Valtakivien taru: Alku

Luku 3. Stasi

Tuoli kolahti, ja Stasi hätkähti hereille. Mikä se oli? Hän vilkaisi ympärilleen. Hänen neljä sisarustaan nukkuivat vierekkäin, viltteihinsä kääriytyneinä. Hän nousi sängystään, hiipi hiljaa keittiöön. Ikkunassa ei ollut verhoja, ja kuu paistoi sisään. Hän näki tumman hahmon pöydän äärellä. Suuri hahmo nuokkui ja nojasi käsiinsä. Isä. Mies kohotti jotakin huulilleen ja joi, pitkään. Stasin sydän alkoi hakata. Hän perääntyi vaistomaisesti takaisin huoneeseensa ja sulki oven hiljaa takanaan. En nähnyt mitään, hän hoki itselleen. En nähnyt, se oli unta. Isä joi vettä. Tietysti hän joi vettä. Laittoman alkoholin pitäminen kotona vaarantaisi koko perheen, isä ei...

Mutta Stasi oli jo pitkään tiennyt totuuden. Totuuden äidin varovaisten askeleiden takana, totuuden hiljaisuudessa, johon äiti oli vajonnut. Stasi vilkaisi ulos makuuhuoneen ikkunasta. Kuun valossa kylän kaduilla partioivia ylhäissyntyisiä ei juuri nyt näkynyt. Mutta mitä jos joku niistä kurkkaisi keittiön ikkunasta juuri nyt? Varjelijoiksi ne kutsuivat itseään, ne, jotka vartioivat heitä. Usein Stasista oli tuntunutkin siltä. Että oli suojassa ja turvassa koska kylällä oli ylhäissyntyisiä, jotka pitivät huolta siitä, että ketään ei satutettu. Nyt ei tuntunut. Yhtäkkiä varjelijat olivat uhka, joka saattaisi rikkoa hänen perheensä. Karkottaa joko isän tai koko perheen pois Meorien mailta. Mutta mitä hän voisi tehdä? Hän makasi vällyihinsä kääriytyneenä, jäykkänä pelosta, odotuksesta. Yö kului hitaasti, eikä Stasi kuullut isän liikahtavan keittiössä.

Liian pitkän ajan kuluttua aamuauringon säteet kutittivat Stasin tiukkaan suljettuja luomia. Stasi nousi ja käveli hiljaa keittiön ovelle. Äiti oli jo hereillä. Isä söi puuroa pöydässä, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Stasi huomasi, että äiti murskasi Mirnan lehtiä isän aamuveteen, joka vahvisti Stasin epäilykset. Mirnaa käytettiin hengityksen raikastamiseen, sen maku oli niin vahva, että ei sitä kukaan huvikseen juomaansa lisäillyt. Kumpikaan heistä ei huomannut ovella seisovaa Stasia. Äiti asetti vaitonaisena juoman isän eteen ja isä joi. Kumpikaan ei puhunut mitään.

Stasi käveli reippaasti keittiöön kuin olisi vasta tullut. Äiti nosti katseensa ja Stasi näki, kuinka hän yritti pinnistellä kasvoilleen iloisen ilmeen.

"Ai huomenta tytär, tulehan ottamaan puuroa, herätä sisaruksesi, ihan pian pitää lähteä"

Stasi käännähti ja meni herättämään sisariaan.

Pian he kaikki istuivat aamiaispöydän ääressä, sisaret iloisesti pulputtaen, kukaan muu ei tiennyt huolesta, joka kiersi äidin, ja nyt myös Stasin sydämessä. Tänään oli ruoanhakupäivä. Isä menisi ylhäissyntyisten eteen verestävin silmin.

Pian he astuivat ulos mökistään. Isä ja äiti vierekkäin, muut heidän perässään kuin ankanpoikaset. Naapurit olivat jo kerääntyneet kylän aukiolle, ja kaukaa, hiekkatietä pitkin, näkyivät jo tulevan ratsastajat. Ensimmäisinä tulivat aina varjelijat. Sitten ruokakärryt.

Nainen, Candence Meor, Meorin suvun päämiehen Hjannarin tytär, astui alas hevosensa selästä ylvään viehkeästi. Nainen oli pukeutunut kauniiseen vihreään kesämekkoon ja näytti tavanomaisen tyyneltä itseltään. Vihreät silmät olivat ystävälliset, mutta tiukat hänen katsellessaan luokseen saapuvia alhaissyntyisiä. Candence Meor oli täydellisyyden ilmentymä. Hänen veljensä Anton Meor seisahtui sisarensa rinnalle. Kultaiset, hieman kiharat hiukset, kaunispiirteiset, virheettömät kasvot ja ylhäissyntyisen ylpeä ryhti saivat Stasin kutistumaan.

Ruokakärryt pysäytettiin ja niitä alettiin purkaa. Perhekunta kerrallaan naapurustomme kävi hakemassa palkkionsa työstä. Jokainen perhe sai jauhosäkin, kalaa, vihanneksia ja marjoja viikoksi eteenpäin sen verran, kun tarvitsivat. Ruoka laskettiin tarkalleen. Jokaiselle perheenjäsenelle päivän jokaiselle aterialle juuri oikea kalorimäärä, ei yhtään enempää eikä vähempää.

Anton Meor seisoi kärryjen vierellä, merkitsi muistikirjaansa jokaisen perheen, joka kävi hakemassa ruoka-annoksensa ja määrät, joita heille oli annettu. Yksi kerrallaan perheet poistuivat ruoka-annoksensa kanssa kotiinsa, lähteäkseen sitten päivän töihin.

Pian tuli heidän vuoronsa. Kun isä astui ylhäissyntyisen eteen katse maahan painettuna, Stasin vatsaan kiertyvä solmu tiukkeni. Stasi piti katseensa maahan luotuna muun perheen tavoin, mutta hiljaisuus kesti liian kauan.

"Merkitkää Bernardin perhekunta" Anton lopulta sanoi. Stasi ehti jo huokaista helpotuksesta. Ruoka jaettiin ja heistä jokainen otti kannettavakseen jotakin. Kunnes.

"Herra Bernard. Jääkää hetkeksi", sävy oli tiukka, ja Stasi näki kylän varjelijoiden päällikön, Railion kulkevan heitä kohti. "Perhe voi poistua päivän töihin".

Stasi näki säikähdyksen äidin silmissä. Silti he tottelivat määräystä ja lähtivät. Isä jäi.