Hirsinen koulurakennus sijaitsi niin lähellä merta, että sen ikkunoista saattoi nähdä, kuinka linnut liitelivät meren yllä. Koulun pihalla kasvavat valtavat lehtipuut kavensivat näkymää, mutta se ei estänyt minua tuijottamasta ja kaipaamasta sukeltamista meressä sateenkaaren väristen kalojen seassa. Oli hirvittävää tuhlausta joutua istumaan aloillaan sisällä, kun ulkona satoi, ja jäin paitsi sadepisaroista ihollani. Halusin kohottaa kasvoni taivasta kohti, antaa veden valua kasvoilleni, kastella hiukseni ja vaatteeni. Mereen sulautumisen sijaan jouduin tänä aamuna kuuntelemaan isäni tyytymätöntä saarnaa siitä, että olin kadonnut juuri ennen Belindan ja Antonin häitä ja olin jättänyt muun perheen ikävään välikäteen selittelemään, miksen taaskaan ollut paikalla. Hän sanoi, että asiasta tulisi seurauksia. Irvistin itsekseni.
"... On ero ylhäissyntyisten ja alhaissyntyisten välillä?"
Havahduin ajatuksistani professori Geinderdahlin askeleiden pysähtyessä vierelleni. Mitä hän kysyi? Kysyikö hän sitä minulta? Muu luokka oli hiljaa, mutta muutama käsi nousi. Vartijalle kiitos, professori jatkoi matkaansa viereltäni, ja nyökkäsi serkkuani Amisia kohti.
"Se, että he saavat aikaan kuolemaa, me elämää?" Amis ehdotti.
Luokka hymähteli hyväksyvästi.
"Kyllä, mutta miksi niin on?", professori kysyi.
"Lain vuoksi", Olinda vastasi, saatuaan professorilta nyökkäyksen vastausvuorosta.
"Kuolevaisten maan ihmisilläkin on laki. He ovat kuin alhaissyntyiset", professori huomautti. "ja heillä on sekä maallinen laki, että joissakin tapauksissa myös uskonnollinen laki. Siitä huolimatta he levittävät ympärilleen tuhoa ja kuolemaa. Mikä erottaa sinut alhaissyntyisestä, Olinda?", professori kysyi.
Olinda puhahti.
"Kaikki".
Professori Geinderdahl kurtisti tuuheita kulmakarvojaan.
"Yhden sanan vastaus ei ole perusteleva vastaus", hän aloitti.
Siinä kohdassa suljin jälleen korvani. Pidin Geinderdahlista. Hän oli isoisän veli, hauska mies, silloin kun oli vapaalla. Mutta koulussa hänen paasauspuolensa pääsi esille turhankin usein.
"Neffiandra".
Korvani aukesivat siinä samassa, kun kuulin oman nimeni lausuttavan. Nostin katseeni professoriin.
"Niin?"
"Mikä erottaa sinut alhaissyntyisestä? Perusteltu vastaus, kiitos"
Tunsin hikikarpaloiden kohoavan iholleni.
"Kyky ja sydämen tahto noudattaa Ylhäisten Vartijan lakia?", ehdotin.
Professori nyökkäsi.
"Vastaus oli varsin oppikirjamainen", professori sanoi. "mutta ei edelleenkään perusteltu. Braulio, miksi sinulla on kyky ja sydämen tahto noudattaa lakia?"
"Koska kunnioitan ja rakastan lain laatijaa. Koska ymmärrän ja hyväksyn lain. Koska minussa ei ole itsekkyyttä. Koska minussa ei ole kapinaa".
Nyt näin professorin katseessa innostuneen kipinän.
"Koska sinussa ei ole itsekkyyttä, eikä kapinaa. Koska meistä kenessäkään ei ole", professori totesi painavaan sävyyn. "Hyvä vastaus"
Braulio loisti tyytyväisyydestä.
"Kyky toimia yhteisönä", professori Geinderdahl sanoi, kirjoittaen sanat liitutaululle, ja alleviivaten sanan yhteisö.
YOU ARE READING
Valtakivien taru: Alku
FantasySuuren sodan jälkeen kuolemattomien maassa on vallinnut rauha. Neljä ylhäissyntyistä sukua, Stantonit, Meorit, Tulifit ja Leonit hallitsevat maata valtakivien suomien voimien turvin. Häpeään syöstyjen alhaissyntyisten elämä on työtä ja palvelemista...
