Love Maze

19. luku - Mustia ja pelottavia ajatuksia

Mustia ja pelottavia ajatuksia

Mä itkin koko automatkan. Vaikka matka Töölöstä Meilahteen oli alle kymmenen minuutin, aika tuntui silti menevän entistä hitaammin. Purin poskeani etten alkaisi nyyhkyttämään liian kovaan ääneen. Ratin takana istuvan faijan ilme oli vakava. Me olimme juuri puhuneet mun tyttöystävästä, siitä miten se halusi tavata sen ja tutustua siihen. Sama tyttöystävä oli kuskattu henkihievereissä sairaalaan. Mä en vittu kestäisi jos mä nyt menettäisin sen. Ja mitä mä pystyisin sanoa Julialle. Ihan yhtälailla sen poikaystävä makasi tajuttomana siellä.

Kun faija sai parkkeerattua auton, mä lähdin suoraan juoksemaan sairaalaan sisään. Faija huusi mun perään, mutta mä en pystynyt pysähtymään. Pysähdyin hengästyneenä suureen aulaan ja katselin ympärilleni. Mä en nähnyt Jonatania tai Katria missään, joten menin tiskille.

"Alexandra Rantanen on tuotu tänne tänään. Mun pitää päästä näkee se heti!" sanoin itkuisesti tiskin takana istuvalle vanhemmalle naiselle.

"Oletteko omaisia?" se kysyi raivostuttavan rauhallisesti ja näpytteli tietokoneelle jotain.

"No oon! Vittu mä oon sen tyttöystävä! Mun pitää saada tietää et se on kunnossa!" mä melkein jo huusin.

"Mira!" kuulin takaatani tutun naisen äänen. Käännyin tiskiltä ja näin Alexandran pikkuveljen ja äidin surun murtamat kasvot. Faijakin pääsi parkkipaikalta sisälle aulaan.

"Missä Alexandra on? Ja Mikael?" kysyin paniikin sekaisesti.

"Ne molemmat vietiin suoraan leikkaukseen", Katri sanoi ja veti mut halaukseen. Mä purskahdin uuteen entistä lohduttomampaan itkuun.

"Molemmat selvii kyllä, mä oon ihan varma", nainen sanoi silittäen mun hiuksia.

"Me ei tiedetä yhtään sen enempää kuin säkään", Jonatan sanoi ja sen vihreät silmät olivat täysin samanlaiset kuin Alexandran. Mua vaan sattui enemmän katsoa sitä, koska se muistutti niin paljon siskoaan, mun tyttöystävää.

"Ainiin, Katri tässä on mun isä Antti, ja tässä on Alexandran veli Jonatan", esittelin ne toisilleen ja faija sanoi pahoittelunsa tapahtuneesta. Me lähdimme Katrin ja Jonatanin perässä jollekin käytävälle ja uuteen vähän pienempään aulaan. Me istuttiin seinustan penkeille.

"Tietääkö Mikaelin vanhemmat?" mä kysyin pitkän hiljaisuuden jälkeen Katrilta.

"Tietää, ne on tulossa. Niiden piti hoitaa työpaikalla pari asiaa, että ne pääsisivät lähtemään", se kertoi ja mä nyökkäsin.

"Julia ei tiedä", ääneni muuttui melkein kuiskaukseksi.

"Australiassa on jo yö, pitäisikö odottaa aamuun?" faija sanoi ja mä pudistelin päätäni.

"Julian pitää saada tietää, sen poikaystävä makaa tuolla leikkauspöydällä", sanoin napakasti ja kaivoin puhelimen laukustani. Etsin WhatsAppista mun ja Julian keskustelun ja painoin yläkulmasta puhelun päälle. Se hälytti hetken kunnes se lopulta vastasi juuri heränneenä.

"Mitä sä tähän aikaan soittelet?" tyttö kysyi unenpöpperöisenä.

"Sori ku herätin mut mun oli pakko soittaa sulle", sanoin yrittäen pitää paniikin pois äänestäni, mutta se oli lähes mahdotonta.

"Mitä on tapahtunu?" tyttö kysyi huolestuneena.

"Mä oon Meilahden sairaalassa. Mikael ja Sandra –", mun ääni juuttui kurkkuun ja en saanut pidäteltyä itkuani enää.

"Mira, mitä niille on tapahtunut?!" se kysyi ja alkoi kuulostaa myös hätääntyneenä.

"Julia, mä en tiiä miten mä tän kertoisin", sanoin nikotellen. "Ne joutu auto-onnettomuuteen ja molemmat on nyt leikkauksessa", itkin puhelimeen. Puristin toisen käteni nyrkkiin ja tunsin kynsien rikkovan kämmenen ihon.