Ukkoslapsi, Myrskyn Tytär

Osa 29. Perhosparvi kesäillassa

"Me teimme sen," Marcus totesi. "Me pääsimme pois sieltä."

"Niin pääsimme," Bonnie sanoi hymyillen.

"Nyt me siis jatkamme tästä Lontooseen," Marcus sanoi.

"Ja sitten te lähdette takaisin Walesiin," Bonnie sanoi.

"Niin. Ja sinä jäät Lontooseen," Marcus sanoi.

"Niin," Bonnie sanoi hiljaa.

He ratsastivat jonkin aikaa hiljaa ja päätyivät metsän reunalle ja maisema avautui pelloksi.

"On tietenkin sääli, että tiemme eroavat," Rodrick sanoi. "Halusit kai kuulla tämän Marcukselta, mutta hän ei taida onnistua sanomaan sitä."

Bonnie ei vastannut mitään. Oli turhaa edes yrittää kieltää sitä, kun oli jo itse mennyt möläyttämään kaiken. Ne olisivat olleet komeat viimeiset sanat, mutta ne eivät jääneetkään viimeisiksi. Olisi vain pitänyt olla hiljaa. Nyt he joutuisivat matkustamaan kolme päivää tässä kiusallisessa hiljaisuudessa.

Rodrick luuli aiheuttavansa hieman suuremman reaktion. Hän näytti siltä, että alkaisi jo huolestua.

"Oletteko te vilustuneet?" Rodrick kysyi. "Miksi olette niin hiljaa?"

"Kuuntelen tuota ääntä," Marcus sanoi.

Rodrick oli hetken hiljaa ja kuulosteli. Pelto oli aivan hiljainen.

"Mitä ääntä?" hän lopulta kysyi.

"Tuota lintua," Marcus sanoi.

"Minä en kuule mitään lintua," Rodrick sanoi.

"Kuuntele nyt vain," Marcus ärähti.

Rodrick tuhahti ja pysyi vaiti. Bonnie huokaisi. Hän vilkaisi Marcusta, joka katsoi suoraan tielle. Auringonnousu oli värjännyt koko taivaan aina horisonttiin saakka oranssiksi. Se sai maahan, puihin, hevosiin ja Marcuksen hiuksiin lämpimämmän sävyn.

Marcus ei ollut sanonut mitään liittyen siihen, mitä Bonnie oli mennyt kertomaan. Bonnie tunsi puristusta rinnassaan. Kyllä hän olisi sanonut jotain, jos ajattelisi Bonniesta kuin Bonnie hänestä.

Bonnie katsoi taivaalle. Auringonsäteet pilkottivat puiden takaa. Mutta Bonnie ei voinut ajatella mitään muuta, kuin Marcusta ja kaikkea sanomaansa ja mitä hän ei ollut sanonut. Hänen ja Marcuksen ystävyyden pilaamiseksi piti kai pilata tämä henkeäsalpaava aamunkin.

Päivä senkun nousi ja taivas alkoi sinertää. Tästä tulisi taas yksi lämmin päivä. Nyt voisi jo sanoa kesän tulleen. He ratsastivat peltojen vierestä ja metsien läpi. Puolen päivän maissa he saapuivat pieneen kylään.

"Käydään hakemassa vettä," Rodrick sanoi.

"Käydään vain," Marcus sanoi.

He menivät kylän keskelle rakennetulle kaivolle. Kylä oli hyvin köyhä ja räsyiset ihmiset istuivat talojen seiniä vasten toimettomina. Heillä ei ollut pienintä hajuakaan, mitä tekisivät. He vain istuivat ja odottivat kuolemaa. Eihän heillä muutakaan tekemistä ollut, kun ei omistanut maata, ei rahaa eikä ammattia.

"Täällähän on hilpeää," Marcus sanoi ja heitti ämpärin kaivoon.

Ämpäri putosi kolahtaen kuivalle ja sammaleita rehottavalle pohjalle. Kaivo oli kuivunut.

"Ei täällä ole vettä," Marcus sanoi. "Ei täällä ole mitään, millä elää. Hehän kuolevat kohta kaikki."

"Kuinka he eivät ole jo kuolleet?" Bonnie ihmetteli. "Kaivo on ollut jo kauan tyhjänä."