Cardiff

Neljäskymmenesneljäs osa

Heippa pitkästä aikaa! Jos jaksat edelleen lukea tätä, kiitos siitä <3

**

Frankin työhuoneen ovi oli kiinni. Samennetun lasin läpi erottui kaksi hahmoa: toinen kumarassa työpöydän ääressä, toinen seisomassa kädet puuskassa. Jazzin katsellessa mies alkoi harppoa edestakaisin pienessä huoneessa kädet kiivaasti huitoen. Lasiovi vaimensi melkein kaikki äänet; huoneesta kantautui käytävään vain hiljaista muminaa, josta oli mahdoton erottaa sanoja.

Jazz kaivoi kynnet kämmeniinsä ja odotti. Red oli ollut Frankin pakeilla kohta puoli tuntia. Pelkkään irtisanoutumiseen ei mennyt puolta tuntia aikaa, minkä täytyi tarkoittaa sitä, että Frank yritti ylipuhua Redin luopumaan ajatuksesta. Paino sanalla yritti – Jazz ei ollut varma, pystyikö kukaan ylipuhumaan Rediä muuttamaan mieltään, kun tämä oli jotakin päättänyt, mutta Frank oli luultavasti ainoa, jolla oli edes etäinen mahdollisuus onnistua. Hitto, missä Alastor Moody oli sen kerran, kun hänestä olisi ollut hyötyä? Moody oli ollut Redin mentori, hän olisi todennäköisesti pystynyt puhumaan Redille järkeä – siis jos ei olisi alkanut kärsiä Alzheimerista ja eläköitynyt heittäydyttyään vainoharhaiseksi.

Jazz oli niin keskittynyt tuijottamaan Frankin ovea, ettei huomannut Gregin lähestyvän käytävällä, ennen kuin mies seisoi melkein hänen vieressään.

"Ihan vain tiedoksi, että se ovi ei aukea, vaikka kuinka tuijottaisit."

"Hys", Jazz sihahti.

Joko Red tai Frank oli korottanut äänensä; Jazz melkein sai selvää sanoista. Mutta vain melkein.

Greg huokaisi ja asettui Jazzin viereen seisomaan taukohuoneen ovelle sen näköisenä, ettei ollut aikeissa lähteä heti minnekään. "Kauanko ne on olleet siellä?"

"Liian kauan", Jazz mumisi.

Greg nyökkäsi mietteliäästi. "Haluatko lyödä vetoa lopputuloksesta?"

"Haluatko litsarin?" Jazz kysyi samaan sävyyn.

"Hei, se oli pelkkä vitsi! Ajattelin vähän keventää tunnelmaa."

Jazz mutisi, että Greg ei pystyisi keventämään tunnelmaa, vaikka pukeutuisi vaaleanpunaiseen tutuun ja alkaisi tanssia balettia keskellä käytävää. Nyt oli kyse Redistä. Gregiä ei ehkä erityisemmin liikuttanut Redin irtisanoutuminen, mutta Jazzia liikutti, eikä häntä erityisemmin huvittanut vitsailla asiasta, anteeksi vain.

"Tuo ei ole erityisen reilua", Greg ilmoitti kulmat kurtussa. "Stron ei ehkä ole lempi-ihmiseni maailmassa, mutta en minä silti halua hänen irtisanoutuvan. Hän on hyvä poliisi, vaikka onkin vähän turhan melodramaattinen."

Jazz pärskähti tahtomattaankin. Kyseessä oli taatusti ensimmäinen kerta, kun joku oli saanut päähänsä yhdistää sanat Red Stron ja melodramaattinen.

"Et voi väittää, että se ei olisi totta", huomautti Greg. "Tyyppi uhkaa irtisanoutua, koska saattoi tehdä virheen – mitä muuta se on, jos ei melodramaattista?"

"Mitä itse tekisit? Jos saisit tietää, että olet ehkä lähettänyt jonkun syyttömänä vankilaan?"

Jazz puolittain odotti Gregin kääntävän kysymyksen vitsiksi. Mutta miehen ääni oli vakava, kun hän sanoi, ettei pystynyt vastaamaan kysymykseen – ei ajattelematta ensin kunnolla, ja hän oli jo ajat sitten päättänyt, että olisi mieluiten ajattelematta sitä nimenomaista mahdollisuutta. Vain siten hän pystyi tekemään työnsä.

"Kukaan ei ryhdy poliisiksi ajatellen, että erehtyy joskus lähettämään jonkun syyttömän vankilaan. Se on se kaikkein pahin painajainen. Se, ja sitten se, että joutuu ampumaan jonkun."