Viiden Tähden Kusipää ➳ yoonmin

032 ; kuolemanväsynyt haudankaivaja ja ylipirteä aamuvirkku

"Sellainen se on. Katsoo Netflixiä yöt ja nukkuu päivät."

Äiti kaivoi paistinpannun esiin ja etsi kananmunat käsiinsä. Naisen kasvoilla oli huolestunut ilme, kun hän rikkoi munan ja heitti kuoret roskiin. Epäilin hänen ajattelevan Yoongia.
Mutsilla oli aina ollut tarve huolehtia kaikista, oli sitten kyseessä naapuri tai naapurin mummon kaima. Hän oli juuri sellainen tyypillinen, ylihuolehtiva naishenkilö, ja vaikka se oli äärimmäisen ihanaa ja hienoa, välillä se ärsytti. Toivoin salaa, että toivottavasti Yoongi ei joutuisi heti aamusta hirvittävään ristikuulusteluun.

•

Kun portaista viimein kuuluin laahustavia askelia, äidin silmissä syttyi määrätietoinen katse. Yritin hienovaraisesti töniä äitiä ja varoittaa kyselemästä Yoongin äidistä, mutta nainen lukitsi korvansa kokonaan, paransi ryhtiään ja oli valmis toivottamaan Yoongille hyvää huomenta. Minun teki mieli hakata päätäni pöytään kaiken sen muodollisuuden takia, mutta päätin vain pysyä vaiti sekä toivoa parasta ja pelätä pahinta.

Yoongi ilmestyi keittiöön hiukset sekaisin ja silmät puoliksi kiinni. Valtava, pikimusta t-paita oli valahtanut ja paljasti pojan selvästi erottuvat solisluut ja hiukan pojan rintakehää. Tummanpunaiset jäljet näkyivät yhä selkeästi pojan vaalealla iholla. Huomasin, miten äidin katse porautui pojan rintakehää koristaviin jälkiin, ja yhtäkkiä ilmapiiri vaihtui hiukan kiusalliseksi.

Olin juuri toivottamassa Yoongille hyvää huomenta, kun olohuoneen suunnalta kuului askelia. Faijahan se sieltä tulla rymisteli, kasvoillaan pirteä hymy ja yllään urheilutrikoot ja tummansininen t-paita. Hän näytti siltä kuin olisi juossut maratonin, sillä paksut hikikarpalot valuivat miehen punertavaa otsaa pitkin.

"Huomenta ihmiset!" isä toivotti reippaasti ja kohotti kätensä pystyyn tervehdykseksi. "Kyllä Max vetää tuolla telkkarissa aamujumppaa taas ihan perkeleen hyvin! Onneksi se entinen vetäjä vaihtui, sen jumpat oli silkkaa ajanhukkaa-"

"Kiitos elintärkeästä informaatiosta, isä", sanoin tyynesti ja vilkaisin sivusilmällä Yoongia. Hän näytti yhä väsyneeltä, mutta pojan suupielessä käväisi huvittunut hymy, kun katseemme kohtasivat. Vanhempani olivat toisinaan niin kamalan yli-innokkaita ja noloja, että teki mieli poistua paikalta ja johdattaa vieras kauas kotoa.

Istuuduimme yhdessä pöytään. Äiti kyseli innokkaasti tapansa mukaan kuinka olimme nukkuneet. Yoongin ilmeet ja kehonkieli viestittivät hälyttävän kovaa, että olimme kaukana pojan omalta mukavuusalueelta: sosiaalinen hihhuloiminen yli-innokkaiden ihmisten kanssa ei ollut pojan erikoisalaa, ei todellakaan. Hän ei pitänyt ihmisistä, kyllä minä sen tiesin.

Lopulta kun pieni hiljaisuus laskeutui, isä nosti katseensa mehupurkin pakkauselosteesta ja liimasi katseensa tiukasti Yoongiin. Hän tuijotti poikaa silmät sirrillään ja mietti, mitä kysyisi ensimmäisenä. Tiesin välittömästi, että hitto vie, nyt se ristikuulustelu sitten pamahtaisi tulille. Ja oikeassa olin, kuten aina.

"Kerropas, Yoongi, mitä sinun vanhempasi tekevät työkseen?"

Aihe oli suistunut kertarysäyksellä päin persettä.

Yoongin katse vajosi alas ja ehkä minä vain kuvittelin, mutta tuntui siltä kuin ilmapiiri olisi viilentynyt hiukan.

"Faija on ollut pari vuotta työtön", poika tuhahti lopulta. Pojan äänensävy oli jo vaarallisen kylmä. "Eikä se edes kuulu teille."

"No mutta, entäs äiti?" isä uteli. Olisin halunnut huutaa, että työnnä raivostuttava uteliaisuutesi sinne minne aurinko ei paista ja anna toisen syödä ruokansa rauhassa.

Yoongi näytti silminnähden vittuuntuneelta. Huomasin, kuinka pojan pehmeä puoli alkoi jälleen pikkuhiljaa rakoilemaan ja varautunut sekä kylmä Yoongi astui esiin. Kyllä minä tiesin, ettei se pitänyt tällaisesta. Ei hänen perheessään syöty yhdessä ruokapöydän ääressä, saati sitten keskusteltu mukavia. Ja varsinkin kun aihe oli aivan liian henkilökohtainen ja herkkä, ei Yoongin kanssa keskustelemisesta tullut lasta eikä paskaa. Eikä mikään ihme.