Hän Näki Minut

5.

Seuraavana aamuna oli lauantai, samaan aikaan viikon pisimmältä ja lyhyimmältä tuntuva päivä. Olin luvannut mennä ystävieni kanssa rannalle ja seuraavalla viikolla Aleksin  ja Luukaksen kanssa etsimään koulussa järjestettäviin tanssiaisiin pukua. Itseäni ei edes kiinnostaisi, mutta pakko sinne on mennä. Ystäväni niin kovasti minua sinne pyytelivät ja varmaan murtauisivat ovesta sisään ja kantaisivat minut koululle, jos en vapaaehtoisesti ja hyvällä tulisi. Ja enkai minä siinä mitään menettäisi? Kivaa aikaa uusien ystävien kanssa? Tai eivät he enää uusia ole, olihan koulua kulunut jo muutama kuukausi. 

Puolen tunnin sägyssä turhaan lojumisen ja puhelimen kolmesti läpi selaamisen jälkeen sain itseäni vidoin niskastani kiinni ja raahauduttua suihkuun. Annan lämpimän veden valua muutaman päiviä sitten vihreiksi värjättyjen hiuksien seassa villinä ja vapaana tuijotellen kattoa mietteliäänä. Vanha väri alkoi olla jo kulahtanut, sekä tylsä. Kaiken kukkuraksi juurikasvu oli jotain kauhuaki pahempaa ja kiljui uutta väriä itseensä. 

Kuivatessani märkiä hiuskiani hiustenkuivaajalla,  puhelimeni näyttö välähtää auki ilmoittaen uudesta viestistä. Viesti antaa itsestään ilmi sen, että ilmeisesti myös Iivo olisi tulossa iltapäivällä. Viesti oli Laurenilta ja he ilmeisesti tunsivat jotenkin toisensa jostain. Sitä en tiedä mitsä tai miten saati kuinka kauan, mutta eihän se asia minulle kuulunut. 

Vaihdoin nopeasti vaatteeni, jotka eivät mitkään maailman parhaimmat ollut, mutta ketä kiinnostaa? Olemme menossa kuitenkin tuuliselle rannalle ja jos sää ei meitä petä, pitäisi myös piskotella hiukan vettä. Ei olisi uusi asia pohdiskelen samalla kolistellen keittiöön syömään aamupalaa tai no päivällistä ehkä. Onhan kello jo lähempänä puoltapäivää.

Hiukan laimean aamupalan syötyäni heitän uuden, myös vihreän sadetakkini niskaan ja painun ulos kosteaan sumusateeseen. Täällä sääuutisiin saa luottaa, aina luvataan sadetta ja aina sitä tuntuu satavan. Rannalle saavuttuani näen tutut autot rivissä parkkipaikan reunalla ja tutut säästä huolimatta iloiset ihmiset kauempana rannalla. 

Pehmeällä hiekalla on vaikea kävellä ja kova tuuli puskee kylmänä vasten kasvoja. Vaikka takkini huppu on tiukasti pääni suojana pipon kaverina, hyytävä tuuli tuntuu silti liian kymältä. Miksi lupauduin tähän? Enhän edes osannut pelata mitään. Vedän huppua paremmin päähäni ja tervehdin muita. Heillä ei näytä olevan kylmä, vaan päinvastoin osa puuskuttaa posket punaisina pelistä. Heillä selvästi on lämmin, koska juoksevat pallon perässä. Itse kyllä jäädyn tänne. 

Se kuka päätti, että tulemme tänään tänne teki suuren virheen. Ensinnäkin joudun olemaan yksin, koska en halua pelata. Liikunta ei ole edelleenkään minun lajini. Toiseksi täällä on ihan järkyttävän kylmä, sää ei ole lähelläkään sitä lämmintä ja aurinkoista kaupunkia josta muutin tänne muutamaa kuukautta aijemmin. Sää, josta olen valittanut koko ajan ja Iivokaan ei ole uskaltanut ilmaantua harmikseni paikalle. 

Juuri kun sain valitettua mielessäni, joku laittaa ulkona vallitsevasta kylmyydestä huolimatta yllättävän lämpimät kädet silmilleni niin etten kerkeä näkemään kuka tämä on ja sanoo hiljaa korvaani: "arvaa kuka?" Iivon äänen olen jo oppinut tunnistamaan, olenhan viettänyt hänen kanssaan koulussa suhteellisen paljon aikaa, jos omaa porukkaani mihin kai kuulun ei laskettaisi. Siinä ajassa olen myös oppinut paljon uutta uudesta kodistani ja ystävistäni. Kuten, että Aleksi on joskus harrastanut nyrkkeilyä ja että Minttu on ollut joskus yksi maanparhaista pöytäpingiksen pelaajista.

"Iivo!" Huudan ja hän irrottaa kätensä kasvoiltani kiertäen sitten eteeni. "Oliko kiva yllätys?" Hän kysyy ja nauran. Hän tietää vastauksen varsin hyvin, sillä tietää minun inhoavan tuommosia yllätyksiä. 

"Haluutko lähtee mun kaa tuonne kauemmas kattoo semmosia altaita, missä kasvatetaan kaloja?" Hän markkinoi minulle ja puhtaasta kiinnostuksesta suostun. Kerromme noepasti vielä muille ennenkuin lähdemme, jos he haluavat lähteä mukaan. Yllätyksekseni Eve ja Aleksi tahtovat lähteä mukaamme, mutta juoksevat edellemme pelleilemään jotain.

"Haluutko tulla tänään meille?" Ois kiva viettää aikaa muuallakin, kuin koulun äänekkäillä käytävillä." Kysyn vieressäni kävelevältä Iivolta. Tämä hymyilee ja nyökkää, jonka oletan tarkoittavan myöntävää vastausta. Tummien, tuulen heittelemien hiuksien varjostamien kasvojen ilme kuitenkin  muuttuu mietteliääksi. "Mitä mietit?" kysyn ja hetken päästä hän vastaa.

"Olisin voinut, mutta isä tahtoo, että olen neuvoston kokouksessa. Tiedäthän, vanha intiaani suku joten perinteet ja semmoiset." Hän kertoo ja nyökkään, ymmärrän täysin. Saatoin ehkä syvällä sisimmässäni olla hieman pettynyt tämän vastauksesta.  Onhan hän vielä päällikön poika tai jonkun aika korkeassa asemassa olevan jäsenen joka tapauksessa.

"Ei se mitään, tuu joku toinen päivä." Sanon tälle vielä hymyillen ja käännän katseeni kiljuvaan Eveen, joka juoksee karkuun Aleksia jolla näyttää olevan jonkinlaista levää kädessään. Naurahdan heille ja samassa tuuli heittää päässäni olleen sadetakin hupun pois ja kylmät väreet kulkevat pitkin kehoani saaden minut tärähtämään huomattavasti.

"Onko kylmä?" Iivo kysyy ja nyökyttelen tälle, koska minulla ei ole vain kylmä, minulla on ihan helvetin kylmä. Kiskon pipoani paremmin päähän ja vedän huput takaisin suojaksi. Iivo kuitenkin ojentaa minulle vielä lapasensa joita katson hiukan epäillen. "Mut nyt sun sormet jäätyy?" Sanon surullisena katsoen toisen paljaita käsiä. Onnekseni tämä vetää taskustaan toiset lapaset. 

"Ei jäädy." Hän naurahtaa ja vetää juuri taskustaan ottamansa punaiset lapaset sormiensa suojaksi. Teen samoin ja nautin siitä pienestä hetkestä, kun lapaset vielä tuntuvat lämpimiltä. Se ei kuitenkaan valitettavasti kestä kahta minuuttia pidempään. 

Ennenkuin humaankaan olemme saapuneet valtaville, valkeille betonialtaille. Näen kuinka  loput pelaamaan jääneet pelaavat ehkä kilometrin päässä, mutta nyt jotain toista peliä. Ja kuinka Aleksi tasapainottelee taitavasti altaan reunalla. En edes halua tietää mitä tapahtuisi, jos hän tippuisi sinne. Kylmään, syvään, tummaan ja tuntemattomaan. 

"Mitä näillä niinkun tehdään?" Ihmettelen ääneen ja Eve naurahtaa vierestäni. "Näissä kasvatettiin joskus kaloja." Hän kertoo ja mietin sitä hetken. Altaat kieltämättä ovat suuria ja niihin olisi mahtunut paljon kaloja.

- Silli 

Julkaistu ensimmäisenkerran 14.6.2018