Viiden Tähden Kusipää ➳ yoonmin

037 ; vaarallisilla vesillä

- kolmaskymmenesseitsemäs luku -
Vaarallisilla vesillä

» Jiminin nk «

Vedin syvään henkeä, yritin rauhoittua ja käännyin hitaasti Taehyungin puoleen, joka tuijotti uutisia utuisin silmin pimeässä olohuoneessa, poikaystävänsä pää sylissään. Telkkarin kirkas valo valaisi pojan väsyneet kasvot, ja tämän raskaat silmäluomet meinasivat valua väkisin kiinni.

"Okei, kuuntele", lausuin hitaasti, yrittäen pitää äänensävyni mahdollisimman rauhallisena. Taehyung ei reagoinut sanoihini mitenkään, aivan kuin poika ei olisi edes kuullut ääntäni.

"Mun pitää mennä, oikeasti. Mun pitää saada se jätkä rauhoittumaan, saada se pois sieltä."

"Mitä?", Taehyung pihahti hiljaa ja käänsi vihdoin päänsä. Hänen lasittunut katseensa poukkoili ympäri huonetta. Jätkä nukahtaisi minä hetkenä hyvänsä pystyyn.

"Yoongi", vastasin hermostuneena. Olin valmis kuulemaan ystäväni suusta jälleen, että minun pitäisi unohtaa koko jätkä. Ehkä minun pitäisikin, mutta se oli mahdotonta.

"Se aikoo tapella tänä yönä, enkä mä voi jäädä tänne odottamaan. Se ei saa kasata itselleen yhtään enempää ongelmia. Niitä tulee ja paljon, jos joku ei tee jotain."

"Mut-"

Ennen kuin Taehyung ehti kissaa sanoa, olin jo kääntynyt kannoillani ja painelin määrätietoisesti kohti eteistä ja ulkovaatteita. Nappasin toppatakin naulakosta, auton avaimet hyllyltä ja vetäisin kengät vauhdilla jalkaani. Kuulin Jungkookin heräävän olohuoneessa minun aiheuttamani melun takia ja kysyvän Taehyungilta unenpöpperössä, mitä hittoa taas tapahtui. Taehyung mumisi jotain järjen menettämisestä ja kiireestä vastaukseksi. Lopulta kiireiset askeleet kopisivat parkettilattiaa vasten, kun Taehyung ja Jungkook kipittivät perääni kasvoillaan erittäin hämmentyneet ja epäuskoiset ilmeet. He pysähtyivät eteiseen ja katsoivat minua kulmat koholla ja kädet tiukasti puuskassa.

"Sinäkö meinasit lähteä oikeasti autolla stalkkaamaan sun poikaystäväs puuhia? Kerää itsesi hyvä mies, ei sun kannata vaivata itseäsi sen jätkän tekemisillä."

Naurahdin kolkosti. Helpommin sanottu kuin tehty.

"Jimin, äly hoi, sulla ei ole edes ajokorttia", Jungkook yritti vielä epätoivoisesti, mutta avasin ulko-oven ja annoin hyytävän pakkasilman livahtaa sisälle lämpimään asuntoon.

"Who cares", sanoin itsepäisesti ja painelin synkälle pihamaalle. Puiden karut oksat humisivat hiljaisesti tuulessa, mutta muuten asuinalue oli kuolemanhiljainen. Jokainen omakotitalo oli säkkipimeä, ihmiset kai nukkuivat jo. Näky oli kuin kauhuleffasta. Edes tähdet eivät valaisseet pikimustaa yötä, sillä paksu pilviverho oli lipunut niiden eteen. Jotain hämärää oli selvästi tekeillä, luontoäitikin tiesi sen.

Porukat olivat lähteneet kävellen lähibaariin viihteelle, joten perheemme musta, virtaviivainen auto seisoi yksin hiljaisella pihamaalla. Auton ikkunat oli tummennettu, joten menopeli oli aivan kuin repäisty vauhdikkaasta toimintaelokuvasta ja sen villistä takaa-ajokohtauksesta.

Kiirehdin auton vierelle ja työnsin avaimet lukkoon. Kuului hiljainen naksahdus, ja sain vetäistyä oven auki ja työnnettyä itseni sisään. Istuuduin ratin eteen ja olin työntämässä avaimia auton virtalukkoon, kun Taehyung ja Jungkook syöksyivät pihamaata pitkin takit käsissään ja kengät puoliksi jaloissaan.

"Me tullaan mukaan, ei sua voi yksinkään päästää", Taehyung pihahti hengästyneenä ja usutti Jungkookin takapenkille. Itse hän syöksyi pelkääjän paikalle viereeni, kasvot vitivalkoisina ja kädet täristen.