Cardiff

Seitsemästoista osa

Next part coming up! Kiitos kaunis kaikille, jotka äänestivät ja kommentoivat edellistä osaa, toivottavasti tykkäätte myös tästä uudesta :) Okei, tässä mennään reippaasti kliseisyyden puolelle, mutta kun kliseitä on välillä nii-in kivaa kirjoittaa! Tämä on vaihteeksi vähän lyhyempi osa, mutta tuntui jotenkin sopivalta pistää piste tuohon kohtaan. Ja ilmeisesti kirjoitan muutenkin liian pitkiä osia, Wattpadin mukaan hyvä pituus olisi paria tuhatta sanaa kun mun osat heiluu yleensä jossakin 6 000 sanan kieppeillä. Onko nää liian pitkiä? - S

**

Jazzin siihenastisen elämän pelottavimmat kuusi päivää alkoivat karaokella.

Se oli jo itsessään aika pelottavaa – ainakin kun lauluvuorossa oli Jay Conway, jonka lauluääni kuulosti lähinnä juopuneelta lokilta, ja joka teki laulaessaan rivoja käsieleitä huolimatta siitä, että Jazzin hänelle lykkäämän biisin oli tarkoitus olla herkkä ja romanttinen rakkauslaulu. Kukaan heidän ympärillään ei kiinnittänyt mitään huomiota; heidän valitsemansa pubi oli yksi niistä, joissa kukaan ei välittänyt juuri mistään muusta kuin edessään olevan lasin sisällöstä, ja taskun pohjalla olevien kolikoiden määrästä ja siitä, kuinka monta hanaolutta niillä vielä ostaisi. Ainoastaan karaokejuontaja näytti lievästi kärsivältä kiittäessään Jayta jälleen yhdestä mielenkiintoisesta esityksestä. Vaatteista ja olemuksesta päätellen poika oli musiikinopiskelija, joka oli ottanut osa-aikatyön rahoittaakseen opintonsa ja katui sitä nyt syvästi joka lauantai aamukahteen asti.

"Inhoan sinua", Jay mutisi viisi minuuttia myöhemmin istuessaan pöytään ison olutlasin kanssa.

"Miksi ihmeessä? Bonnie Tyler on klassikko." Jazz virnisti. "Ja se oli niin kaunis ja herkkä tulkinta."

"Olet julma sadisti, Blues."

Jazz oli aikeissa vastata, että Jay ei ollut julmuutta nähnytkään ja että hänen nimensä oli Jazz eikä Blues, mutta juuri silloin läpeensä kyllästyneeltä kuulostava karaokejuontaja kuulutti, että seuraavaksi lavalle nousisi jälleen ihastuttava Samantha Conway. Sam pikemminkin horjahteli kuin käveli nurkassa olevalle pölyiselle esiintymislavalle, tukeutui mikrofoniin ja alkoi laulaa balladia Les Misérablesista. Sam ei ollut kovin paljon parempi laulaja kuin veljensäkään, mutta oli tarpeeksi humalassa, ettei antanut sen haitata vaan eläytyi lauluun tunteella. Jazz hymyili itsekseen. Vanha kunnon Sam – selvin päin Sam kuunteli vain mahdollisimman coolia indiemusiikkia, mutta tarvittiin vain pari lasia viiniä, ja äkkiä Sam ei muuta halunnutkaan kuin laulaa tunnuskappaleita West End –musikaaleista.

"Jos olisin tiennyt, että ulos meneminen tarkoittaa karaokea, olisin pysynyt kaukana", Jay jupisi ja värähti, kun Sam yritti osua korkeaan nuottiin ja meni onnellisesti metsään. Sivusilmällä Jazz näki karaokejuontajan näyttävän siltä, että alkoi toivoa maanjäristyksen iskevän ja nielaisevan pubin palasina maan uumeniin.

"Olisit kysynyt."

"Oikeasti, mistä lähtien ulos meneminen on tarkoittanut karaokea? Kuinka tylsä pitää olla, että haluaa viettää lauantai-illan laulamalla keski-ikäisille elämäntapajuopoille?"

"Viimeksi kun tarkastin, me ei kutsuttu sinua alunperinkään mukaan, joten lakkaa valittamasta, Conway", Jazz huokaisi.

Jay mutisi olutlasiinsa tuijottaen, että mistä hän olisi voinut tietää, että Red saisi päähänsä mennä polttareihin kotona olemisen sijasta.

"Hmm, en tiedä, olisit voinut soittaa hänelle ennen kuin ajoit Walesiin asti?"

"Miksi ihmeessä? Ei Redillä ole ennenkään ollut elämää."