portaat johtivat suurehkoon huoneeseen, jonka seinällä koreili muutama taulu sekä aseita. Miekkoja, keihäitä, kirveksiä, jousipyssyjä. Keskellä huonetta oli pitkä pöytä jossa oli kaksitoista tuoli ja sen ympärillä oleskelikin jo kolme miestä, jotka väittelivät tiuhaan tahtiin jostain asiasta.
"Ei, ei, ei! Olet aivan väärässä sen kuuluu olla kolme pukin koipea ja neljä harakan siipeä", sanoi mies jolla oli tuuhea parta ja paljon tukkaa. Sitä ei osannut sanoa mistä parta alkoi ja mihin tukka loppui. Mies oli isokokoinen ja omisti pienet viirumaiset silmät.
"Neljä harakan siipeä? Olet tainnut nauttia liikaa bersabeeta veliseni", toinen miehistä naurahti. Hänessä oli hiukan samaa näköä kuin siinä jonka kanssa hän väitteli. Tosin hänen kasvonsa eivät vain olleet suuren karvan peitossa.
Kolmas miehistä istui rennosti penkillä välittämättä toisten väittelystä, joka omaan korvaani kuulosti todella oudolta. Hänellä oli musta, lyhyt tukka, kermanvaaleat kasvot sekä hän oli pukeutunut nahkatakkiin sekä housuihin ja valkeaan paitaan. Yksi asia minkä pistin merkille oli hänen silmänsä, jotka olivat samanlaiset kuin Willillä. Sähkönsiniset. Oliko hänkin suojelija?
Tämä hiljainen yön vartijaa muistuttava mies kohdisti katseensa minuun ja ponnahti pystyyn tuoliltaan. Kasvoillaan hämmentynyt ilme. "Grace?" Nimi pääsi ulos hänen kapeilta huuliltaan ja silmiin oli ilmestynyt ilo.
Käsi laskeutui olkapäälleni ennen kuin ehdin reagoida mitenkään miehen sanoihin. Seth oli astellut vierelleni ja hymyili leveästi.
"Miehet, saanen esitellä teille tulevan kuningattaren, Athendora", hän sai lauseellaan muidenkin katseet kääntymään minuun. Ilo muuttui nopeasti haikeaksi suruksi mustahiuksisen miehen silmissä.
"Oikeastaan se on Mary", korjasin Sethin sanoja.
"Mutta he tuntevat sinut Athendorana", hän selvensi minulle ottaen kätensä pois olaltani ja siirtyi lähemmäs pöytää. Toisin kuin nuo kaksi suurta miestä, jotka lähestyivät minua.
"On silti ilo nähdä teitä prinsessa", parrakas mies sanoi hymyssä suin. "Olet kasvanut todella paljon."
"Todella, todella paljon. Muistutat aivan äitiäsi", toinen sanoi mittaillen minua katseellaan. "Olen Lothar ja tässä on veljeni Volker", hän jatkoi esitellen itsensä ja veljensä.
"Ja tuo hissukka on Damien", Volker örähti huvittuneesti ja osoitti nahkaan sonnustautunutta miestä.
"Osaan kyllä esitellä itse itsenikin", Damien tuhahti loukkaantuneen oloisena. Varmaan enemmän sen takia että häntä oltiin sanottu hissukaksi kuin että Volker esitteli hänet. "Ilo on todellakin suuri, majesteetti", hän jatkoi suoden minulle lempeän hymyn sekä pienen kumarruksen.
"Mary ei ole tullut tänne tutustumaan teihin, vaan kuulemaan miten aiomme tehdä lopun Sapphiresta", Sethin tiukka ääni sai jokaisen miehistä lopettamaan minulle tarkoitetun mielistelyn ja istumaan omille paikoilleen pöydän ääressä.
Katseeni kohdistui ylös vieviin portaisiin, joita pitkin olin hetki sitten tähän huoneeseen tullut. Aidania ei näkynyt missään. Olikohan Seth passittanut hänet tiehensä? Vein katseeni takaisin pöytään jonka ääressä kaikki jo istuivat. Päätin tehdä samoin, jotta saisin kuulla heidän suunnitelmaansa. Aika pian sain kuitenkin selville ettei heillä sellaista ollut. He tuntuivat vain väittelevän siitä koska hyökkäys tehtäisiin. Eikö olisi ensin kannattanut keskustella strategiasta.
"Anteeksi", keskeytin heidän keskustelunsa. "Entäs strategia? Mikä ryhmä hyökkää ja minne? Tai siis...", nousin ylös paikaltani ja siirryin pöydän päähän johon Seth oli asettanut kartan. Kartta oli kuin taikuutta. Ensin se oli ollut vain tyhjä paperin pala, mutta nopeasti siihen oli ilmestynyt pienistä valohiukkasista koostunut, kolmiulotteinen kartta koko Cygnuksesta. "...Jos ryhmän jakaisi kahtia. Ensimmäinen ryhmä hyökkäisi suoraan edestä niin kuin harhautuksena. Kun kaikki Sapphiren sotilaat ovat pääportilla yrittämässä estää hyökäystä toinen ryhmä kiipeää sivuilta muurin ylitse ja suuntaa sisälle linnaan jossa on vähemmän sotilaita suojaamassa Sapphirea", selitin ajatukseni osoittaen kartassa näkyvää pientä tummaa linnaa ja samalla näyttäen mistä joukot voisivat yrittää päästä sisään.
Kohotin katseeni muihin jotka katsoivat minua hiukan silmät pyöreinä. "Ja varmasti täällä on joku joka tietää linnasta jotain. Salaisia sisäänkäyntejä sun muita", jatkoin astuen askeleen kauemmas pöydästä. Tuo äskeinen oli tuntunut aivan liian luonnolliselta. Niin luonnolliselta että se tuntui jopa oudolta ja samaan aikaan jopa hiukan pelottavalta.
Seth oli asettanut jälleen kätensä leualleen ja hieroi nyt sänkeään miettivän näköisenä. "Tuo voisi jopa toimia", hän sanoi yllättyneen iloiseen sävyyn.
"Alat muistuttamaan enemmän äitiäsi. Hänelläkin oli aina hyvät hyökkäys ideat. Osaisit varmasti myös johtaa joukkojakin", Volker sanoi hymyillen.
"Mutta osaatko taistella?" Damien esitti kysymyksen toista kulmaansa kohottaen.
Ravistin päätäni kieltävästi. "Ei minulla ole koskaan ollut tarvetta opetella."
Damien tuhahti siihen sävyyn kuin olisi arvannut etten osannut taistelulajeja tai käyttää miekkaa sun muuta asetta. Miksi minun olisi muka pitänyt osata? Maassa ei ollut sotia meneillään ja varsinkaan sellaisia joihin minun olisi pitänyt osallistua.
"Älä huoli me kyllä opetamme sinulle perusalkeet", Lothar sanoi nopeasti ja katsoi veljeään joka nyökkäsi hyväksyvästi. "Jos todella olet kuin äitisi niin opit myös todella nopeasti kuinka miekkaa käytetään ja pidellään oikein."
"Minusta se ei olisi kovinkaan hyvä idea", Shet aukaisi suunsa ja katsoi jokaista tuimalla katseella. "Ei ole hyvä lähettää ainoaa valtaistuimen perijää sotaan."
"Mutta tahdon oppia!" Huudahdin yrittäen kuulostaa mahdollisimman itsevarmalta. "En tahdo että muut suojelevat minua jos minulla on mahdollisuus suojella itseäni tai edes oppia. En tahdo seisoa tumput suorina."
"Siinä on jälleen oikeaa puhetta!" Volker huudahti iloisesti naurahtaen. "Hänestä tulee vielä oiva kuningatar."
Pieni puna ei voinut olla kohoamatta poskilleni hänen kohteliaisuudestaan, joka kyllä minusta tuntui hiukan väärältä. Ei minusta tulisi yhtä hyvää kuningatarta kuin äidistäni tai ylipäätänsä viisasta hallitsijaa. Ajatus pelotti minua niin paljon etten pystynyt kunnolla edes hengittämään.