Cardiff

Neljäskymmeneskuudes osa

Moi vain ja kiitos taas kaikille, jotka olette kommentoineet tai äänestäneet Cardiffia! Tällä kerralla tiedossa on tavallista lyhyempi päivitys (enpä muista, milloin olen viimeksi julkaissut osan, joka on alle 20 sivua :D). Alunperin osan oli tarkoitus olla pidempi, mutta työ- ja joulukiireet on estäneet kirjoittamasta niin paljon kuin halusin. Koska kyseessä on kuitenkin joulunaikaan sijoittuva osa, halusin julkaista edes ensimmäisen puolikkaan näin jouluna. Toivottavasti se viihdyttää edes vähän! :)

**

21.joulukuuta

Jazz veti kellarinoven kiinni takanaan. Puhelin oli hänen kädessään ennen kuin hän oli laittanut edes valoja päälle. Hän etsi valikosta Samin numeron, odotti kärsimättömästi, kun puhelin hälytti. Yksi, kaksi, kolme...

"Moi, Jazz."

"Sam! Tarvitsen apua", Jazz sihahti puhelimeen hiljaa.

"Miksi kuiskaat? Ja miksi siellä kaikuu?"

"Olen kellarissa." Jazz istui kiikkerälle muovijakkaralle kellarin nurkkaan, loi epäluuloisen katseen hyllyyn yläpuolellaan. Sen reunassa roikkui pölyttynyttä hämähäkinseittiä.

"Älä vaan sano, että sinut on taas kidnapattu."

"Ei tietenkään ole", Jazz kivahti normaalilla äänellä. Hän vilkaisi nopeasti kellarinoven suuntaan ja madalsi taas äänensä kuiskaukseksi. "Olen Canterburyssa. Red on täällä. Keittiössä. Juomassa teetä. Vanhempieni kanssa."

Hetkeen linjalta ei kuulunut muuta kuin hiljaisuutta. Jazz saattoi kuvitella Samin käymässä läpi palasia mielessään, yrittämässä sovittaa niitä yhteen, niin kuin hän oli itse tehnyt vain hetkeä aiemmin, kun oli nähnyt Redin istumassa vanhempiensa keittiönpöydän ääressä. Yhtä hyvin olisi voinut katsella tehtävää lasten tehtäväkirjoista. Mikä tässä kuvassa olevista asioista ei kuulu joukkoon?

Viimein Sam löysi puhekykynsä. "Mitä sinä teet kellarissa?"

"Tulin hakemaan hilloa skonsseja varten."

Sam oli taas hetken hiljaa. "Yritän kuvitella Redin syömään skonsseja vanhempiesi kanssa, mutta en vaan pysty. Mutta en tarkoittanut sitä. Vaan että mitä sinä teet kellarissa, puhelimessa minun kanssani, kun sitoutumiskammoinen poikaystäväsi on keittiössä vanhempiesi armoilla? Eikö sinun pitäisi olla suojelemassa Rediä, tai jotakin? Tarjoamassa henkistä tukea?"

"Minä olen se, joka tässä tarvitsee henkistä tukea", Jazz kuiskasi painokkaasti ja antoi luunapin hämähäkille käsivarrellaan. "Tämä on katastrofi. Äiti suurin piirtein kidnappasi Redin, ja kyselee ties mitä – kohta se varmaan kysyy, mikä Redin bokserien koko on. Ja isä vilkuilee Rediä vähän väliä kuin jotain nuorisorikollista. Ja mainitsinko jo, että Redillä on ase? Tällä menolla minulla ei kohta ole sitoutumiskammoista poikaystävää, koska se poikaystävä on tehnyt itsemurhan keskellä keittiötä. Ja – "

"Jazz, hengitä."

Jazz sulki suunsa.

"Olen paras ystäväsi, joten kerron sinulle, mitä teet seuraavaksi." Samin ääneen oli ilmestynyt järkevä ja päättäväinen sävy – luultavasti se sama, jolla hän komenteli pikkulapsia päiväkodissa. "Ensinnäkin lopetat tämän puhelun. Sitten etsit sen hemmetin hillopurkin."

"Mutta – "

"Sitten lakkaat olemasta pelkuri ja menet yläkertaan pelastamaan poikaystäväsi, joka tarvitsee juuri nyt apua paljon enemmän kuin sinä."

"Sinun on tarkoitus olla minun puolellani", Jazz protestoi.

"Olen lohduttanut Maxia sen jälkeen, kun esittelit hänet äidillesi. Juuri nyt olen sataprosenttisesti Redin puolella. Laita puhelin pois ja mene keittiöön syömään skonsseja."