Vanessa
Tuntui pelottavalta katsoa omien silmieni peilikuvia. Etenkin kun ne olivat suden päässä.
Danielin kärsivällisyys alkoi selvästi pikkuhiljaa huveta. Hän siirsi jalkaansa kärsimättömänä ja kurtisti hieman kulmiaan. Luulin tajuavani, mitä hän mietti. Miksi isoin susi, alfa, ei muuttunut? Mitä hän odotti? Hänhän tämän asian lopulta ratkaisisi, tai niin ainakin arvelin.
Lopulta Daniel ei enää jaksanut odottaa. Hän halusi tietää, mitä hänelle tehtäisiin, mikä hänen rangaistuksensa olisi. Sillä nythän alfa tiesi, että Daniel oli tavannut minut vielä hänen kieltonsa jälkeen ja kertonut minulle ihmissusista.
"Alfa", Daniel sanoi kärsimättömästi. Hänen tyyneytensä rakoili. Yritin tavoittaa hänen katseensa, mutta hän ei katsonut minuun. Puristin hänen kättään hellästi.
"Eivät he sinulle pahaa tee", kuiskasin Danielille, vaikka tiesin hyvin, että kaikki kuulivat.
Daniel kääntyi vihdoin katsomaan minua.
"En minä sitä pelkää, mitä he minulle tekevät. Vaan sitä, miten sinun käy", hän sanoi hiljaa tuijottaen silmiini. Sydämeni jätti lyönnin välistä.
Kävisikö minullekkin jotakin? En ollut tajunnut, että minuakin saatettaisiin rangaista. Vai tarkoittiko hän sitä? Katsoin Danielia silmät selällään ja oli hänen vuoronsa puristaa minun kättäni.
Silloin alfa alkoi muuttua. Me kaikki käännyimme katsomaan häntä. Hän muuttui hyvin nopeasti, niin ettei tapahtumaa edes tajunnut kunnolla, kunnes suden paikalla seisoi jykevä, tummatukkainen mies, jonka siniset silmät olivat valppaat ja pistävät.
"Sinä."
Mies säpsähti. Daniel vilkaisi minua kummasti. Tunsin, kuinka viha alkoi jyllätä sisälläni.
"Sinä", sähähdin uudestaan.
"Vanessa", mies sanoi hiljaa ja lempeasti. Sisimpäni jäätyi. Miten hän kehtasi? Miten tuo mies kehtasi puhutella minua niin? Vaikka hän oli hylännyt meidät, äidin ja minut.
Muistin vieläkin, kun olin yrittänyt kahdeksanvuotiaana lohduttaa murtunutta äitiäni, joka oli itkenyt yötä päivää miehensä perään. Niiden kaikkien yhdessä itkettyjen öiden jälkeen olin oppinut inhoamaan isää. Vihaamaan. Se oli voimakas sana, mutta kuvasi parhaiten tunteitani häntä kohtaan.
Mies astui pari askelta lähemmäs. Vetäisin käteni Danielilta, joka katsoi täysin tyrmistyneenä vuoroin minua, vuoroin alfaansa.
"Älä tule lähemmäs. Sinä et ole isäni enää", sanoin jäätävällä äänellä.
Mies pysähtyi ja jäi katsomaan minua surullisena. Muut sudet eivät päästäneet ääntäkään, vaan tarkkailivat hiljaa tapahtumia.
"Niin mutta... Eihän hän ole ihminen niin kuin sinä", Daniel kuiskasi yhä kauhistuneen näköisenä.
Sanat jäivät kaikumaan päähäni. Eihän hän ole ihminen niin kuin sinä. Niin. Olin luullut kaikki nämä vuodet, että isäni oli ihan tavallinen ihminen. Kusipää vain. Ja nyt sain tietää, että isäni olikin ihmissusi. Siis ihmissusi. Ja silloinhan minä olin...
Seisoin paikoillani ja tuijotin eteeni. Jokin naksahti päässäni. Minä en ollut ihminen. Minä olin joku ihmissuden puolikas. Ihmissudethan olivat hirviöitä. Minäkin olin hirviö, niin kuin isäni. Hirviö...
Käännyin yhtäkkiä ympäri ja ryntäsin suoraan päin edessäni seisovia susia. Ne eivät liikahtaneetkaan mennäkseen tieltä. Ne tuijottivat minua kamalilla kirkkailla silmillään ja istuivat suoraan tielläni.
Mutta ei niiden hirviöiden tarvinutkaan liikkua, sillä minä ponnistin ja loikkasin korkealla hypyllä suoraan niiden ylitse. Niin hyvin en ollut hypännyt vielä koskaan. Hiukseni hulmahtivat taakse ja virnistin mielipuolisesti.
"Vanessa!" kuulin Danielin huutavan perääni. Hah, huutakoot. Ihan kuin hän olisi viimeksi kuunnellun minua, kun huusin häntä. Miksi siis minäkään kuuntelisin häntä?
En minä ollut oikeasti mikään kiltti ihminen, joka ei tehnyt kellekkään pahaa. Minä olin puoliksi ihmissusi, puoliksi hirviö... Sellainen kuin isäni.
Juoksin hurjaa vauhtia metsään miettimättä lainkaan minne olin menossa. Puut suhahtelivat ohitseni nopeammin kuin koskaan. En katsonut taakseni, juoksin vain väsymättä eteenpäin. Juoksisin kauas pois, en koskaan palaisi. Saattaisin vaikka satuttaa äitiäni tai kavereitani, olinhan hirviö. Danielkin oli hirviö... Hän oli sentään kertonut siitä minulle, toisin kuin isäni.
Hirviö, hirviö...
Daniel
"Vanessa!" huusin hänen loittonevalle selälleen. "VANESSA!" Tyttö ei kuunnellut, ei edes vilkaissut taakseen, vaikka kuinka karjuin.
Ehdin ottaa puoli askelta lähteäkseni hänen peräänsä, mutta joku tarttuikin minua käsivarresta. Käänsin päätäni ja heilautin toista kättäni ilmassa lyödäkseni. Ehdin pysäyttää käteni juuri ajoissa ennen osumaa. Alfa seisoi takanani ja piti kädestäni kiinni. Nyrkkini oli puolen sentin päässä hänen nenästään.
Tuijotin miehen jäänsinisiin silmiin. Ne eivät enää näyttäneet samalta kuin ennen. Niihin oli tullut pehmeyttä, jollaista en ollut nähnyt niissä vielä koskaan. Miehen suu näytti kuitenkin ankaralta hänen tuijottaessaan minua nyrkkini takaa. Laskin käteni hänen naamansa edestä.
"Päästä irti", sanoin hampaitani yhteen purren ja nykien kättäni hänen otteestaan. Mieleni olisi tehnyt haukkua häntä kaikilla mahdollisilla haukkumanimillä, mitä ikinä oli keksitty.
Alfa oli määrännyt, ettei ihmisten kanssa saanut pariutua. Eikä varsinkaan hankkia lapsia. Mutta hän olikin itse rikkonut sääntöään. Hän oli saanut ihmisen kanssa lapsen, Vanessan. Vanessan, joka oli juuri saanut tietää, että hänen isänsä oli ihmissusi ja hän itse puolikas sellainen.
Minä olin nähnyt sen hetken, kun hänen päässään oli vinksahtanut. Hänen ilmeensä oli muuttunut jotenkin hurjistuneeksi. Hän oli hymyillyt katkerasti. Minä olin säikähtänyt sitä vähän, joten en ollut tajunnut yrittää mitään, ennen kuin hän oli jo juossut pois.
"Daniel, minä rikoin sitä sääntöä jo ennen kuin asetin sen. Ja asetin sen juuri siksi. En halunnut kenenkään muun joutuvan kokemaan sitä, minkä minä koin", alfa sanoi tyynen rauhallisesti syvällä äänellään. Kaikki kuuntelivat korvat höröllään.
"Minä rakastuin ihmiseen ennen kuin minusta tuli alfa. Rakastuin niin, että sain hänen kanssaan lapsen. Seitsämän vuotta minä elin kaksoiselämää lauman ja ihmisten välillä. Rakastin kumpaakin, laumaa ja omaa perhettäni.
Kun isäni sitten kuoli, minusta tuli alfa. Kaksoiselämä ei onnistunut enää. Lapseni oli täyttämäisillään jo kahdeksan ja minä tiesin, että yhdeksänvuotiaana hänen sudenverensä heräisi. Hän saattaisi haistaa minusta suden, jos saisi niin hyvän hajuaistin. Hän saattaisi törmätä minuun täysikuulla metsässä. Hän saattaisi myös tavata siellä muita ihmissusia, joista voisi haistaa ihmisen.
Jos hän saisi tietää ihmissusista jollain tavalla, minut karkotettaisiin. Lapseni olisi saattanut myös kertoa minusta äidilleen, joka ei tiennyt ihmissusista mitään. Hän olisi jättänyt minut. En olisi saanut kumpaakaan rakastamaani, perhettäni enkä laumaani.
Ja sitä minä en halunnut. En halunnut, että rakastamani nainen, lapseni äiti alkaisi pelätä ja vihata minua. En halunnut romauttaa hänen todellisuuttaan ja sekoittaa hänen elämäänsä. En halunnut, että hän lakkaisi rakastamasta minua.
Minä tein valinnan. Lähtisin ihmisten luota, ennen kuin lapseni tulisi yhdeksän. Niin minä tein. Valitsin laumani ennemmin, kuin perheeni ja siten riskin menettää kaiken", alfa kertoi katsoen jokaista sutta vuorotellen.
Tuijotin alfaani tyrmistyksestä mykkänä. En keksinyt mitään sanottavaa. Mitä siinä olisi edes pitänyt sanoa? "Olen pahoillani, harmi että olet ihmissusi" vai "Sinut pitäisi karkoittaa koska et omistautunut laumallesi kunnolla"? Ei alfalle edes sanottu niin.
"Sinun olisi pitänyt kertoa Vanessan äidille heti aluksi", sanoin ennen kuin tajusin avanneeni suuni. Kaduin sitä sillä sekunnilla, kun kuulin itseni sanovan sanat. Mikä minä olin neuvomaan, mitä alfan olisi joskus pitänyt tehdä? Varsinkaan tämän asian suhteen.
"Niin kuin sinä teit. Ankarasta kiellostani huolimatta. Ja mitä siitä seurasikaan? Vanessa juoksee tuolla jossain metsässä yksin ja sekopäisenä", alfa sihahti äkkiä suuttuen.
"Ei hän sen takia karannut, että minä olen ihmissusi", sanoin takaisin, sillä tiesin sen nyt. Olin nähnyt sen siitä lämpimästä hymystä, jonka hän oli suonut minulle muututtuani ihmiseksi. Ja olihan hän tullut talolleni mitä luultavimmin tapaamaan minua.
"Vaan siksi, että hän tajusi itse olevansa puoliksi sellainen. Hän on luullut neljätoista vuotta, että on ihminen. Ja sitten hänen isänsä muuttuu sudeksi hänen silmiensä edessä", sanoin katsoen alfaa tiukasti silmiin.
"Minä tiedän, että tein aikanani virheen. Olen tehnyt paljon virheitä, mutta älä sinä poika ala syyttelemään minua. Olen syytellyt itseäni jo ihan tarpeeksi, Daniel, voit uskoa sen. Äläkä unohda, mitä itse teit", hän sanoi lähes raivoissaan puristaen kättäni niin, että luulin luideni kohta murtuvan.
Minä raivostuin. Raivostuin niin, että sain siitä voimaa vetäistä käteni alfan tiukasta otteesta. Astuin nopeasti aivan hänen nenänsä alle ja tartuin hänen mustan paitansa kaulukseen. Vedin häntä kumaraan niin, että nenämme melkein koskettivat toisiaan. Tuijotin hänen sinisiin silmiinsä.
"Virhe. Sanoitko sinä, että Vanessa on virhe?" tivasin hampaideni välistä kädet täristen.
"Daniel!" Niko huusi tyrmistyneenä ja juoksi luokseni. Hän tarttui toisella kädellä olkapäästäni.
"Daniel, lopeta! Etkö sinä tajua-"
En koskaan saanut tietää, mitä hän tahtoi minun tajuavan, sillä hänen lauseensa jäi kesken, kun käännähdin äkkiä ympäri ja huitaisin nyrkilläni häntä naamaan.
Isku oli kova, kovempi kuin olin aikonut, ja Niko lensi selälleen maahan. Hän kiroili epäselvästi veren pulputessa suusta ja nenästä ja raahautui kauemmas minusta.
Päästin irti alfan paidasta. Katsoin jo hajonnutta susien rinkiä ympärilläni. Sudet katsoivat minua takaisin joku murhaavasti, joku kauhuissaan, joku tyrmistyneenä ja niin edelleen. Kukaan ei liikkunut, kukaan ei hievahtanutkaan auttaakseen Nikoa tai estääkseen minua riehumasta. Jostain syystä se ärsytti minua hirveästi.
Niko tihrusti minua maasta sumenneilla silmillään ja piti kättään suunsa edessä. Hänen paitansa oli veressä ja likainen, hänen kalpeat kasvonsa kivusta irvessä ja hänen kuparinruskea tukkansa sotkussa. Minun ainoa ystäväni Niko.
Tuijotin häntä kykenemättä liikkumaan. Hän yritti tarkentaa katseensa minuun.
"Paha isku, Daniel", hän sanoi epäselvästi kurluttaen ja vetäen suutaan väkinäiseen virneeseen, mistä syntyi vain verinen irvistys.
En kestänyt enää. Äidin kuolemasta asti olin sinnitellyt, hoitanut velvollisuuteni ja sinnitellyt. Nyt oli tultu tähän pisteeseen. Rikoin selviä sääntöä, uhittelin alfaa ja hakkasin ainoaa ystävääni.
Käännähdin kannoillani ja ryntäsin hajonneesta ringistä ulos. Jatkoin juoksuani puiden lomaan, samaan suuntaan, minne Vanessa oli mennyt.
"Daniel! Heti takaisin!" alfa karjui perääni. Hänen voimakas äänensä kaikui päässäni. Tunsin pakottavaa tarvetta pysähtyä, kääntyä, ja mennä takaisin...
Taistelin kaikin voimin hänen tahtoaan vastaan ja raadoin eteenpäin alfan käskyn kasvavan painon alla. Lopulta pakottava tunne hellitti, ja huomasin juoksevani yksin keskellä tiheää metsää.