Hän Näki Minut

6.

Hypimme vielä hetken suurien ja muistaisten altaiden luona, kunnes minun on aivan pakko kysyä voisinko lähteä. Olin aivan jäässä ja en meinannut enää pystyä heiluttelemaan tai tuntemaan sormiani. Iivo katsoi minua huolestuneesti ja lupautui heittämään minut kotiin yhdellä ehdolla.

"Mä voin viedä sut kotiin Mat, mut yhdellä ehdolla." Iivo sanoo ja katson tätä hölmistyneenä. Mikähän tää ehto on? Tee hänen tehtävät viikon ajan? Ollaan ihan eri kursseillakin.

Hymähdän merkiksi, että kuulin tämän ja että hän jatkaisi. "Jos kävelet mun kanssa yhtä metsäpolkua pitkin." Hän ilmoittaa katsoen minua suoraan silmiin ja alan miettimään. Kiviä, juuria, sammalta ja kaikki ne ovat märkiä, kosteita ja hyvällä tuurilla varmasti myös jäässä. Täällä on varmasti pakkasta ja jos ei ole, edelleen kylmänä ja navakoituneena tuuleva tuuli saa ilman tuntumaan purevalta. En ihmettelisi vaikka sää söisi sormeni tai varpaani varoittaakseen minua tulevasta pohjolan talvesta. Suostun ystäväni ehtoon ja hyvästelen vielä nopeati Even ja Aleksin, jotka lähtevät hölkkäämään kohti alkuperäistä lähtöpaikkaamme. Lähden kauhulla seuraamaan Iivoa kohti liukasta, märkää ja suurien kuusien varjostamaa synkkää polkua.

Perjantain taas madellessa viikon perällä seurasin poikia koulun jälkeen parkkipaikalle, jossa Minttu jo odotteli meitä. Hän meni ilmeisesti kotiin Even kyydillä, kun sillä oli tullutkin. Nostan kuulokkeet pois korviltani saavutettuani muut ja kuuntelin mitä muut sopivat. Olimme siis menossa poikien kanssa ostamaan tanssiaisiin pukuja, koska omani oli äidin luona ja varmasti jo liian pieni. Myös muiden pitäisi mennä ostamaan uudet puvut ja päätimme ottaa eri päivän kuin tytöillä, koska Minttu olisi varmasti roikkunut Luukaksen kädessä koko iltapäivän. 

Sovimme tapaavamme kolmelta bussipysäkin luona ja lähdemme Aleksin kyydillä kohti kaupunkia. Täältä pikku kylästä ei varmasti löytyisi yhden yhtäkään hyvää pukua. Tai näin epäilen, mutta voin yhtä hyvin olla väärässä.

Vedin mustia uusia kenkiäni jalkaan. Ne olivat vielä niin puhtaat ja kiiltävät, kunnes tajusin että ulkona sataa varmasti vettä ja ne eivät olisi enää puhtaat tehtyään tuttavuutta vesisateen ja kuran kanssa. Heitettyäni myös takin niskaani ja laukun olalle astuin ulos alkutalven viileyteen. Vielä ei ollut lunta, mutta kyllä sitäkin pian varmasti sataisi.

Äidin luona ei koskaan oikein ollut kunnolla lunta, sen verran vain, että tennareilla kyllä pärjäsi. Nyt joudun varmasti ostamaan myös talvikengät, jos lunta tulee yhtä ripeällä tahdilla, kuin vettä. Lunta tulisi olemaan varmasti lähes neljä metriä ja tulisimme hukkumaan siihen mietin itsekseni ja naurahdan ajatukselle.

Saavun pysäkille hieman liian aikaisin ja avaan puhelimeni. Äiti oli laittanut viestiä ja kysellyt kuulumisia. En jaksa kirjoittaa viestiä, joten päätän soittaa hänelle, olihan minulla vielä reippaasti aikaa. Ainakin 15 minuuttia, ellei enemmänkin. 

Puhelin tuuttasi pari kertaa, kunnes linjan toisesta päästä kuuluu tuttu ja iloinen ääni. Äiti.

"Hei Matias! Miten siellä menee?" Äidin tuttu ja turvallinen ääni kysyy ja minua alkaa hymyilyttämään kauheasti.

" Ihan hyvin." Vastaan ja kerron koulusta, uusista ystävistäni ja siitä, kuinka täällä tuntuu satavan aina, koko ajan ja jatkuvasti vettä.

Seuraava kysymys sai minut hämmentyneeksi.
" Onks siel hyvän näköisiä tyttöjä?" puhelimesta kuuluu kysymys ja alan yskäisen hieman. Onneksi ei ollut vettä, olisivat hyvät vedet nyt maassa tai minä ambulanssissa vedettyäni ne väärään henkeen.  Ei hänellä normaalisti ole tapana kysellä mitään tämmöistä.

"Umm..mitä tarkoitat?" Kysyn pienen hiljaisuuden jälkeen.

"Kyllä sä tiedät." Tämä naurahtaa ja naurahdan hiljaa takaisin. En omista todellakaan mitään maailman parasta huumorintajua. Äitini tietää sen, että pidän enemmän pojista, mutta isä ei. Enkä hänelle varmaan edes kerro. Ehkä joskus, jos on aivan  pakko?