Hän Näki Minut

2.

Olen maailman hitain heräämään aamulla, varsinkin nyt kun en ole äidin luona. Ei minulla sielläkään paljon kavereita ollut, mutta jokunen kuitenkin. En koskaan ole kuulunut niihin suosituimpien urheilijoiden porukoihin, enkä ole koskaan halunnutkaan. Vaikuttavat vain ylimielisiltä ja luulevat olevansa muita parempia. En tiedä, en koskaan ole ollut mikään paras edes koulussa. 

Kiskon mustan päivänkakkara paidan pois päältäni ja vaihdan sen mustan huppariin, koska säästä ei ikinä tiedä. Polvista revityt mustat farkut kaivan vielä laukusta ja juoksen alakertaan. En yllättynyt, että isä ei taaskaan ole aamulla kotona. Hän on töissä ja olen tottunut siihen, vaikka en ole ollut täällä moneen vuoteen. Osasin myös varautua tähän jonka takia laitoin herätyksen tarkoituksella liian aikaiselle ja pakkasin reppuni valmiiksi. En todellakaan haluaisi olla ensimmäisenä päivänä myöhässä. Minulla ei ole hajuakaan missä kylän koulu on, joten  tarvitsen tuplasti aikaa, autoa ja onnea.

Nappaan mustan reppuni oven vierestä ja kävelen "uudelle" autolleni. Yöllä on selvästi ollut hallaa, joten eilinen sade on muuttunut jääksi ja meinaan liukastua ainakin miljoona kertaa liian lyhyellä matkalla. Viskaan reppuni pelkääjän paikalle, työntäen autonavaimen virtalukkoon. Käynnistän auton, mikä oli helpompaa kun luulin ja peruutan pihasta lähtien ajelemaan kohti uuden kotikaupunkini lukiota, epävarmana ja kelaten samalla kaikenmaailman kauhuskenaariot. Mitä vain voisi tapahtua, varsinkin kun kyseessä olen minä ja satun olemaan hyvä nolaamaan itseni.

Kierreltyäni hetken kylää, näen suuren rakennuksen pihan olevan täynnä noin ikäisiäni ihmisiä. Kaarran rakennuksen pihaan ja saan jo nyt katseita. "Nyt sitä mennään." Ajattelen hiljaa ääneen ja nousen ulos autosta. Voimakas syksyn tuuli sekoittaa ruskeita hiuksiani, joiden aikoja sitten värjätty väri on paennut juuresta kohti latvoja

 Kävelen sateen piskotellessa vaatteitani kosteaksi, kohti suuria lasiovia. Minulla ei ole mitää hajua, mistä löydän oikeat paikat, joten kaivan laukustani jonkunnäköisen kartan jonka sain isältä ja yritän suunnistaa ilman päämäärää. Joku koskettaa minua varovasti olkapäälle ja kysyy " Matais...? Se uusi oppilas?" Säikähdän aivan kamalasti ja meinaan jo lyödä tätä vahingossa, kunnes tämä ehtii:

"Mä oon Eve ja autan sua, kunnes opit kouluntavoille ja  luokat." Tämä esittäytyy ja kättelee minua asiallisesti. Kättelen takaisin ja yritän hymyillä tälle rohkeasti ja näytän jopa vakuuttaneen uuden "oppaani". Tytöllä on vaaleat hiukset rennoilla laineilla ja päällään tällä on mustat farkut ja hiukan liian iso, keltainen huppari. Tämä opastaa minut oikealle tunnille, jossa viereeni istahtaa toinen tyttö.

"Minttu." Tyttö sanoo ehkä hiukan liiankin pirteästi, kun itse tunnen oloni zombiksi.

"Matias." vastaan jatkaen miten tämä voi olla noin piertä, ku itse tunnen itseni joksikin Zombiks naurahdan hiljaa ja tervehdin tyttöä kunnolla. 

"En mä vaan tiedä." Tyttö, Minttu vastaa kikattaen ja kaivaa kirjoja repustaan.

Tuntien edettyä tuskallisen hitaasti, Eve ohjaa minut ruokalaan ja sieltä pöytään jossa istuu jo pari tuttuani, tai no kenet olen tavannut jo. Minttu, joka ohjasi minut tänne ja joku  kolmas, jota en joko ole vielä tavannut, tai en muista tavanneeni. Istun Evenn viereen ja Minttu tulee syömään omaa ruokaansa toiselle puolelleni. En ole tottunut tähän, suureen porukkaan ympärilläni. Olen tottunut istumaan ruokalan syrjäisimmässä nurkassa, yksin, ainoastaan joku kirja seuranani. Kaiken kukkuraksi pöytään astelee toinen poika, Eve esittelee tämän nimellä  Aleksi. Näyttää ihan mukavalta, kamera kaulassa.

Kun tämäkin oli eksynyt ystäviensä seuraan, uskalsin katsoa ruokalaa tarkemmin. Se oli suuri, avoin ja täynnä puhuvia oppilaita. Kaikki selvästi omissa ryhmissään, osalla oli kitarat mukana ja kuulokkeet korvilla, toisilla oli kukkia hiuksissa ja reput täynnä kirjavia pinssejä. Osa oli pukeutunut mustiin, revittyihin jotakin bändiä mainostaviin vaatteisiin. Heistä roikkui jos minkälaista lävistystä ja metallirengasta, sekä niittejä. En voi myöntää etten itse kuuluisi edes heihin, omistin minäkin useamman korvareijän ja mustan joko revityn tai vastaavan kangaspalan. En vain käyttänyt korvakoruja kauhean usein.

Ruokalaan kävelee selvästi uusi jengi. Heillä kaikilla on valkea ja heleä iho, kuin simpukasta tulevalla helmella, yhtä kalpea kuin minulla.

"Keitä he ovat?" En voi olla kysymättä omalta pöydältäni, kun olen kaikista muistakin kysellyt. Ensiksi kaikki näyttävät välttelevän puheenaihetta, mutta sitten Aleksi suostuu vihdoin vastaamaan.

"He ovat... oma porukkansa, jos näin voi sanoa. Viettävät aikaa vain toistensa kanssa , eivätkä juttele oikeastaan muille. Matkustelevat paljon." Tämä vastaa ja vilkuilee epäilevänä porukkaa. En ymmärrä miksi he epäilevät heitä. Toisaalta olen ollut täällä vasta kolme tuntia, joten ehkä minulla ei ole oikeutta sanoa mitään vielä. Ehkä kaikki selviää aikanaan. Aleksi esittelee minulle neljä ensimmäistä, emme tietenkään mene juttelemaan heille. Kertoo vain tärkeämmän hiljaisella äänellä, kuten nimet ja hiukan siitä mitä on saanut selville. Neljän porukan perässä kävelee vielä yksi poika, jonka oletan kuuluvan samaan porukkaan ihon kalpeuden perusteella. Tiedän, on tyhmää lajitella ihmisiä porukkaan, mutta jos katsoo muita niin ehkä saan anteeksi tämän kerran. Saanhan?

"Kuka hän on?" Kysyn arasti, tarkoittaen juuri ruokalaan saapunutta hyvännäköistä jätkää, joka näyttää karanneen jostain mainoksesta. Pojalla on vaalean siniset hiukset ja sitäkin sinisemmät silmät ja kädessään tumma sadetakki. Yllään tämä myös kantaa mustia hiukan revittyjä farkkija ja myös mustaa hupparia, jossa on hupussa niittejä. Katseemme kohtaa pienen hetken, mutta käännän katseeni nolona takaisin tyhjään tarjottimeeni missä ei edes ollut ruokaa. "Daniel. Porukan nuorin, muttei mikään tyhmä. Meidän ikäinen." Eve liittyy keskusteluun ja supattaa asiansa hiljaa. Nyökkään ja nostan katseeni vielä kerran Danieliin.

 Ruokalasta selvittyämme on vielä neljä pitkää tuntia jäljellä. Minut ohjataan luokkaan, jossa Daniel istuu. Eve, Minttu, Aleksi ja Luukas on jo vallannut omat paikkansa, joten suunnitelmana on istua ensimmäiselle vapaalle paikalle. Haettuani kuitenkin opettajalta suuren määrän  papereita, muutaman kirjan ja vihkon hän ohjaa istumaan Danielin viereen. Poika näyttää siltä kuin olisi kuullut mitä opettaja sanoo ja näyttää kauhean järkyttyneeltä. Mietin hetken viitsinkö edes mennä tämän viereen, mitä jos tämä ei halua istua vieressäni ja hakkaa minut? Niin on käynyt pari kertaa ennenkin...

Astelen kuitenkin rohkeasti pojan viereen, rohkeammin kuin uskoin ja vaistomaisesti siirrän tuolin mahdollisimman kauas. En halua olla ilkeä, mutta hän näyttää siltä, ettei halua istua vieressäni sekuntiakaan ja olen tottunut siihen. En vaivaudu edes esittelemään itseäni, kun tämä katsoo niin kiinnostuneena ikkunasta ulos kovenevaan sateeseen. Juuri sillä sekunnilla tajuan jättäneeni huoneeni ikkunan auki, koska siellä oli tunkkainnen ilma ja kiroan lähes ääneen tyhmyyttäni.

"Noh?" Poika kysyy huvittuneena ja katsoo vihdoin minua. Ilmeettömänä kerron tälle, että olin unohtanut ikkunnan auki aamulla ja nyt ulkona sataa kaatamalla. Toivottavasti ei ala tuulemaan, sillä muuten kaikki vesi on iltapäivällä huoneeni lattialla. 

Keskustelu jää siihen ja poika, Daniel jatkaa ikkunasta ulos tuijotteluaan. Häntä ei edes kiinnosta parityö mitä tällä tunnilla pitäisi tehdä, joten päätän tehdä sen yksin eteenpäin. Kysyn välillä varovasti pariltani mielipidettä, mutta tämä ei vastaa. Pari minuuttia ennen tunnin loppua tämä tarttuu minua ranteesta, katsoo nopeasti silmiin, pyytää anteeksi  ja häipyy.

Pojan ääni saa oudon ja pelottavan, epätavallisen tunteen kulkemaan pitkin selkärankaani.  Jotenkin niin kaunis ja sulava. Voiko näin edes sanoa? Hetken syvällä mietteissäni oltua herään takaisin todellisuuteen, jossa Eve heiluttelee kättään nenäni edessä huolestuneen näköisenä.

Ihan järkyttävän pitkä luku multa xDD en ikinä kirjota mitää näin pitkää ja toivon, et jos näette kirjotusvirheitä kerrotte niistä <3 Olis myös ihan sairaan siisti, jos kommentoisitte mielipiteenne kommentteihin :3 

Ens lukuun 

- Silli