Pojat ei kärsi

4

Tuuli on vaihtanut suuntaansa ja aurinko laskee vähitellen maalaten taivaalle purppuran ja oranssin eri sävyjä. Kaupungin kadut tyhjenevät nuorista ja baarit aukeaa yksi kerrallaan täyttyen juominki-iloa havittelevista aikuisihmisistä, monet heistä mitä luultavammin juhlimassa viimeisiä lomapäiviä ennen lasten koulun ja heidän työpäivien alkua. Istun keskustan puiston penkillä Jurin vieressä ja katson ohi ajavia autoja ja ryhmissä kulkevia nuoria aikuisia. Hekin luultavasti ovat tekemässä tietään viettämään yhteistä hauskaa seura-aikaa kapakkaan. Kuuntelen sivukorvalla, kun Juri hörppii pillillä pirtelönoloista kahvijuomaa Starbucksista. Käännähdän katsomaan häntä enkä voinut estää pienen hymyn muodostumista huulilleni. Hän on mielestäni vaan niin herttainen! Todella suloinen pojaksi ja kovin nuorenkin oloinen.

"Juri", herätän hänen huomionsa.

"Hm?"

"Kuinka vanha olet?"

Juri laskee juomansa penkille ja silmäilee pilvien eri muotoja. Hänen silmänsä heijastavat taivaan värejä ja hänen ihonsa hehkuu luonnon luomassa valossa. Hän sitten kääntää päänsä suuntaani ja kallistaa sitä.

"Mä olen viistoista. Aloitan yhdeksännen luokan ensi viikon torstaina."

Viisitoista? En osannut kuvitella häntä niin nuoreksi. Hän vaikuttaa ikäiseltäni tai jopa vanhemmalta, vaikkakin niin lyhyt pituudeltaan ja posliininuken oloinen kasvoiltaan. Juri kysyy saman kysymyksen minulta ja juo juomansa kupin pohjaan asti. Hän näyttää harmistuneelta kahvin loppumisen takia.

"Mä oon kuusitoista. Oon menossa lukioon. Se on täällä keskustassa, tästä puistosta pohjoissuuntaan muutama sata metri."

"Ai niin se! Haluan varmaan sinne jatko-opiskelemaan, en ole ihan varma vielä."

Nyökkään vain ja nousen ylös. Ravistelen muovisessa kupissani olevia jääkuutioita ja katson Juria. Hän seuraa liikkeitäni ja astuu penkiltä vierelleni. Hän ottaa vapaalla kädellään ranteestani kiinni ja lähdemme rinnakkain astelemaan siihen paikkaan, jossa hän törmäsi minuun. Jurilla on vilkas katse; se harhailee siellä sun täällä vilkkaista yöihmisistä asfaltin pieniin irtokiviin, joita kenkämme potkii joka askeleella. Oma katseeni taas on liimautunut tähän poikaan, joka syöksyi elämääni, kirjaimellisesti. Minulla oli sisälläni kummalinen olo, ajatus, että tämä poika tulee muuttamaan elämäni täysin. Tiedän myös sen, että tämä tapaaminen ei jää tähän yhden kerran jutuksi. Kuten aikaisemmin totesin, en halunnut kahvia säälistä vaan tämän pojan söpöydestä. Nyt olen kiinnostunut hänestä toden teolla. Hän on mielenkiintoinen ja erilainen muista tapaamista pojista tältä alueelta. Aiheesta toiseen. Pysähdymme juuri sille tutulle kävelytielle. Juri katsoo minua silmiin ja hymyilee kirkasta hammashymyä. Hän näyttää onnellisemmalta kuin aikaisemmin.

"Mä haluan nähdä sua useamminkin! Mä annan sulle mun numeron, jotta voimme jutella ja sopia tapaamisia."

Otan taskustani kännykän ja tunnen iskun rintakehässäni, havainnollisesti. Äitini on yrittänyt soittaa minulle viisi kertaa ja isä kolme. Viestejä on tullut monta kymmentä kummaltakin vanhemmalta. Avaan näytönlukituksen ja otan esille numeronäppäimitön. Juri latelee kymmenjäsenistä numerosarjaa jonka kirjoitan ruudulle näkyville. Tallennan tämän hänen nimellä ja sujautan perään vielä sydämen symbolin.

"Mä laitan sulle viestiä kun olen kotona. Mun vanhemmat taitaa olla vähän huolissaan kun eivät saaneet minuun yhteyttä."

Juri pelästyy. Hänen katseesta näkee kauhun, kuin hän tuntisi seuraukset tulevan jo kohti. Onko hänellä huonoja kokemuksia tämänlaisista tilanteista, tulee ensimmäisenä mieleeni. Pudistelen sen ajatuksen pois. Ei kaikki ole traumaperäistä, Markus!