Hän Näki Minut

3.

Viikkoja kului monta, todella monta. Opin uuden koulun tavat, luokat ja osan oppilaista. Sain uusia ystäviä, mutta yksi asia minua häiritsi. Danielia ei ollut näkynyt. En tiedä miksi kiinnitin asiaan niin paljon huomiota, mutta suurimpana osana päivistä heidän pöydässään, istui vain Danielin sisarukset. Tunnit olivat hieman yksinäisiä mutta en usko, että Daniel olisi edes jutellut minulle. Minulle se oli ihan yksi ja sama istuiko poika vieressäni vai ei. Vai oliko?

Oli ihan normaali maanantai päivä, kaikki kolme ekaa tuntia oli mennyt normaaliakin normaalimmin. Opettajat olivat yrittäneet opettaa meille kaikkea, mutta jos kyse oli minun ryhmästäni, oli se mahdotona. Ryhmäni on liian äänekäs, villi ja liikkuvainen oppiakseen mitään. Naurahdan hiljaa ajatuksilleni ja siirrän värjättyjä, haalean punaisia hiuksiani sivuun, jotta näkisin jotain. Eve selittää minulle jotain, kun potkin kenkiäni raivolla luokan edessä sijaitsevien naulakkojen alle. Hänen juttunsa menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Kun hän kysyy mielipidettäni olen aivan pihalla, onnekseni Minttu tulee ja pelastaa minut tilanteesta.

Kävelen luokkaan normaalisti, mutta jähmetyn hämmennyksestä keskelle ovea. Tuttu sinihiuksinen poika istuu paikallaan, minun paikkani vieressä biologian luokassa. Olen tiputtaa silmät päästäni, en edes muistanut kuinka kaunis tämä on.

Hetken siinä tuijoteltuani Luukas  kävelee viereeni ja kuiskaa: ""Matias, maa kutsuu." Säpsähdän ajatuksistani ja älyän siirtyä pois oven edestä jonka takana joukko tyytymättömiä oppilaita seisoskelee valittaen ja toisiaan tönien. Uskallan tuskin hengittää, kun istun omalle paikalleni. Hän siirtää katseensa minuun ja tunnen poskieni punehtuvan. Pahasti, aivan liian pahasti. Poika katsoo minua virnistäen ja ojentaa kätensä, kuin kätelläkseen. Tuijotan kättä hölmistyneenä, kunnes tämä sanoo naurahtaen:

"Oon Daniel. Anteeks et vaikutin niin vihaselta sillo ku nähtiin ekaa kertaa... Tein myös vähän sitä meidän esitelmää kotona, sen minkä pystyin..." Daniel kertoo jatkaen"On ollu aika paljon ajateltavaa."

Katson poikaa hämmentyneenä, kunnes tajuan tarttua tämän käteen varovasti.

"Matias." Sanon arasti ja ravistan varovasti tämän kättä posket varmasti edelleen punaisina, kuin syksyn puolukat. 

Daniel hymyilee minulle vieäkin, joka saa silmäni sulamaan. Kiitos opettajan, joka tuli juuri luokkaan kaikkine papereineen saa minut kääntämään katseeni. Sekuntikin pidempään olisi voinut olla kiusallinen. Daniel katsoi minua suoraan sinisillä silmillään, kun itse vastasin katseeseen vihreillä, omilla silmilläni.

Tänään on poikkeuksellisesti biologian tuplatunti, koska lähdemme luokkamme kanssa jonnekkin puutarhaan. En tiedä mitä ideaa on lähteä tunnistamaan jotain puutarhakukkia, mutta ainakin saan varmasti piirrettyä jotain. Varmistan vielä nopeasti mustan reppuni, jotta voin olla varma ottaneeni mukaan kaiken tarpeellisen. Näen punamustan piirrustuslehtiöni, sekä auringonkukka kuvioisen penaalini. Kaikki on mukana, mahtavaa ajattelen itsekseni.

Astelen pihalle kosteaan syysilmaan. Joka puolella leijailee kevyt usva ja kaikki ovat kerääntyneet taas omiin porukoihinsa. Nämä, keillä on jo valmiiksi kaikenmaailman kukat sun muut mukanaan ovat varmasti innoissaan. En myönnä, ettenkö itse olisi hiukan innoissani menossa tuommoisee sisäpuutarhaan. Hymyni sammuu, kun tajuan että Daniel on taas sisarustensa kanssa. Miksi tulen surulliseksi tästä?! Mietin järkyttyneenä, emmehän me edes tunne toisiamme. Mietiskelyni jäävät lyhyeksi, kun Luukas, Aleksi, Minttu ja muut astelevat luokseni intoillen jostain. Nostan kuulokkeet pois korviltani ja kysyn mistä nämä puhuvat.

"Matiaaaas!" Eve huudahtaa ja saa pari katsetta meihin päin. Nostan kulmiani hiukan ja tämä jatkaa: "Lähetkö meidän kaa tänää rannalle pelaa jalkapalloa?" Tämä kysyy ja mieleeni palaa edellinen kerta. Olin onnistunut aiheuttamaan aivotärähdyksen jollekin tytölle.

"En ehkä..., kiitos tarjouksesta." Sanon pahoitellen.

"Voisit ottaa jonkun muunkin mukaan...?" Aleksi yrittää taivutella ja katsoo minua merkittävällä ilmeellä.

"Mitä?!" Älähdän ja saan Danielin katseen toiselta puolelta parkkipaikkaa. Tunnen poskieni punehtuvan ja käännän katseeni takaisin Aleksiin.

"Tunnut tulevan hyvin juttuun Danielin kaa..Oot eka "ei tämän perheeseen kuuluva" henkilö, kelle se puhuu." Luukas kertoo ja virnuilee taas typerästi. Olen varmasti kypsää mansikkaakin punaisempi ja hautaan kasvoni ylisuuren hupparin hihaan nolostuneena.

Kiipeämme kaikki pieneen linja-autoon opettajan johdolla, jonka jälkeen tämä vielä laskee meidät ja auto nytkähtää liikkeelle. Opettajan tietojen mukaan matkaan menee noin 45 minuuttia suuntaansa. Nojaan pääni ikkunaan kiinnittämättä mitään huomiota Eveen, joka yrittää suostutella minua mukaan rannalle. Kun olen korviani myöten täynnä tuota kinuamista huokaisen turhautuneena:

"Okei, mä voin harkita tulemista, jos lopetat tuon kinuamisen." Yritän sanoa mahdollisimman ystävällisellä äänellä. Tyttö nyökkää hieman ja jatkaa juttuaan käytävän toisella puolella istuvalle Mintulle.

Matkan tultua päätkökseen kaikki hyppäämme ulos ja suuntaamme kohti suurta valkeakattoista kasvihuonetta. Suuntaan pieni hymy kasvoillani halliin ja lumoudun kaikista väreistä. Punaista, sinistä, vihreää... Liikaa värejä.

Tehtäväksemme saamme tunnistaa mahdollisimman monta kasvia parien kanssa, noin puolessa tunnissa. En näe Danielia missään, joten istuudun jonnekki kukkaruukkujen sekaan ja alan piirtämään yhtä kukkaa, liljaa. Ajankulun kadotettuani ja melkein piirrustuksen valmiiksi saatuani jokin hiipii taakseni. En huomannut mitään ja juuri, kun olin vetämässä tussilla viimeistä, tärkeintä ääriviivaa joku kuiskaa korvaani erittäin hiljaisella ja matalalla äänellä. 

"Täällähän sä oot." Tämä naurahtaa säikäyttäen minut samalla. Käännän katseeni salamana poikaa, tarkemmin Danieliin ja en tiedä ovatko poskeni punaiset vihasta vai noloudesta.

"DANIEL, EI HELVETTI! TÄÄ OLI VIKA JA TÄRKEIN ÄÄRIVIIVA! YMMÄRRÄTKÖ MITÄ SÄ JUST TEIT?!" Kysyn järkyttyneenä. Takanani seisova poika vain hymyilee huvittuneena katsoen välillä minua ja välillä vihkoani, pilalle mennyttä piirrustustani. "Sori!" Tämä naurahtaa ja pörröttää hiuksiani.

Uutta lukua :)) mitäs tykkäsitte?

Alunperin kirjoitettu 22.5.2018

-Silli