Pojat ei kärsi

5

Jurilta saapunut viesti jättää minut sanattomaksi. Minun on vaikea sulattaa kaikkia tuntemiani tunnetiloja tässä vaiheessa. Olen vasta tutustunut tähän aivan sanoinkuvaamattoman ihanaan poikaan ja olen joutunut tähän tilanteeseen, että joudun paljastamaan syömishäiriöstäni. Pahemmaksi tämän jo ennestään kamalan tilanteen tekee se tieto, että pieni Juri itse kärsii samasta ongelmasta, kuten minä. Nielaisen kolme kertaa, mutta se olematon, mutta olemassa oleva pala kurkussani ei lähde kumpaakaan suuntaan, vaan painaa hengitysteitäni vasten ja ahdistaa minua. Minun kuitenkin täytyy vastata hänelle. Aikaa on viestin saapumisesta kulunut jo viisi pitkää minuuttia. Hänen päässään varmasti pyörii kaikenlaisia vainoharhaisia ajatuksia minusta ja reaktiostani kysymykseen. Näpyttelen hänelle vastauksen kaikesta ahdistuksesta ja pääni sisäisistä huudoista huolimatta.

[3.8.2017 klo 21.11 Markus]: On. Oletan, että sinullakin?

Juri♡ kirjoittaa...

[3.8.2017 klo 21.13 Juri♡]: Joo... En oo uskaltanut kertoa ennen kellekkään tästä, mutta sä vaikutat niin luotettavalta, että uskalsin. Se on osittain helpotus, että sä ymmärrät miltä musta tuntuu, mutta samalla en haluis, että sä joutuisit menee tän saman helvetin läpi.

Epämukavuuteni ryöppyy ulos minusta kuin aalto ja jättää minulle huojentuneen olon. Tekstailen Jurille vielä jonkun aikaa keskustellen ongelmistamme ja lopuksi jätän suloiset hyvän yön viestit. Voin kuulla pääni sisälläni kuinka hän kikattelee siellä kotonaan viesteilleni. Tämä hyvin varma luuloajatus kaartaa minunkin huulet hymyyn.

[3.8.2017 klo 21.28 Juri♡]: Et arvaakkaan, kuinka kikattelen täällä naama ihan punaisena! No, öitä sinullekin... komistus.

Juri katoaa paikalta ja hänen tilansa vaihtuu viimeisimpään kellonaikaan. Suljen itsekin kännykkäni ja käännyn katsomaan tietokoneeni kirkasta ruutua. Napautan selaimen välilehtineen kiinni ja sammutan tämän toisenkin elektroniikkalaitteen. Aion tehdä jotain, jota en ole tehnyt vähään aikaan edes harkinnassa; mennä ajoissa nukkumaan.

Astelen alakertaan keittiöön ja täytän kolmensadan millilitran juomalasini raikkaalla hanavedellä. Joni istuu keittiön pöydän ääressä ja syö juustolla ja palvikinkulla täytettyä sämpylää samalla katsoen YouTubesta nuoria aikuisia pelaamassa tietokonepelejä. Hitaasti askelehdin hänen vierelle ja vilkaisen hänen olan yli tabletin näyttöä. Pikkuveljeni silmät ovat kuin liimautuneet ruutuun ja hänen ilmeensä on tyhjä ja mitäänsanomaton. Pyöräytän silmiäni ja lähden takaisin huoneeseeni. Alhaalla ei ole enää mitään minulle.

Lasken lasin yöpöydälleni. Äitini on kieltänyt minua pitämästä vesilasia pöydällä ilman lasinalusta, sillä se jättää puuhun renkaan muotoisia jälkiä. En itse välitä siitä ollenkaan. Jääköön kuvioita. Riisun vaateeni päältäni ja nakkaan ne olkani yli huoneeni nurkassa olevalle matalalle vanhalle tuolille. Se on aina ollut siellä ja yhä tekee samaa työtänsä, kantaa vaatteitani. Punaisella tekonahkalla päällystetty nojatuoli on perintö isovanhemmilta meille ja se on päätynyt yhteisen valinnan mukaan minun huoneeseeni. Keikaroin peilin edessä. Kehoni yhä ällöttää minua muutamasta kohdasta, kuten vatsasta ja reisistä. Kuitenkin lantioluiden ja kylkiluiden selventyminen saa sisälläni kuohumaan ylpeyden tunnetta, mutta sen mukana myös ajatuksia siitä, kuinka sairas olenkaan. Kaikki huomioni lopuksi valahtaa ranteisiini, joita koristaa siellä täällä haaleita arpia. Pudistelen päätäni ja nappaan nopeasti kaapin hyllyltä roikkuvan pitkähihaisen paksun paidan. Se on väriltään oranssi ja sen hihoissa on mustaa kaunista tekstiä. Puen sen päälleni ja katson itseäni kokovartalopeilistä tiiraillen vartaloani päästä varpaisiin ainakin kolme kertaa.

"En palaa enää takaisin tuohon pahaan tapaan. En palaa, en palaa, en en en..."

Hoen itselleni lupausta, jonka olen pitänyt rikkomatta jo puoli vuotta. Se saattaa joillekin kuulostaa lyhyeltä ajalta, mutta minulle se on suuri saavutus ja pidän siitä kiinni. Kiskaisen jalkaani pitkävartiset mustat sukat ja tummat shortsit, jotka ovat miellyttävän pehmeää kangasta. Niin pitkävetisesti menee iltarutiinini hampaiden pesun ja kusella käymisen myötä sänkyyn, johon nukahdan hyvinkin nopeasti. Päässäni ei liiku enää kamalia ajatuksia valvottamassa minua pitkin yötä, kuten ennen. Aamun päivittäiset yksitokkoiset toimet odottavat minua likimain kahdeksan tunnin päästä. Olen luvannut tavata Jurin tuon kaiken perussoopan jälkeen.