Valtakivien taru: Alku

Luku 19. Neffiandra

Valtias marssi kirjastoon ja näytti pahantuuliselta.

"Vartijalle kiitos", Josh sanoi, ponkaistessaan ylös tuoliltaan. "seuraavan kerran kun jaat tehtäviä, arvon Valtias, mitä tahansa muuta kuin hänen kanssaan ajan viettämistä".

"Mitä te nyt olette tehnyt, neiti Tulif?", Valtias kysyi katsoen minuun vaativasti. "Joshin tapoihin ei kuulu valittaa työtehtävistään", vaikka viimeiset sanat lausuttiin minua katsoen, minusta kuulosti kuin niihin sisältyisi moite, joka ei kohdistunut minuun. Pidin ilmeeni peruslukemilla, vaikka tahdoin hymyillä.

"Miten niin?" kysyin sen sijaan viattomasti. "olen noudattanut vain sääntöjänne"

"Menkää huoneeseenne", hän ärähti. "keskustelen kanssanne myöhemmin".

"Kyllä, Valtiaani". Vastaukseeni sisältyvä iva ei jäänyt ainakaan Joshilta huomaamatta, sillä hän astahti pari askelta lähemmäs.

"Kun Valtias astuu huoneeseen, teidän tulee niiata ja painaa katseenne hänen edessään. Älkää enää koskaan puhutelko häntä noin epäkunnioittavaan sävyyn, tai..."

"Meillä ei ole aikaa tällaiseen juuri nyt, Josh", Valtias huomautti kireään sävyyn. "Neiti Tulif, olkaa hyvä ja poistukaa omaan huoneeseenne. Nyt".

Nousin pöydästä.

"Saanko ottaa kirjan? Siinä on juuri tosi kiinnostava kohta, missä..."

"Ottakaa kirja, ja menkää", Valtias sanoi silmät sirrissä.

Hän sulki oven selkäni takana. Katsoin suljettua ovea tyrmistyneenä. Päästikö hän minut todella liikkumaan linnassa ilman saattajaa? Jos niin oli, tämä tilaisuus piti hyödyntää. En todellakaan menisi huoneeseeni.

Kävelin keittiöön, lueskellen samalla hajamielisesti ylhäisten kirjaa. Siinä oli kuin olikin jotakin mielenkiintoista. Nimittäin tulevaisuutta koskevat ennustukset ja lopullinen taistelu valtakivistä tuhon ja pelastuksen välillä. Taistelu käytäisiin kirjan mukaan oikeamielisen valtiaspariskunnan ja väärän Valtiaan välillä, ja taistelun lopputulos ratkaisisi koko maailmamme lopullisen kohtalon. Se oli melkein kuin seikkailuromaani ja kiehtoi mielikuvitustani. Valtakivet, kaikki tämän maailman mahti tiivistyi niihin kiviin. Se, joka yhdistäisi kivien mahdin, olisi voittamaton. Sen vuoksi kivet oli kätketty, sillä niiden mahtia ei ollut lupa yhdistää kuin Valitun. Sen vuoksi vain yksi kunkin suvun jäsenistä tiesi oman sukunsa Valtakiven sijainnin, salaisuuden haltija, joka siirsi tiedon seuraajalleen vain siinä tapauksessa, että ei enää kyennyt salaisuutta kantamaan. Kuka voisi saada haltuunsa kaikki Valtakivet, ja yhdistää ne, yhdistää niiden mahdin?

Törmäsin melkein oveen ajatuksissani. Laskin kirjan hetkeksi käsistäni, ja avasin oven.

"Olisiko täällä jotain syötävää?", kysyin kokilta, joka näytti järkyttyneeltä ilmestyttyäni ovelle.

"Neiti on hyvä ja istuu ruokasaliin, tuomme sinne, mitä tahdotte", keittäjätär sanoi ja yritti saada minua poistumaan ovelta. Sen sijaan kävelin keittiöön.

"Haluaisin syödä täällä", sanoin.

Keittiöhenkilökunta katseli epävarmana toisiaan. He halusivat kyseenalaistaa toiveeni. Näin jo sanojen muodostuvan heidän päässään. "Ylhäissyntyiset eivät syö alhaissyntyisten joukossa". Vastaan he eivät kuitenkaan sanoneet. Joku alkoi putsata pöytää. Laskin kirjan eteeni pöydälle ja puraisin hajamielisenä omenaa, jonka minulle oli tuotu pyynnöstäni.

"Älkää antako minun häiritä", sanoin. "olkaa vain kuin en olisikaan täällä".

Pikkuhiljaa he palasivat omiin töihinsä, ja jättivät minut omiin oloihini pöydän ääreen. Minä luin kirjaa, he hääräsivät päivällistä ja höpöttelivät omia arkisia asioitaan. Pidin korvani auki. Keittäjätär juorusi salaisesta ihastuksestaan tallirenkiin, ja pitkään en kuullut mitään hyödyllistä, mutta sitten...