Pojat ei kärsi

14

Saavumme Jurin kanssa 24-tuntia auki olevaan ruokakauppaan. Juri vie pyöränsä lähimmän tolpan luokse ja lukitsee pyöränsä siihen ketjulla ja vankannäköisellä lukolla. Hän kaivaa taskustaan muutaman kolikon ja katsoo sitten minua.

"Käydään ostamassa jotain juotavaa", hän ehdottaa ja hymyilee pientä ja pehmeää hymyään. "Minulla on jano." Nyökkään suostuakseni ja kävelemme rinnakkain kaupan sisätiloihin.

Kaupan loisteputkivalot hohtavat yllättävän kirkkaina. Silmäni ovat ehtineet jo tottua hämärään, mutta yhtäkkiä joudunkin hyvin valaistuttuun tilaan. Varjostan silmiäni kädelläni, kuin se olisi lippa olemattomasta lakista. Juri ei näytä myöskään nauttivan valosta. Hänellä on tuskastunut ilme kasvoilla ja kaksi kättä varjostamassa. Seuraan nuorempaa poikaa hyllyjen reunustamia käytäviä pitkin juomaosastolle, josta Juri löytää käsiinsä sokerittoman energiajuoman.

"En ajatellut nukkua tänään", hän naurahtaa. Nauran hänen kanssaan, sillä voin samaistua siihen. En tahtoisi tukea hänen pahoja tapojaan, mutta en voi niitä kovin muuttaakaan. Parempi se on varmaan näyttää, ettei hän yksin toimi ja koe näin.

Ja sitten se kaikista pelätyin asia tapahtuu.

Yllättäen, Juri kaatuu maahan äännähtämättä. Energiajuomatölkki vierii lattiaa pitkin syvemmälle juomaosastolle, Juri makaa vatsallaan hiljaa.

Kumarrun hänen tasollensa ja ravistelen häntä kevyesti. "Juri! Oletko kunnossa? Sano jotain!"

Juri nostaa päänsä ja kömpii polvilleen. Hänen katseensa heijastaa väsymystä ja uupumusta. Vasta nyt huomaan lisää varoitusmerkkejä. Jurin huulet ovat täynnä haavoja ja reunoiltaan hyvin kalpeat. Hänen silmänalusensa ovat todella tummat ja hänen poskensa ovat kuin imetty sisäänpäin. Läheltä katsottuna hänen hiuksensa näyttävät kuivilta ja kuolleilta. Sivelen niitä hieman ja löydän sormieni lovista laskemattoman määrän vaaleita hiuksia. Juri on niin aliravittu, että hänen kehonsa tekee jo hidasta kuolemaa. Hän ei saa tarpeeksi tarvitsemiaan ravintoaineita.

"Olen kunnossa. Jalkani vain eivät jaksa kantaa painoani", hän kuiskaa ja yrittää epätoivoisesti hymyillä, kuin korjaisi sillä aiheuttaman huolensa. En voi antaa tämän jatkua enää.

Nostan Jurin lattialta ja pidän hänestä kiinni. Hän pysyy vielä pystyssä ja voi ottaa askelia, mutta tarvitsee tukeani. Siirrymme juomaosastolta välipalaosastolle, josta voin löytää jotain pientä Jurille. Hän tarvitsee ruokaa. Hän tarvitsee ravintoaineita. Hän tarvitsee kaloreita. Nappaan hyllyltä muutaman eri makuisen proteiinipatukan ja sitten siirryn takaisin juomaosastolle hakemaan pari energiajuomaa, Juri yhä kainalossani. Varmistan, että toisessa energiajuomassa on kaloreita. Sen annan Jurille. Olen hypokriitti.

Ostoksien maksamisen ja ovista ulos astumisen jälkeen istahdamme alas asfaltille nojaten kaupan ulkoseinää vasten. Ojennan sokerillisen energiajuoman ja pari proteiinipatukkaa Jurille. Hän ottaa ne vastaan, silmäilee nopeasti ravintoarvot ja katsoo sitten minua kulmat kurtistuneena.

"Sä syöt nuo. Sä et enää mun silmien edessä pyörtyile tuolla tavalla", tokaisen tiukasti ja avaan hänen puolestansa jo toisen patukoista. Hänen kylmät ja luisevat kädet tärisevät pelosta. Kriisi ja ahdinko ottavat täyden vallan, joka saa Jurin itkemään.

"En halua! En voi enää syödä tätä! Tässä juomassa on liikaa sokeria ja tyhjiä kaloreita. Tässä patukassa on yli viisi grammaa tyydyttyneitä rasvoja ja aivan liikaa sokeria. Ja jo yhdessä patukassa on melkein kaksisataa kaloria" hän sopertelee itkunsekaisena ja ojentaa välipalan takaisin minulle. Työnnän ne takaisin häntä kohti ja pidän vakavan olemuksen.

"Sä tarvitset ravintoaineita. Sä et näistä liho, vaikka kuinka yrittäisit. Sä kuolet, jos et syö."

Juri itkee yhä kovemmin. Hän tietää varsin hyvin, että olen oikeassa, mutta tiedän itsekin kärsivänä, että se on hänelle vaikeaa. Juri ojentaa juomansa minulle ja avaa suunsa. Menee hetki, ennen kuin hän saa änkytettyä sanomaansa.

"O-Ole kiltti, ota edes tämä. Lupaan syödä nämä kaksi patukkaa, mutta sokerista paskaa en juo!" hän anelee ja nyyhkii. Huokaisen ja suostun vaihtamaan juomia hänen kanssaan. Minun täytyy hyväksyä, että se on jo askel eteenpäin oikeaan suuntaan, että Juri syö. Ehkä joku päivä hän uskaltaa juoda juomia, joissa on kaloreita. Otan itselleni yhden kahdesta jäljelle jääneestä patukasta ja avaan tölkin. Tällä tavoin näytän hyvää mallia Jurille, ettei hän ole yksin syömässä.

"Ei tämä iltapala ole mikään maailmanloppu. Siltä se varmaan tuntuu, mutta ymmärrä, Juri rakas, sä tarvitset vielä ruokaa", aloitan ja otan syvään henkeä. "Mä ymmärrän kyllä, sä haluat olla laiha. Sä haluat olla hallinnassa jostakin, kun kaikki muu elämässä tuntuu hallitsemattomalta kaaokselta. Sä haluat tehdä vanhempasi ylpeäksi, mutta tiedät vain yhden keinon, ja ikävä kyllä se on tämä. Sä olet jo todella laiha. Sun jokainen luu paistaa kalpean ihosi läpi. Ihosi ja huulesi ovat huonossa kunnossa, hiuksesi tippuvat suortuva kerrallaan ja näytät siltä, ettet olisi nukkunut kuukausiin."

Juri nojaa olkapäätäni vasten ja nyyhkii hiljaa. Kuulen, kun hän mutustaa pieni pala kerrallaan juustokakunmakuista proteiinipatukkaa. Hän puree jokaisen pienenkin palan monta kertaa, ennen kuin uskaltaa nielaista. Hän kuiskaa hiljaa: "Hyvää." Hymähdän ja annan pienen suukon hänen nenänvarteensa. Hän on yhä silmissäni niin suloinen. Hän ansaitsee kaiken rakkauden, jonka voin antaa, ja enemmän. Haluan parantaa hänet, jotta hän voi elää pitkän ja onnellisen elämän. Haluan, että hän pääsee pois tästä kuolemanloukosta nimeltään anorexia nervosa. En halua, että Jurin koko teini-ikä menee kaloreita laskien ja sairaalassa viettäen aikaa letkut nenässä. En halua, ettei hän näe aikuisuutta sen takia, että hän haluaa olla laiha.

Laiha. Elegantti. Siro. Pieni. Kevyt. Luiseva. Huolestuttava. Kuollut.

Avaan patukan pakkauksen ja survon sen taskuuni. Syön suklaanmakuisen patukan, mutta toisin kuin Juri, otan tavallisen kokoisia suullisia ja pureskelen sen verran, mitä se vaatii. Otan hörpyn juomastani ja käännyn taas katsomaan Jurin tilannetta. Hän on syönyt jo ensimmäisen patukkansa ja avannut juomansa. Toista patukkaa hän ei vielä avaa. Hän hengittää todella raskaasti.

"Hei. Sä teit hyvin. Se riittää mulle, että söit edes vähän. Voit säästää tuon toisen, vaikka aamupalaksi tai taskuun odottamaan sitä hetkeä, että pyörryttää taas. Et halua joutua sairaalaan", neuvon ja vedän Jurin kainalooni. Hänen koko hauras kehonsa tärisee kuin haavanlehti tuulessa. Yhtä hauras ja kevyt hän on, kuin sellainen. Hän vie patukan taskuunsa ja juo juomaansa, molemmat kädet käärittynä kylmän tölkin ympärille. Hänen kapeat ja pitkät sormet näyttävät todella eleganteilta, mutta hänen haavoittuneet rystyset ja sinertävät kynnet herättivät minut sairaasta lumosta takaisin vielä sairaampaan, rumaan todellisuuteen.

Juri nousee ylös ja ojentaa tyhjän tölkin minulle. Haluaa varmaan, että otan pantin. Otan tölkin käteeni ja seuraan katseellani, kuinka hän kävelee avaamaan pyöränsä lukon. Hän istuu penkille ja potkaisee jarrun pois maasta. Sen sijaan, hän laskee toisen jalan maahan ja katsoo minua pieni, mutta viehkeä hymy huulillaan.

"Kiitos, Markus", hän hengähtää hiljaa. "Menen takaisin kotiin."

"Oletko varmasti nyt kunnossa? Jaksat ajaa kotiin asti, ettei mun tarvitse aamulla lukea uutisia siitä, kuinka yläasteelainen poika on kaatunut pyörällä ja viety sairaalaan? Pystyt olemaan kotona ja välttelemään isääsi?" Olen todella huolestunut hänestä, mutta en voi pidätellä häntä koko ajan pois kotoaan. Hän ei selviä, jos käärin hänet pumpuliin, mutta voin sentään huoleni näyttää. Juri kallistaa päätään ja hymähtää minulle.

"En lupaa mitään", hän kuiskaa ja polkaisee pyörän käyntiin. En ehdi enää sanoa mitään takaisin, sillä nuorukainen on jo ehtinyt polkea kauemmaksi enkä viiti huutaa perään. Ehkä hän selviää. Hänen on parasta selvitä. Kyllä hän selviää.