Listen to my heartbeat [2] ✔

#49 (2)

en kuullut, tai havainnut mitään muuta, kuin Rosan hätäisen hengityksen. en edes osannut panikoida, sillä olin liian kauhuissani. en tajunnut ajan kulua, tuijottaessani ikkunasta ulos näkemättä enää mitään. oli tullut pimeä. ulkoakaan ei kuulunut mitään, enkä huomannut minkäänlaista liikettä. missä kaikki olivat?
   -Rosa, meijän pitää lähtee kattoon missä muut on! käskytin lähtien harppomaan ovelle.
   -mä tuun kohta! Rosa vastasi.
   -ei, kun nyt! sä et voi jäädä yksin tänne, vakuutin.
Rosa tuli luokseni päätänsä pudistellen, peloissaan ja huolissaan. kävely tältä ei etanaa kovempaa onnistunut. kova humina kuului ovesta, avatessani sen. kylmä, sumuinen tuuli värisytti kroppani täysin. henkeni salpautui tuulesta, ja sai minut hengähtämään oikein kunnolla.
   -eihän tääl nää eteensä, Rosa kuiskasi.
hän astui eteenpäin, jolloin kuului kovaa kolinaa.
   -Rosa? kuiskasin.
vastausta ei kuulunut.
   -Rosa! toistin kovemmalla äänellä.
alempaa kuului pientä muminaa, josta en saanut selvää. heiluttelin kättäni sumussa, häivyttääkseni sitä. se auttoi jonkun verran, mutta ei paljoa. erotin taskulampun kaiteelta. nappasin sen käteeni, ja laitoin sen päälle. ihmeekseni, se valaisi hyvin sumun läpi. näin Rosan istumassa rappusten alussa, maassa.
   -tipuiks sä sinne? naurahdin pienesti.
   -mh... Rosa mumisi pidellen kättä päälaellaan.
oli kuin olisin unohtanut asian, mitä olimme lähteneet tavoittelemaan. minua ei pelottanut, enkä oikein enää tajunnut miksi olimme täällä. ajatukseni katkesi.
   -öm... Rosa... miks me ollaan tääl? kysyin nolona.
äkkiä taskulamppu sammui. en saanut sitä enää päälle.
   -hemmetti! ärähdin ja hakkasin toisella kädellä taskulamppua.
   -ei just nyt...
odottelin Rosalta vastausta, jota en kuitenkaan ikinä saanut. päättelin asian itse.
   -Rosa? huhuilin.
Rosa ei tuntunut olevan enää läsnä. nyt muistini palasi, ja vaistoni heräsi. nyt olin yksin, enkä todellakaan tiennyt, missä muut olivat. päätin mennä rauhoittumaan, ja miettimään asioita, ennen kuin olisin mennyt tekemään mitään tyhmää. ^mieti, äläkä kuole ennen sitä.^ avasin oven ja pujahdin takaisin sisään. iltapalamme oli jäänyt aivan kesken. nostin kaiken jääkaappiin, etteivät ne olisi menneet pilalle. istuin sohvalle, ottaen puhelimeni käsinojalta. kello näytti tasan kahtatoista.
   -mieti Ellen, älä panikoi, hoin itsekseni.
   -mitä muut tekis?
tietenkään en saanut mitään päähäni. takanani olevasta ikkunasta, loisti valo pääni ylitse. sydämeni jätti ainakin kolme lyöntiä välistä, kun kuului paukahdus. käännyin ympäri, jolloin sain sydänkohtauksen. en nähnyt, kuka kirkkaan taskulampun päässä oli, mutta tilanne ei vaikuttanut hyvältä. valo sokaisi minua. lähdin pelon valtaamana juoksemaan portaisiin, eikä taskulamppu-tyyppi pysynyt vauhdissani. se jäi tähyilemään samaan kohtaan. rappusista valo ei häikäissyt minua, jolloin tunnistin tämän tyypin. se oli Damien! hän liikkui ovelle, ja koputti hiljaa siihen. juoksin avaamaan sen, jolloin Damien syöksähti sisään, ja minä halaamaan tätä.
   -ootteks te kunnossa? Damien kysyi halaten takaisin.
   -te? ihmettelin.
Damien ei selvästikkään ollut huomannut, ettei paikalla ollut muita, kuin minä.
   -hetkine, missä muut? tämä kysyi irroittautuen minusta.
kohautin olkiani, ja purkahdin itkuun. en olmut odottanut sitä, joten hämmennyin itse pahemmin kuin Damien.
   -siis... siis miten niin et tiiä? Damien ihmetteli ja vetäisi minut lähemmäs itseään.
   -Beni ja Martinus lähti melkei heti kun olitte lähteny, ja Rosan hukutin kun lähettiin pihalle ettiin teitä, itkin.
hautasin kasvoni käsiini. halusin kadota. ainakin siksi aikaa, että kaikki oli taas hyvin. ilman mitään Jasoneita tai sen sellaisia. mitä jos, tätä jatkui koko lopun elämämme? meidän olisi pakko jossain kohtaa kertoa vanhemmillemme, ellei jopa poliiseille.
Damien vilkaisi huolestuneena ulos. sumu alkoi hälvetä, jolloin ulkona olisikin nähnyt jotain.
   -missä Marcus sit on? kysyin kyyneleet silmissä katsoen Damieniä.
en edes tarvinnut vastausta, tietääkseni kysymykseeni vastauksen. sen näki Damienin kasvoilta;
"ei mitään hajua."
onneksi oli kesä, sillä pimeys ei kestänyt kauaa. korkeintaan kaksi tuntia, ja sitten alkoi jo valjeta.
//tunnin kuluttua//
   -mun pitää lähtee ettiin muita. tuutko mukaan, vai jäätkö? Damien kysyi ja nousi sohvalta.
mietin hetken, mutta tulin siihen tulokseen, etten hyötyisi täällä mitään.  halusin lähteä mukaan. pyyhälsimme takaovesta ulos. ilma oli viileämpi kuin aiemmin, sumun jäljiltä. seurasin Damieniä, kuin hai laivaa, mutta miksipä en olisi?
   -missä säkin muuten olit tän koko ajan? kysyin tältä hiljaa.
   -metsässä, kadulla, jne. Damien vastasi leppoisasti.
ihmettelin todella tämän leppoisuutta. miten se nyt oli mahdollista.
   -miks sä sinne lähit? kysyin.
   -ei muutkaan ollu enää pihalla, enkä todellakaan tienny mihin Marcus hävis, joten lähin ettiin sitä, Damien vastasi hieman liiankin hiljaa, ja pysähtyi. olimme kiertäneet talon ympäri, siltä varalta jos talolla olisi ollut joku. eipä ollut... Damien tuijotti pienen vajan seinää, joka oli syrjässä Gunnarsenien pihalla. miksi ihmeessä hän tuijotti tyhjää seinää? mikä siinä nyt oli niin ihmeellistä?
   -toi seinä on tyhjä, Damien sanoi yht'äkkiä hyvin robottimaisesti.
   -vai onks se aina ollu?
mitä Damien nyt sekoili? tyhjää seinääkö tämä oli tullut tarkkailemaan? hetkinen. aivan, tyhjä seinä.
   -siinähän pitäis olla kirves ja ruosteinen saha roikkumas... vaikersin.
   -sitä mäki... Damien puuskahti.
Damien lähti varastolle, ja käski minun mennä talon nurkalle vilkaisemaan, oliko ketään lähistöllä. katsoessani nurkalta vasemmalle alaviistoon, näin heti jonkun jalat, jotka lähtivät juoksemaan kohti. en olisi kerennyt lähteä pois, sillä tulija oli nopea. suljin silmäni tiukasti ja lyyhistyin maahan toivoen, ettei mitään pahaa olisi tapahtunut.
   -Ellen! mitä sä tääl yksin teet? kuulin tutun äänen kysyvän.
äkkiä tunsin lämpimän halauksen ja huulet otsallani. tajusin heti kuka se oli. avasin silmäni ja suupieleni nykäisivät väkisin ylöspäin.
   -Marcus! hihkaisin ja halasin poikaa.
myös Damien juoksi paikalle.
   -siis missä on muut? Marcus tuhahti ja auttoi minut maasta ylös.
   -sen kun tietäs, Damien huokaisi.
   -kun te lähitte, niin Beni ja Tinus lähti teijän perään, lähettiin Rosan kaa ettiin teitä, se hävis jonnekkin, menin sisälle ja Damien ilmesty sinne, selvensin.
samalla näin Marcuksen otsalla pienen naarmun. se ei näyttänyt pahalta, mutta ei myöskään harmittomalta.
   -mistä sä ton jo keskesit saamaa? Damien kysyi.
   -en mäkää tiiä, Marcus naurahti todella pienesti.
   -kummallakaan ei oo siis MITÄÄN hajua missä muut on?
ravistimme kumpikin päätämme. ei kerrassaan mitään. olin alunperin luullut, että kaikki lähtisivät vain pihaan, mutta todellisuudessa kaikki olivat hävinneet ihan jonnekkin muaalle.
   -jos mä lähen tonne, ja te tonne? Damien ehdotti.
   -EI! kiljahdin.
   -ME EI HAJAANNUTA! huudahdin.
   -okei bby, ota rauhassa, Marcus naurahti.
ennen kun kukaan kerkesi tekemään vielä yhtään mitään, takaamme kuului juoksuaskelia. ne kuulostivat jotenkin uhkaavilta... Marcus vetäisi puukkonsa esiin ja kääntyi ympäri. edelleenkään ei ollut hätää, Benjamin juoksi luoksemme hengästyneenä.
   -minä... Rosa... en tiiä... Martinus... tämä huohotti.
   -oh c'moon puhu suomee! Damien tuhahti.
   -anna se nyt rauhottuu... huokaisin.
   -Jason jahtas mua... Rosaa ja Martinusta... minä ja Rosa päästiin karkuun... mut en tiiä missä se on... Benjamin sai sanotuksi.
   -entä Martinus? Marcus hätäili.
   -se juoksi sillalle ja... Jason tais saada sen kiinni. en oo varma, Benjamin vastasi.
Marcus lähti kuin ohjus. tämä oli salamana jo kaukana meistä.
   -Marcus, oota! Damien karjui tälle.
Marcuksen juostessa ison puskan ohi, esiin hyppäsi Andy ja Mike. Marcus vilkaisi taakseen ja lähti juoksemaan kovempaa. minulle mitään mainitsematta, Damien ja Benjamin lähtivät juoksemaan heidän peräänsä. olin shokki-tilassa. mitä olisi pitänyt tehdä? olisiko pitänyt lähteä mukaan, vai jäädä odottamaan jospa Rosa ilmaantuisi paikalle? en saanut sitä kuitenkaan itse päättää. minut tönäistiin seinään ja en päässyt liikkumaan.
   -täällähän sä olit, Cole virnuili.
muut olivat kadonneet sillalle, eikä minulla ollut mitään hajua, missä Rosa oli. oliko tälle sattunut jotain?
   -missä Rosa? tiuskaisin.
   -teiks sä sille jotain?
Cole naurahti ja otti kirveen selkänsä takaa. se pinta kiilsi.
   -enpäs tiiä, tämä vastasi ilkeä hymy kasvoillaan.

//tässä nyt olis osa, joka on kylläkin vähän huonosti kirjotettu, sori! tää on samalla toisiks viimenen osa tästä kirjasta, joten toivottavasti piditte :3//