En yllättäen herännytkään aamupalakärryn ääneen. Nukuin, kunnes hoitaja tuli herättämään. Söin aamupalan ja pakkasin. En tiennyt vielä minne menisin.
Jatkohoitopalaverissa oli lääkäri ja hoitajia sekä vanhemmat. Äiti itki silloinkin hiukan. Mä olin hiljainen ja tuijotin lattiaa.
"Mä olisin nyt sitä mieltä, että sun olis hyvä olla ainakin vielä hetki tuolla nuorten suljetulla osastolla. Sopisko se sulle?" lääkäri sanoi. Mä punnitsin vaihtoehtoja mielessäni.
"Joo sopii", vastasin. Valitsin pahoista paremman.
Nuorten osasto oli eri kaupungissa kuin lastenosasto. Vanhemmat menivät kotiin, mutta minä pakkauduin minibussiin kahden lastenosaston hoitajan kanssa. Matka ei ollut pitkä.
Sairaalarakennus oli karun näköinen. Menimme pääovista sisään. Nuorten osaston ovi oli oikealla. Osaston ovet olivat tuplasti leveämmät kuin sairaalan pääovi. Ovet olivat sameaa epätasaista lasia. Niistä ei nähnyt melkein ollenkaan toiselle puolelle. Hoitaja soitti osaston ovikelloa. Mä halusin tiputtaa laukkuni ja juosta karkuun. Olin kuitenkin paikallani. Joku mieshoitaja avasi osaston oven sisäpuolelta ja astuimme sisään. Mä en halua olla täällä.
YOU ARE READING
Takana suljettujen ovien
RandomTarinoita suljetulta osastolta. Perustuu omiin kokemuksiini. Sisältää puhetta mielenterveysongelmista, joten saattaa triggeröidä. Nimet muutettu yksityisyyden takia. Näillä kertomuksilla haluan osoittaa, että suljetulla osastolla voi kokea myös hyvi...
