Vanessa
Siitä oli nyt kolme päivää, kun Daniel oli tullut. Aika kului hitaasti, madellen, ja kaikki tuntuivat odottavan jotain. Kyllähän he odottavatkin, laumataistelua. Minua ei oltu valaistu siitä, milloin se olisi ja missä, jos taistelulle edes oli mitään aikoja tai paikkoja. Sen sijaan olin saanut tietää vain muita ikäviä asioita.
Mies, jonka päälle olin käynyt pakoa yrittäessäni, oli ollut tulossa salaa tuomaan minulle varastoon ruokaa. Häntä oli rankaistu siitä, sillä alfa ei ollut luvannut kenenkään muun kuin itsensä käydä varastossa luonani. Olin siis käynyt mahdollisesti ainoan ystävällisen tämän lauman jäsenen kimppuun. En kylläkään ollut ihan varma siitä, oliko hän enää niin kovin ystävällinen. Sentään tyrmäämäni mies ei ollut kuollut tai saanut vakavia vammoja.
Alfa oli antanut Danielille tehtäväksi vessojen ja ulkohuussien siivoasimen, sekä lasten hoitamisen. Daniel ei ollut Jasonin mukaan kiljunut riemusta sen kuullessaan. Hänen oli kuitenkin hoidettava hommansa ja tyydyttävä kohtaloonsa.
Rajoja kuulema vartioitiin ja kauempanakin reviiristä järjestettiin partioita Viktorilaisten (nimitys, jota isäni laumasta käytettiin) varalta. Karkaaminen Punasilmäisiltä (nimitys, jota olin kuullut Danielin kerran käyttävän sieppaajistani) oli siis entistäkin vaikeampaa.
Olin saanut kiskottua Jasonilta, mitä eroa karkoituksella ja erotuksella oli. Muistin, että Daniel oli kertonut joutuvansa karkoitetuksi, jos hän tapailisi minua, mutta niin ei nähtävästi ollutkaan käynyt. Karkoittaminen tarkoitti sitä, että karkoitettu laumanjäsen joutui lähtemään maasta. Niinpä, ihan järjetöntä. Entä jos ei osannut kieltä, ei ollut rahaa tai vain kertakaikkiaan mahdollisuuksia lähteä? Oma mielipiteeni asiasta oli, että se oli typerää. Tätä en tietenkään Jasonille kertonut.
Erottaminen taas tarkoitti, että erotettu laumanjäsen ei saanut enää olla lauman mailla, eikä tavata entisiä laumatovereitaan koskaan. Niin oli myös karkoittamisen kohdalla, mutta erotetun ei tarvinnut häipyä maasta. Hän sai asua jopa samassa kaupungissa -vou- kunhan pysyi erossa entisestä laumastaan. Mutta jos Daniel olisi laumataistelussa, hänhän tapaisi heidät taas? No, kai sillä ei ollut enää mitään väliä siinä vaiheessa, kun kaikki kuitenkin jo olisivat toistensa kurkuissa. Mietin vain, miksihän Danielin tuomiota oli kevennetty, eikä häntä oltukaan karkotettu.
Jasonin kynnet pitenivät, kun hän hermostui. Olin kysynyt siitä häneltä, kun olin muistanut, miten hän oli raapaissut minua ja luultavasti Danieliakin. Kysymys oli tullut mieleeni, kun Jason oli heristellyt naamani edessä sormeaan, jossa oli ollut lyhyt kynsi. Olin myös udellut, kasvoivatko muidenkin ihmissusien kynnet, mutta Jason oli vain sanonut: "Mitä väliä sillä on?" ja jättänyt aiheen siihen. Luulin, että hän ei tiennyt vastausta.
En voinut käydä suihkussa. Tai no, olisin voinut, mutta vain sillä ehdolla, että Jason tuli mukaani. Hänen täytyi kuulema vahtia minua kaikkialla. "Ei kiitos", olin vastannut heti, kun olin asiasta kuullut. Hiukseni näyttivät siis lähinnä likaiselta mopilta ja haisin kauniisti sanottuna kakalta. Vaatteenikin olivat, sanotaanko, liian likaiset. En ollut saanut vaihtovaatteita, vaikka hammasharja ja harja minulle olikin hankittu. Vakuuttelin itselleni, ettei minua olisi voinut vähempää kiinnostaa, miten vastenmieliseltä näytin sieppaajieni silmissä (tai haisin nenässä). Mutta oloni ei siitä kohentunut. Tunsin itseni kamalan likaiseksi ja rumaksi, eikä se koskaan tietenkään tunnu kenestäkään mukavalta. Niinpä, istuessani viidennen vankeuspäiväni aamuna Jasonin kanssa aamiaisella, aloin viritellä keskustelua.
"Kuule, mitä jos päästäisit minut yksin suihkuun?" kysyin varovaisesti lusikoidessani puuroa.
"Me olemme käyneet tämän keskustelun jo", Jason mutisi unisen matalalla äänellä.
"Sehän olisi tavallaan alfan käskyn rikkomista, vai mitä? Sitä paitsi, emmehän me nukukkaan samassa huoneessa." En tietenkään tavallisesti olisi usuttanut Jasonia rikkomaan alfan käskyjä, mutta tämä oli hätätilanne, todellakin.
"Olet oikeassa. Pitäisikö siihen tehdä muutos? Kumpi nukkuisi sängyssä ja kumpi lattialla? Vai kenties-"
"Ei, ei. Ei ihan totta tarvitse. Osaan minä yksinkin nukkua. Niin kuin käydä suihkussakin", keskeytin ja tein kädelläni torjuvia liikkeitä.
"Ihan tosi? Saanko nähdä?" Jason kysyi kulmiaan kohottaen.
"Et. Tai siis, näethän sinä sitten, kun tulen kylppäristä pois. Joten voithan sinä odottaa oven ulkopuolellakin. Ei tarvitse pelätä, jos sinun tulee minua ikävä. Tulen aivan pian takaisin", vakuuttelin.
"Ikävä? Sinähän haisetkin kuin sikolätti, ulkonäöstä puhumattakaan", Jason tuhahti. Yritin olla ottamatta itseeni.
"No, se ei ollutkaan pointtini, vaan se, ettei sinun tarvitse tulla kylppäriin, kun vain odotat oven ulkopuolella. Niin kuin silloin, kun käyn vessassa."
"Olen yllättynyt, että kykenet noinkin tasokkaaseen aivotyöskentelyyn. Mutta tässä on katsos yksi pieni seikka, joka pilaa kaiken. Kylppärissä on kaksi ovea. Toinen tänne sisään, toinen suoraan takapihalle. Olen syvästi pahoillani, mutta en voi jakautua kahdeksi", Jason totesi järkevään sävyyn.
"Käske joku toinen sille toiselle ovelle", vastasin tuskastuneena.
"Katsohan, ylität itsesi jo toisen kerran. Itse asiassa sain tuosta paremman idean. Janika tulee vahtimaan sinua suihkuun", Jason totesi kuin asia olisi sitä myöten selvä.
"Kuka Janika? Ei käy. Minun ideani oli parempi", intin.
"Älä väitä vastaan. Kun olet syönyt, lähdemme etsimään Janikaa", Jason sanoi jyrkästi.
"En tahdokkaan suihkuun", totesin viileästi. Jason löi nyrkillään pöytää.
"Sinä menet ja sillä selvä! Kohta tulen väkisin itse kanssasi, jos et usko!" hän karjui ja sai varmuuteni hieman järkkymään. Olin oppimut tässä muutaman päivän aikana, että kun Jason alkoi hermostua, hänelle ei kannattanut urputtaa. Järkevintä oli olla nätisti ja pitää turpansa ummessa. Silloin kuumakalle aina rauhoittui, ennemmin tai myöhemmin. Niinpä puristin suuni tiukaksi viivaksi ja söin puuroni loppuun.
*
"Kuinka suurella alueella te asutte?" kysyin Jasonilta, kun kävelimme metsässä leveää polkua pitkin. Poika ei vastannut, vaan tuijotti vain tuimana suoraan eteensä. Se tarkoitti, että äkäpussi ei ollut juttelutuulella. Tuhahdin mielessäni, sillä en uskaltanut tehdä sitä ääneen.
Tulimme kohta harmaan, yksikerroksisen talon luo. Se oli yksinkertainen ja tavallinen, ei läheskään niin hieno kuin alfan talo, jossa minua pidettiin. Kävelimme talon portaille ja Jason koputti rivakasti oveen.
"Niin?" kysyi pieni punasilmäinen, mustatukkainen tyttö tympeällä äänellä avatessaan oven. Sitten hän näki Jasonin oven takana ja paransi äkkiä asennettaan.
"Ai, moikka Jason. Onko sinulla asiaa?" tyttö kysyi pirtsakasti ja hymyili samalla leveästi. No ei, muuten vain tässä ovella seisoskellaan, ajattelin sarkastisesti, mutta pidin suuni kiinni.
"Minulla olisi asiaa Janikalle", Jason vastasi hymyillen takaisin. Vilkaisin häntä sivusilmällä. Osasiko hän hymyilläkkin? Jason oli aijemmin nauranut kuulteni vain kerran, tietysti minulle.
Tytön hymy venähti hetkeksi, mutta hän korjasi nopeasti ilmeensä takaisin. Oli ilmeisesti toivonut, että Jasonilla olisi asiaa hänelle.
"Selvä, odota hetki niin haen hänet", tyttö vastasi Jasonille. Likka tuskin huomasikaan minua, vaikka haistoi varmasti viehättävän läsnäoloni. Hän käännähti ja katosi taloon huutaen Janikan nimeä.
Pian tämä paljon puhuttu Janika tupsahtikin oven rakoon. Ilokseni sain huomata, että hän oli se sama tyttö, jonka kanssa Jason oli ottanut minut kiinni ja joka oli nauranut minulle.
"Terve", Jason sanoi taas hymyillen tekohymyä, "minulla olisi sinulle pyyntö." Janika katsoi Jasonia hetken yllättynenä, mutta kallisti sitten päätään ja katsoi häntä kysyvästi. Miksi hän oli ollut yllättynyt? Eikö Jason yleensä esittänyt pyyntojä? Sitä oli ainakin vaikea uskoa.
"Voisitko vahtia tätä viheliäistä panttivankia suihkussa, kun minä en hänen kanssaan ilkeä mennä", Jason pyysi ja piteli sitten teatraalisesti sormillaan nokkaansa. Jaahas, vai että sillä lailla. Mutta vaikka minua kiskoikin se, miten hän muunteli asioita, korviini tarttui selvänä sana panttivanki. Sanoiko Jason sen huomaamattaan, ärsyttääkseen minua vai kenties tosissaan?
Janika tirskahti typerästi ja tokaisi sitten nenäänsä nyrpistäen ja minua tuijottaen: "Pakko kai minun on sinut siltä kamalalta koettelemukselta säästää, Jason." Asia oli sitten sillä selvä. Lähdimme takaisin alfan talolle. Jason kertoi koko matkan typeriä vitsejä ja Janika nauroi niille aivan liikaa. Minä talsin heidän perässään kädet puuskassa, mököttäen.
*
Se ei ollut miellyttävä kokemus, vaikka pääsinkin siistiytymään pitkästä aikaa. Janika istui tylsistyneenä -heti kun oli lakannut pällistelemästä arpia rinnassani- kylppärin pöntön kannella, kun minä peseydyin hartaasti ja tahallisen hitaasti. Kai minulla oli oikeus vähän ärsyttää häntä? Tyttö näytti ärtyisältä ja mulkoili minua vähän väliä inhoavasti kulmiensa alta. Minä vain virnistin hänelle joka kerta takaisin ja hän käänsi katseensa tuhahtaen muualle.
Tulin huoneestani ihanan puhtaudentunteen saattelemana. Kyllä vain, olin alkanut kutsua vankilaani sillä nimellä. Olin saanut Jasonilta puhtaat vaatteet lainaksi. Sininen T-paita ja mustat lökärit. Janikalta olin saanut alushousut, joten kaikki saamani vaatteet olivat vähän liian isoja. Se ei kuitenkaan haitannut minua. Olin piristynyt suihkun lisäksi siitäkin, kun Janika oli näyttänyt hyvin, hyvin kateeliselta Jasonin antaessa vaatteensa minulle. Olinko edes vähän kiero? Vaikka ei pieni kierous tai ilkeys mitään haitannut, näiden tyyppien keskellä.
Korjasin pyyheturbaaniani ja lähdin kävelemään keittiöön, mutta kuulinkin sieltä yhtäkkiä hiljaista puhetta. Olin ensin aikeissa mennä katsomaan, mutta muutinkin mieleni, kun sanat alkoivat erottua toisistaan kävellessäni lähemmäs olohuoneen poikki.
"...aioastaan silloin, kun hän on paikalla?" kuului Janikan hiljainen kysymys. Hiippailin lähemmäs ja painoin selkäni varovasti takkaa vasten, joka oli olohuoneen ja keittiön välissä.
"Mitä?" Jason kysyi ja saatoin erottaa hänen äänestään hiukan ärtyneisyyttä.
"Sinä et hymyile etkä vitsaile koskaan. Paitsi jos Vanessa", Janika sihahti nimeni halveksien,"on paikalla."
"Entä sitten?" Jason tiuskahti.
"Miksi sinä käyttäydyt niin vain Vanessan läsnäollessa? Pidätkö sinä hänestä?" Hymyilin huvittuneena hänen luuloilleen.
"En!" Jason äyskähti ja muisti sitten taas hiljentää ääntään. "Syy ei kuulu sinulle pätkääkään."
"Mutta Jason... Onko jotain-"
"Ei ole! Älä sinä puutu asioihini", Jason keskeytti tylysti.
"Minä tahdon vain auttaa sinua! Mikset voi kertoa, mikä mieltäsi painaa?" Janika intti, eikä tajunnut lopettaa.
"Mieltäni ei paina mikään, ei kerrassaan mikään! Minä vain tahdon antaa sille typerälle likalle sen kuvan, että minulla on oikeita kavereita! Se idiootti luulee, että olen yksinäinen raukka, joka vain haukkuu, alistaa ja satuttaa muita, eikä päästä ketään lähelleen. Minä näytän sille älypäälle, että hän on väärässä!" Jason sihisi. Olin yllättynyt. Hän oli sittenkin tajunnut, mitä tarkoitin, kun puhuin hänelle halaamisesta silloin yhtenä aamuna. Mutta hän ei ilmeisesti todellakaan tahtonut uskoa, että olin oikeassa.
Keittiössä syntyi hetken hiljaisuus. Sitten kuului Janikan hiljainen ääni: "Mutta Jason, juuri sellainenhan sinä-" hänen lauseensa jäi kesken, kun Jason läimäytti kädellään pöytää ja ponkaisi tuolin jyrinästä päätellen seisomaan. Janikan pisteet kohosivat rutkasti silmissäni, kun hän oli aikonut sanoa Jasonille niin. Ilmeisesti Jason itse ei kuitenkaan paljon arvostanut Janikan yritystä kertoa totuus.
"Ulos!" hän karjaisi lujaa, ja kuului askelia. Hän käveli pöydän toiselle puolelle ja nykäisi äänistä päätellen Janikan ylös tuolista.
Minulle tuli kiire. Vilkuilin hädissäni ympärilleni ja pinkaisin sitten hiljaa, mutta nopeasti lähimmän nojatuolin taakse. Otin pyyhkeen päästäni ja puristin sen syliini. Jason marssi keittiöstä raahaten Janikaa kädestä perässään. Hän seisahtui olohuoneen puolella, päästi irti Janikan kädestä ja kääntyi tuijottamaan tyttöä raivoissaan. Minä pidättelin henkeäni kurkkiessani nojatuolini takaa. Jason ei kuitenkaan lyönyt Janikaa tai tehnyt mitään muutakaan sellaista, vaan osoitti vain vihaisena sormellaan ovea ja karkaisi uudestaan: "Ulos!"
Janika näytti säikyltä, eikä uskaltanut panna vastaan. Hän juoksi ovelle ja läimäytti sen lujasti kiinni rynnätessään ulos. Jason jäi seisomaan paikalleen kädet nyrkissä. Yhtäkkiä hän lähti kävelemään nojatuoliani kohti. Nielaisin tyhjää. Oliko Jason nähnyt minut? Käperryin pieneksi palloksi pyyhkeen ympärille ja painauduin tuolin selkänojaa vasten. Laitoin käteni pääni suojaksi lyönnin tai potkun varalta.
Askeleet kuitenkin kääntyivät kesken matkan ja lähtivät toiseen suuntaan. Kuului räsähdys ja lasin pirstoutumista. Säikähdin yhtäkkistä ääntä ja olin hypätä housuistani. Rupesiko Jason riehumaan? Pysyin hiljaa paikallani, enkä liikkunut mihinkään. Jäykistyin taas, kun Jason lähti uudestaan tulemaan tuoliani kohti. Aikoiko hän rikkoa seuraavaksi tämän nojatuolin?
Jason ei kuitenkaan pistänyt tuolia säpäleiksi. Hän heittäytyi sille rajusti istumaan ja jäi siihen. En uskalanut edes hengittää ja minulle tuli yhtäkkiä hirveä vessahätä. Sitten minua alkoi aivastuttaa. Sain nenäni kuitenkin onneksi kuriin ja tein parhaani pidätellessäni vessahätääni. Se tästä vielä puuttuisi, että laskisin alleni.
Kului ehkä viisi minuuttia, ja minä istuin edelleen jäykkänä paikallani. Jason selkäni takana liikehti hieman nahkaisessa nojatuolissaan. Yhtäkkiä hän huudahti käskevällä äänellä: "Vanessa!" Voi ei. Jos hän nyt menisi huoneeseeni katsomaan, missä viivyin...
"Vanessa!" Jason huusi uudestaan, entistä käskevämmin.
"Tule tänne, nyt heti!" hän karjaisi jo hermostuen.
Saatoin melkein aistia sen hetken, kun hänen päähänsä pälkähti ajatus, että olin karannut. Hän suorastaan loikkasi ylös sohvalta ja juoksi huoneeni ovelle. Hän työnsi oven sisään niin, että se paukahti lujasti seinään ja oli ihme, etteivät saranat pompanneet paikoiltaan. Jos olisin sillä hetkellä ollut oven takana, olisin kuolla kupsahtanut siihen paikkaan. Mutta olisin ehkä silti ollut ennemmin siellä kuin täällä. Kun Jason lopulta löytäisi minut...
Jason meni huoneeseen ilmeisesti tarkistamaan kaapin ja sänkyni, jonka olin jättänyt petaamatta. Käytin tilaisuuteni hyväksi ja singahdin vessan ovelle. Avasin sen ja paukautin takaisin kiinni, jotta kuulostaisi kuin olisin tullut vessasta. Huomasin vasta nyt, mistä rysähdys ja pirstoutuminen oli kuulunut. Sohvan edessä ollut matala pöytä lojui pirstaleina lattialla ja sillä ollut lasimaljakko kukkineen oli särkynyt pöydän mukana.
Jason juoksi huoneestani kuullessaan vessan oven äänen ja lähti minut huomatessaan marssimaan luokseni naama punaisena.
"Mitä?" kysyin viattomasti ja kohotin kulmiani. Jason ei vastannut mitään vaan harppoi luokseni ja tarttui oman T-paitansa -joka oli minun päälläni- rinnuksista kiinni.
"Miksi sinä et vastannut?" hän tiukkasi ravistellen minua edes takaisin.
"L-lopeta!" älähdin ja tartuin hänen käteensä. Jason lopetti ravistelun muttei päästänyt irti, vaan työnsi minut vessan ovea vasten.
"Päästä!" kiljaisin ja yritin repiä paitaani Jasonin nyrkistä.
"Kerro minulle, miksi et vastannut", Jason toisti.
"Minä olin juuri tulossa, joten ajattelin-" huusin yrittäen keksiä jotain, mutta Jason keskeytti.
"Sinä vastaat, kun minä huudan!" hän karjaisi päälleni. En sanonut mitään, katsoin vain Jasonia silmiin. Tuijotin häntä ja hän katsoi vastahakoisesti takaisin. Hän ei olisi tahtonut kohdata katsettani, mutta ei voinut väistääkkään.
Lopulta Jason päätti hiljaisen tuijotuskilpailumme. Hän tuhahti, päästi rinnuksistani irti ja töytäisi minua rinnasta. Takaraivoni kolahti oveen, sillä en ollut varautunut tönäisyyn. Se ei kuitenkaan sattunut paljon, sillä isku ei ollut kovin kova. Jäin nojaamaan vessan oveen ja katsoin, miten Jason tömisteli yläkertaan huoneeseensa. Kun kuulin hänen läimäisevän oven ylhäällä kiinni, puikahdin hiljaa vessaan ja sain viimein tehtyä tarpeeni.
//Hyvää ystävänpäivää, kaikki ihanat lukijat! En löydä sanoja kiittääkseni teitä kaikkia lukijoita, votettajia, kommentoijia ja seuraajia! Tunnen kuitenkin syvää kiitollisuutta jokaista teitä kohtaan, ja tahdon, että tiedätte sen. Siispä, iso KIITOS kaikille! ❤