Pojat ei kärsi

9

"Tiedätkö edes, mitä olen tehnyt?"

"Heh, kuulin kyllä. Hei, katso nyt edes mua."

Käännän päätäni nähdäkseni henkilön, joka tulee puhumaan minulle. Hän on todella pitkä, selvästi paljon pitempi kuin minä. Hän istahtaa alas vierelleni ja hymyilee leveästi. Hänellä on kapeat huulet ja hymykuopat molemmissa poskissa. Hänen hiuksensa ovat tummanruskeat ja pitkät keskeltä. Suortuvia laskeutuu yli korvien ja kasvoille. Hänen silmänsä ovat siniset ja lävistävät.

"Haluisitko puhua kanssani? Näytät siltä, että tarviit avautua."

Nuorukaisen tarjous houkuttaa, mutta samalla epäilyttää. Enhän edes tiedä, kuka hän on. Hänkään ei varmasti minua tunne. Toisaalta hän varmaan tahtoo olla vain avuksi kerta ääneen valitan julkisilla paikoilla. Eivät kaikki ihmiset ole niin kusipäisiä.

"En edes tiedä nimeäsi. Et säkään mua tunne."

Tummahiuksinen poika nauraa kuin vastaukseni olisi kuin tyhmän suusta. 

"Markus, ootko hankkinut muistinmenetyksen?"

Hän kallistaa päätään ja silittelee hiuksiani. Mitä? En tunne ketään tämän näköistä. Yritän miettiä kaikkia ihmisiä, joita olen tavannut elämäni aikana. Kukaan heistä ei muistuta minua tästä pojasta. Tummat hiukset, hymykuopat, siniset silmät... Hän nauraa hämmennykselleni.

"Haloo? Sanooko nimi 'Leo' mitään? Olimme hyviä ystäviä ja naapureita ala-asteella. Jouduin muuttamaan pois neljännellä luokalla, mutta muutimme nyt takaisin tänne. Muistatko?"

Se Leo? Ei varmana ole. Muistin Leon hyvin lyhyenä ja tikkulaihana poikana, jolla oli aina samat vaatteet käytössä. Hiukset hänellä olivat olkapäähän asti ja rehellisesti sanottuna, luulin häntä tytöksi ennen kuin tutustuimme kunnolla. Hän oli todella kömpelö, ainakin luulin niin. Hänellä oli aina mustelmia ja ruhjeita kaikkialla, ja sain aina paikata niitä laastareilla ja sideharsolla. Leo rakasti rakennella kukkaseppeleitä ojanvarsilta poimituista villikukista. Juoksentelimme takapihani nurmella kukkapannat hiuksillamme ja värikkäät alennuscrocsit jaloissamme. Hyviä aikoja.

"Ai niin, ehdin jo unohtaa. Anteeksi, Leo..."

"Älä pahoittele! Mutta takaisin aiheeseen. Mitäs huolia lapsuuden ystävälläni on?"

Kerään itseni henkisesti kasaan ja otan syvään henkeä. Leo katsoo minua lempeästi. Hän osaa tehdä niin lävistävillä silmillään. Hän näyttää todella empaattiselta ja hyvältä kuuntelijalta. Tsemppaan itseäni. Pystyt tähän, pystyt tähän, hoen itselleni ajatuksissani. Puhallan pitkään ulos.

"Melkein pieksin serkkuni, joka tuli Tuulia-tädin kanssa käymään. Muistat varmaan Aleksin. Hän kävi meillä usein. Kuitenkin. Hän kävi pahasti hermoilleni ja räjähdin hänelle. Samalla pilasin koko täydelisesti suunnitellun lounaan. Karkasin kotoa voidakseni olla Jurin kanssa, mut-"

Leo keskeyttää hätäisen ja turhautuneen selitykseni. Hän näyttää kyseenalaistavalta, mutta samalla hänellä on hämyinen hymy maalattu huulilleen.

"Hidasta vähän. Kuka on Juri?"

Hän antaa minulle sen katseen. Sen. Katseen. 'Uu-kukas-tämä-uusi-poikaystäväsi-on'-katseen. Haluaisin läimäyttää sen katseen hänen kasvoilta, mutta pyöräytän silmiäni ja sitten käännyn katsomaan aivan muualle.

"Eräs jätkä, johon vasta tutustuin."

"Onko hän söpö?"

"On. Menin kuitenkin sillekin suuttumaan ja jätin hänet yksin kahvilaan."

Leo kääntää kasvoni hellästi kylmillä sormillaan ja katsoo minua säälivästi, mutta ymmärtäväisesti. Poskiani alkaa kuumottamaan hieman - hän on todella hyvännäköinen nyt, kun tarkemmin katsoo. Hän sivelee poskiani ja hymähtää nopeasti. Hän siirtyy kehollaan lähemmäksi minua.