Mä en ole esine

Saat mennä kotiin

"Mitä sä oikeen tarkoitit?" kysyn ja käännyn kyljelleni niin, että nään Carterin kasvot.

"Sä et oo varma siitä että jäisit", se sanoo hiukan surullisena.

"Olenhan", vakuutan.

Katson Carteriin ja kun meidän katseet kohtaavat, olen varma että puhun totta. Mulla ei ole muutakaan paikkaa minne mennä, eikä mun vanhempia edes kiinnostanut mun sieppaus.

Mulla ei enää oo muutakuin tämä.

"Meillä ei oo varaa elättää sua enää kauempaa", Carter mutisee.

Tarkottiko toi sitä, että ne häätäisi mut ulos?

Silloinkun mä halusin lähteä, niin ne eivät antaneet. Nyt kun haluan jäädä, niin mun pitää lähteä.

"On yks vaihtoehto jos haluut varmasti tehdä tän", se ilmoittaa ja mä katson sitä.

Miten mä voisin koskaan myöntää kellekkään, edes itselleni, että mä tykkäsin siitä niin järjettömän paljon?

Nyökkään.

"Sun pitää alkaa auttamaan ryöstää paikkoja", Carter sanoo ja jähmetyn.

Ryöstämään paikkoja?  Mä en osaa ryöstää edes itseltäni.  Nielaisen ja nyökkään taas.

"Ja me voidaan viedä sut takasin kotiin milloin vaan haluat", se kertoo ja mä nyökkään.

Se katsoo mua hetken, kuin miettien mitä sanoisi seuraavana.

"Haluatko kotiin nyt?" se kysyy hiukan epävarmana.

"En."

Se vetää syvään henkeä ja näyttää helpottuneelta. Miksi sitä muka kiinnostaa?

"Mä tiesin että jäisit mun luokse, esine", se ilmoittaa varmana ja vetää mut sitten kädestä ylös sängystä.

"Mitä nyt?" mä kysyn.

On yö.

"Me tehään susta coolimman näkönen, jotta sut otetaan vähän uskottavammin muissa rikosporukoissa", se ilmoittaa.

Se johdattaa mut kylpyhuoneeseen ja mä katson järkyttyneenä kun se ottaa paperisakset esiin.

"Ei hätää mä tiiän kyllä mitä mä teen", se rauhoittelee.

Mä suljen silmäni kun se alkaa napsia mun hiuksia.

Mihin mä oonkaan lupautunut?

Naks, naks, naks.

Mua huolestuttaa, että oon kalju kun katon peiliin. Tai ehkä mulla on ananas.

Se lopettaa naksimisen ja mä raotan mun silmiäni. Avaan silmäni kokonaan ja yritän kävellä peilin eteen, mutta Carter ei anna.

"Tää on viel kesken", se ilmoittaa ja vetää mun paidan nopeasti pois päältä. Katson sitä hiukan kysyvästi.

"Mä en halua että se värjääntyy", se toteaa ja mä katson sitä paniikissa.

"Aiotko sä värjätä mun hiukset?" kysyn ja haron mun lyhyempiä hiuksia. Ne tuntuvat oudoilta.

"Musta, ruskea vai tummanpunainen?" se kysyy virnuillen.

"Ruskea", mutisen ja se kaivaa hiusväripurkin kaapista.

"Miks teillä on noin paljon hiusvärejä?" kysyn vilkaistessani kaappiin.

Siellä on yksi punainen hiusväri, yksi musta sekä neljä värinpoistoa.

"No jos vaikka joku näkee vilauksen mun mustista hiuksista, kun ryöstän naapurin, niin tuntomerkkeihin tulee mustat hiukset ja lähialueelta etsitään mustia hiuksia", se kertoo. "Jos niin käy, niin voin värjää mun hiukset ja vaara ohi."

Nyökkään. Se alkaa tekemään jotain hiusväripurkin kanssa ja kohta ravistelee sitä.

"Tota mua vähän pelottaa tää", myönnän ja se naurahtaa. Se laittaa kumihanskat käteensä.

"Kyllä se siitä", se sanoo.

Se alkaa levittää väriä päähän mun irvistäessä. Se tuntuu siltä, kuin joku kaataisi mun päähän kurkkumajoneesia.

"Miksen voi pitää mun blondeja hiuksiani?" kysyn, kun se levittää sitä mun korvan yläpuolelle.

"Koska sulle sopii tummat paljon paremmin", se selittää.

"Hieno korvakoru", se sanoo ja jatkaa värin levittämistä.

Hymähdän. Mulla on toisessa korvassa timanttinen nappikorvis.

Kun me ollaan saatu väri päähän, odotettu hetki, pesty mun hiukset ja kuivattu ne hiustenkuivaajalla, niin mä saan viimein vilkaista peiliin.

Mä tuijotan mun omaa peilikuvaa häkeltyneenä, Carterin virnuillessa vieressä. Olenko tuo todella minä?

Mun vaaleat hiukset ovat vaihtuneet ruskeiksi ja lyhentyneet reilusti, enkä voi olla myöntämättä että näytän syötävän hyvältä.

Mun kasvotkin näyttää ihan erilaisilta, vaikka se koski ainoastaan mun hiuksiin.

"Tykkäätkö?" Carter kysyy ja nyökkään.

"Niin mäkin, mullahan on ihan liian kuuma lelu," se lisää vielä.

Mulkaisen sitä, mutta se ei näytä välittävän.

"Pitäskö sun vähitellen alkaa hyväksyä se fakta että kuulut mulle?" se kysyy tullen lähelle. Tunnen sen hengityksen mun kasvoilla.

"Mä en kuulu sulle", vastaan ja se kuroo välimatkaa umpeen, niin että meidän huulet hipovat toisiaan. Suljen silmäni.

Haluan suudella sitä, haluan niin paljon. Se ei kuitenkaan tee mitään. Se ei enää lähene mua, mutta se ei peräänny kauemmas.

Lopulta saan tarpeekseni ja painan huuleni nälkäisesti sen huulille. Tunnen nopean virneen, ennenkuin se lähtee vastaamaan suudelmaan.

Se työntää mut rajusti seinää vasten, kuin estäen mahdollisen pakenemisen. Se on kuitenkin turhaa, koska sen huulet on suurin loukku.

Mun vatsanpohja myllertää ja sydän hakkaa. Carter suutelee mua yhä kiihkeämmin ja kiihkeämmin.

Se on niin himokas, kuin se olisi odottanut tätä. Niin olen minäkin.

Se kuitenkin irtautuu suudelmasta, vaan kuiskatakseen:

"Ai etkö muka kuulu?"

Ja suutelee mua sitten uudestaan. En välitä sen kiusoittelusta, vaan vastaan heti suudelmaan.