Vanessa
Jalkani rummuttivat polkua hurjaa vauhtia. Puut vilistivät ohitseni kuin nopeutettu filmi. Viileä tuuli viuhui korvissani ja puhalsi pitkät vaaleat hiukseni taakse. Viima pani silmät vuotamaan niin, että kyyneleet valuivat poskille.
Joku olisi minut nähdessään voinut luulla, että pakenin jotain todella suurta ja pelottavaa, niin henkihieverissä juoksin. Mutta ei, en minä karkumatkalla ollut. Paitsi ehkä arjen askareista ja kaupungin melusta. Vaikka niistä olikin vapauttavaa päästä välillä eroon, juoksin parasta vauhtiani keskiyöllä metsään silkasta ilosta. Niin, ja kuun takia tietysti. Mutta ei se ollut ainoa syy. Minulla ei ollut sanoja kuvailemaan sitä riemua jota tunsin, kun juoksin tuulispäänä yli kivien ja juurakoiden täysikuun loistaessa taivaalla kuin minun öistä juoksuani seuraten.
Hidastin pikkuhiljaa vauhtiani ja kuivasin vuotavia silmiä hiallani. Pysähdyin juurakkoisella polulla ja katsoin hengästyneenä puiden yllä näkyvälle haalealle taivaalle, jolla suuri täysikuu loisti kirkkaasti. Se oli ehtinyt jo sen verran alas, että näytti kuin puiden latvat nappaisivat siitä pian kiinni. Huvikseni nostin käteni kuin koskeakseni taivaalla hohtavaa kiekkoa. Kuu oli kauneinta, mitä tiesin.
Kuulin, kun jossain kaukana sudet ulvoivat. Ulvonnan kantautuessa yli metsien mietin, oliko totta, että sudet ulvoivat täyttäkuuta, vai oliko tämä vain sattumaa. Minulla itselläni oli niin onnellinen olo, että hymyilin itsekseni kuin typerys. Vedin syvään sisääni elokuisen metsän tuoksua. Syksyn haistoi jo selvästi ilmassa. Ja jonkin muunkin.
Jähmetyin paikalleni. Nostin hitaasti päätäni ja raotin suutani nostaen kielenkärjen kitalakeen. Haistoin suden. Ja se oli ihan lähellä.
Toivuttuani ensijärkytyksestä ryhdyin paikantamaan sutta. En pelännyt sitä, päinvastoin, halusin nähdä sen. Tiesin olevani typerä, sillä sudethan saattoivat olla vaarallisia. Etenkin jos ne tulivat lähelle ihmistä, sillä silloinhan ne olivat häiriintyneitä.
Mutta en ollut nähnyt sutta kuin kerran aiemmin. Se ei ollut ollut kovin jännittävä kokemus, sillä eläintarhan huumattu susiraukka oli vain maata retkottanut ja nukkunut häkissään. Sivuutin epäilevät ajatukset mielestäni ja höristin korviani.
Lähdin hitaasti, jännittyneenä seuraamaan suden tuoksua. En yrittänyt kulkea äänettä, jottei se luulisi, että aioin sille pahaa. Kuultuaan minun lähestyvän sillä olisi myös mahdollisuus lähteä pois, jos se haluaisi.
Edestäpäin alkoi kuitenkin kuulua vaimeaa rasahtelua. Ääni tuli minua kohti; susikin halusi nähdä minut. Pysähdyin odottamaan sitä ja tähyilin tarkkaavaisesti sinisenhämärään metsään. Pelokkaat ajatukset alkoivat pyöriä päässäni rasahtelun tullessa kokoajan lähemmäksi, mutta pysyin jääräpäisesti paikoillani.
Säikähdin, kun näin äkkiä puiden takana kirkkaat vihreät silmät, jotka tuijottivat rävähtämättä minuun. Sydämeni pomppasi ensin kurkkuun ja alkoi sitten takoa kiivaasti jännityksen levitessä kehoni jokaiseen sopukkaan.
Yritin olla tuijottamatta vihreisiin silmiin suoraan takaisin, mutta se oli vaikeaa. Syvä, pohjaton vihreä sävy herätti minussa vahvan halun uskoa metsän satumaiseen taikaan. En ollut koskaan nähnyt niin kirkkaita silmiä. Paitsi tietysti omani. Ne vain olivat veden siniset.
Vilkuilin nopeasti ympärilleni etsien jotain, mille istua. Jokin osa minusta yritti väittää, että istuminen olisi viimeinen asia, joka minun pitäisi tehdä, mutta silloin katseeni osui matalaan kantoon lähelläni. Kävelin sen luo ja istuuduin tekemättä äkillisiä liikkeitä.
Susi tarkkaili minua puiden suojista. Se katsoi minua tovin ja minusta tuntui, kuin nuo luonnottoman kirkkaat silmät olisivat nähneet suoraan syvälle sisimpääni. Epämiellyttävän tunteen alkaessa levitä sisälläni näin yhtäkkiä, miten suden musta hahmo liikahti ja istahti sulavasti maahan.
Kuun valo näytti tanssivan mustalla turkilla ja sai suden ääriviivat hohtamaan sinisenä hämäryyden keskellä. Hohtavine ääriviivoineen ja räikeine silmineen susi näytti taianomaiselta metsän haltijalta istuessaan siinä varjojen ympäröimänä.
Henkäisin hiljaa. Käyttäytyivätkö sudet yleensä noin? Eivät minun tietääkseni, vaikka en minä susista paljon tiennytkään.
Jostain kumman syystä minun alkoi tehdä mieli puhua tälle erikoiselle, vihreäsilmäiselle sudelle. Tiedä, vaikka se ymmärtäisi, ajattelin hymyillen itselleni.
"Hei. Oletpas sinä komea susi. Upeat silmät. Kuule, pidätkö sinäkin kuusta?" puhelin sille hiljaa ja matalasti.
"Minä pidän, se on kaunis. Itse asiassa minulla on salaisuus, joka liittyy siihen. Haluatko kuulla sen?" kysyin sudelta.
En tiedä, miksi tein niin, sillä salaisuuteni oli hyvin tarkkaan vartioitu, enkä ollut eläissäni kertonut sitä kenellekkään. Ehkä minä vain halusin kertoa sen jollekkin, keventää taakkaani tai purkaa sydäntäni. Tai ehkä tässä hetkessä oli jonkinlaista hiljaista taikaa, joka sai minut luottamaan salaisuuteni pimenevälle metsälle ja edessäni istuvalle salaperäiselle sudelle.
Susi liikautti toista korvaansa. Jostain syystä olin varma, että se oli utelias. Ainakin uskottelin itselleni mielelläni niin.
"No, aina kun on täysikuu, minun on pakko tulla metsään, olla täällä koko yö ja katsella kuuta. En voi estää sitä. Niin on ollut siitä asti, kun täytin yhdeksän."
"Kerran, kun sidoin itseni sänkyyn, etten lähtisi, huomasin vain yhtäkkiä purreeni köyden poikki ja juosseeni metsään. Mutta ei se minua oikeastaan haittaa, vaikka aluksi pelkäsinkin outoa käytöstäni ja halusin kertoa äidilleni. Onneksi vaistoni käskivät minun kuitenkin pitää suuni kiinni. Mutta metsässä on ihan mukavaa."
"Minulla on myös poikkeuksellisen terävät aistit ja hyvät refleksit. Olen tosi nopea juoksemaan ja hyvä hyppäämään, vaikka itse sanonkin", pälätin kun olin päässyt vauhtiin. Susi katseli minua herkeämättä älykkäillä vihreillä silmillään ja kallisti päätään. Minut valtasi taas kummallisen varma tunne, että susi oli ymmällään.
Olin vähän aikaa hiljaa ja tuijottelin kaukaisuuteen. Metsässä oli tullut jo pimeämpää. Kuu oli vajonnut taivaalla vielä vähän alemmas. Minun täytyisi lähteä pian kotiin, sillä halusin nukkua edes muutaman tunnin ennen koulun alkamista.
Nousin kannolta seisomaan. Puistelin collareitani ja suoristauduin sitten katsomaan sutta.
"Nimeni on muuten Vanessa, mutta minun täytyy nyt lähteä. Kiitos seurasta", sanoin vielä hymyillen kääntyessäni lähteäkseni.
Käveltyäni jonkun matkaa pyrähdin taas juoksuun. Mietin juostessani sutta. Ei täällä ollut koskaan ennen näkynyt susia, miten se oli tänne eksynyt? Sitä paitsi, tuo susi ei ollut tuntunut tavalliselta sudelta. Minulle oli tullut vahva tunne, että se ymmärsi minua, vaikka ajatus tuntuikin tyhmältä.
Aivan yhtäkkiä ja varoittamatta maa katosi jalkojeni alta. Sydämeni pysähtyi ja minut valtasi karu tunne, kun tunsin vain yhtäkkiä astuvani tyhjän päälle. Aloin pudota alas ja ehdin kiljaista lujaa, ennen kuin iskeydyin voimalla jotain kovaa vasten.
Päässäni räjähti kipu ja täydellinen pimeys alkoi levitä näkökenttäni laidoilta. Tunsin, kuinka jotain lämmintä valui ohimoani pitkin. Jalastani säteili vihlovaa kipua ja käteni tuntui väärältä allani. Käänsin tuskallisesti päätäni ja näin sumeasti, että makasin muutaman metriä syvän kuopan pohjalla. Luulin nähneeni vihreät silmät kuopan reunalla, ennen kuin pimeys tuli ja hiljaisuus laskeutui.
//Ja näin alkaa ensimmäinen ikinä koskaan kirjoittamani kirja. Äänestä jos tykkäsit. Kommentoi jos tykkäsit vielä enemmän. Tai jos et tykännyt.
Jos aiot jatkaa kirjan lukemista, salli minun ensin kertoa pari asiaa. Kirja tulee sisältämään väkivaltaa. Ei kovin rajua, mutta jonkinlaista. Se on yksinkertaisesti välttämätöntä. Millainen tulisi ihmissusikirjasta, jossa ei olisi ollenkaan, minkäänlaista väkivaltaa? Luulen, etten minä ainakaan lukisi. Sitä paitsi taidan olla sen verran kieroutunut, että nautin väkivältaisten tapahtumien (ei mitään raakaa) tai ajatusten kirjoittamisesta. Mutta älä pelkää, tykkään ripauttaa sellaisiin kohtiin aina tietyn verran huumoria sekaan.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat tähän maailmaan, rakkaaseen maahamme Suomeen. Sen tarkemmin en kuitenkaan tule tapahtumapaikkoja määrittelemään, sillä en halua kytkeä erilaisia tunteita, tapahtumia tai ajatuksia tiettyihin todellisiin paikkoihin. En ole itsekään ihan varma miksi, mutta mielestäni se vain tuntuu paremmalta niin.
Kaikki kirjani oikeudet on pidätetty minulle. En usko, että kukaan ryhtyy kopioimaan tarinaani, mutta sanon nyt kuitenkin. Oikeudet on pidätetty minulle.
Siinäpä taisi olla tärkeimmät jutut näin alkuun. Kiitos kun luit, mitä minulla oli sanottavanani, ja jännittäviä lukuhetkiä kaikille kirjani parissa! :)
seketo