Kellari

3.9K 251 113
                                    

Siinä vaiheessa kun me ollaan ajettu varmaan tunti, niin mua alkaa pikkuhiljaa tympiä.

Mun jalkoihin ja käsiin sattuu, ne on ihan puutuneita.

Mä yritän vaihtaa asentoa, mutta tilaa on liian vähän. Mä kiemurtelen ja valitan.

Colin ja se toinen jätkä ei näytä hirveän paljon välittävän mun valittamisesta.

Mun selkä on ihan jumissa.

Siispä huokaisen helpotuksesta, kun auto pysähtyy ja mä pääsen ulos.

Tähyilen, jos vaikka löytäisin suunnan jonne juosta.

En kerkeä kunnolla katsella ympärilleni, mutta sen verran huomaan, että he vievät minua valkoiseen omakotitaloon.

Mä alan taas riuhtoa, kun he raahaavat mua sisälle. Ei se kovin hyödyllistä ole ottaen huomioon, ettei mulla ole hajuakaan missä mä olen ja en mä  muutenkaan pakoon pääsisi.

Ne ovat ihan liian voimakkaita.

Pitää silti yrittää, jos vaikka onni onkin mun puolella.

Ei se kuitenkaan valitettavasti ole, koska ne saa raahattua mut sisään.

Nään vilauksen ahtaasta eteisestä ja sitten mua jo työnnetään portaita alas kellariin.

Colin tönäsee mut ovesta sisään ja paiskaa oven kiinni perässäni.

Kaadun naamalleni maahan.

"Haista paska", mä huudan sille, mutten saa vastausta.

Kokeilen avata oven, mutta se on lukossa.

Alan potkia ja lyömään ovea, yritän riuhtoa sitä auki, mutta se ei muuta sitä faktaa ettei se avaudu.

Seuraavaksi kokeilen farkkujeni takataskua, mutta mun puhelin ei oo siellä. Mä taisin jättää sen sängylle, kun hiippailin jääkaapille.

Kun en muutakaan hyödyllistä keksi, päätän katsoa jos täällä olisi jotain hyödyllistä.

Turha toivo.

Olen isossa huoneessa, joka on luultavasti kellari. Lattia on likainen ja hiekkainen.

Seinät ovat harmaat, lattia on harmaa. Se on meidän puutarhurin huoneen kokoinen, eli ei yhtä iso kuin mun huone, mutta isompi kuin esimerkiksi vaatehuoneeni.

Suunnilleen ehkä luokkahuoneen kokoinen.

Keskellä lattiaa on kuhmuinen patja, ilman lakanaa, peittoa tai tyynyä.

Nyrpistän nenääni sille, en varmasti nuku tuossa.

Muuta huoneessa ei ollekkaan.

Ei edes ikkunoita, joista voisin yrittää paeta.

Istun patjalle, se tuntuu epämukavalta.

Vanhempani ovat varmasti jo huomanneet minun kadonneen ja ovat palkkaneet yksityisetsivän.

Se saapuisi tänne varmasti minä hetkenä hyvänsä ja pääsisin kotiin.

Nyt mun pitää vain odottaa.

Siinä mä sitten odotan, odotan, odotan ja odotan.

Hetken päästä ovi avautuu ja mä käännän siihen katseeni heti. Pettymyksekseni se ei kuitenkaan ole yksityisetsivä, äiti, isä tai poliisi.

Se on se nuorempi jätkä.

Se tulee sisälle, laittaa avaimet taskuunsa ja taskun kiinni.

Pitäiskö mun kolkata se jotta saan avaimet?

"Älä yritä nyt mitään tyhmää", se sanoo.

Mun tekee mieli alkaa itkeä, mä haluan kotiin. Se tulee hiukan lähemmäs ja sillä ei ole enää huppua päässään.

Sillä on mustat hiukset.

"Mä tulin kertomaan sulle miten tää homma toimii niin kauan kunnes keksitään mitä me tehään sun kanssa", se toteaa.

Aikookohan ne pyytää musta lunnaita? Voisko ne pistää siihen vauhtia, koska mun vanhemmat kyllä maksais mut epäröimättä ulos täältä.

"Jos sä haluat vessaan, niin huuda niin me haetaan sut, mut muista ettet pääse karkuun, ruoka tulee aamulla, päivällä ja illalla, sun pitää itse kattoo että syöt koska meitä ei kiinnosta, sä et saa poistu täältä huoneesta ilman meiän lupaa, suihkuun pääset kaksi kertaa viikossa meiän valvonnan alla ja sun pitää totella meitä tai seuraa rangaistus ja saat aina vaatteita välillä"

Se odottaa että mä vastaisin jotain, mutta mä en vastaa.

Ei mua voinut kiinnostaa vähääkään mitkään säännöt, kun huomenna tähän aikaan olen jo päässyt kotiin.

"Mikä sun nimi on?" se kysyy ja mä en vieläkään vastaa.

"Vastaa tai mä joudun lyömään sua", se uhkailee, mutta mä en vastaa vieläkään.

Mä pääsen kyllä pois täältä. Ei ne tee mun nimellä mitään.

Se lyö mua naamaan ja mun nenästä alkaa valua verta.

Mietin hetken valehtelua, mutta mun mieleen ei muotoudu yhtäkään nimeä.

"Will", mä änkytän.

"Tästä lähtien sä tottelet kaiken mitä mä ja Colin sanotaan", se määrää. "Onko selvä?"

"On", mä mutisen.

Se lähtee kävelemään takaisin ovelle ja on jo melkein sen luona.

"Entä sun nimi?" mä kysyn yhtäkkiä.

"Carter", se sanoo ja poistuu huoneesta.

Odotan hetken, jonka jälkeen menen kokeilemaan ovea sen perässä. Se on lukossa.

Mä en ole esineWhere stories live. Discover now