Listen to my heartbeat [2] ✔

#37 (2)

oli kulunut jo ainakin tunti, eikä Martinus ollut vieläkään herännyt. nukkui vain täysin samassa asennossa, kuin aiemmin.
   -onks tää ihan normaalii, et se nukkuu näin pitkään? kysyin kääntyen katsomaan Marcusta.
samassa lääkäri käveli huoneeseen. hän oli selvästi kuullut kysymykseni, sillä osasi vastata siihen liikoja pyytämättä toistamaan.
   -on täysin normaalia, ei mitään hätää, hän hymyili.
tämä meni Martinuksen vuoteen toiselle puolelle ja rupesi asettelemaan nesteytyspiikkiä paremmin Martinuksen käteen, ja samalla kohotti hieman hänen asentoaan.
   -mulla on ihan kauhee nälkä! Rosa parahti.
   -älä valita, Damien naurahti.
   -mut tuollahan on se kahvio, oisko siel jotain? Benjamin kysyi.
käännyin katsomaan lääkäriä. hän nyökkäsi myöntävästi.
   -on, ja maksusta ei tarvitse huolehtia, se tulee laskun mukaan.
ponnahdimme kaikki jaloillemme ja lähdimme huoneen ovesta raikkaalle käytävälle. oikeastaan, siellä haisi voimakkaasti kaiken maailman puhdistusaineet.
   -mä käyn pihalla tuulettumassa, Marcus sanoi ja lähti eri suuntaan.
   -otaks sä jotain? huusin tämän perään.
   -öm, joo, vaikka sämpylä... tai en mä tiiä. ihan sama. jotain vaa! sain vastaukseksi.
otimme kaikille sämpylät ja limut. Martinuksellekkin jo valmiiksi. istuimme pienelle penkille syömään, sillä emme halunneet mennä murustelemaan Martinuksen huoneeseen. rupatellessani Rosan, Damienin ja Benjaminin kanssa, huomasin sivusilmällä Melodyn kävelevän käytävän päästä kohti meitä. loin kasvoilleni tyynen ilmeen ja yritin olla huomioimatta tätä. hän käveli ohitsemme hiuksen hulmuten eikä selvästikkään jaksanut huomioida meitä. outoa. yleensä hän olisi jäänyt soittamaan suutaan niinkin kauaksi aikaa, kunnes minun olisi tehnyt mieli katkaista hänenen kaulansa poikki.
   -Melody sä ootat, NYT! kuului karjaisu.
karjaisua seurasi tömisevät juoksuaskeleet. käännyin katsomaan uudelleen käytävän päähän, ja yllätyksekseni näin Melissan juoksevan sieltä. Melody vilkaisi taakseen ja juoksi pääovista ulos. heilutin Melissalle iloisena kättäni. hän huomasi minut ja tuli luoksemme.
   -moi, Melissa puuskahti hymyillen.
   -no moro! mitäs sä täällä teet? kysyin.
   -tarkotuksena oli tulla hakeen toi yks kusipää takas kotiin, mut eipä näytä olevan tulossa, Melissa tuhahti.
   -eiks teijän vanhemmat tiiä, et ootte tääl? Damien kysyi.
    -joo, tietää kun kerroin, Melissa naurahti.
naurahduksen jälkeen tuli pieni hiljaisuus, jota en jaksanut. yritin keksiä jotain sanottavaa, mutta se oli näköjään liikaa vaadittu. onneksi Melissa pääsi taas ääneen;
   -miks muuten te ootte tääl... ja mihin ootte veljekset hukannu?
   -Martinus oli leikkauksessa ja heräilee varmaanki ihan kohta. Marcus on ulkona käymässä, Benjamin selitti.
   -Martinus leikkauksessa? Melissa kysyi.
nyökäyttelimme päitämme.
   -mut miks? Melissa ihmetteli.
   -noh, ne neljä karkas vankilasta... huokaisin.
Melissa näytti järkyttyneeltä, mutta myös hölmistyneeltä.
   -eli siis sen takia se Melody karkas tänne! hän tajusi.
   -eihän oo käyny mitään pahempaa?
Rosa kohautti olkapäitään ja me muut mumisimme pienesti.
   -no ei nyt mitään niin pahaa, vastasin lopulta.
näimme lääkärin tulevan Martinuksen huoneesta.
   -Martinus on nyt herännyt, hän huikkasi ja häipyi johonkin toiseen huoneeseen.
Melissa halusi myös tulla moikkaamaan Martinusta, ja he lähtivätkin edeltä. minä menin hakemaan Marcusta ulkoa. sairaala näytti ulkoa todella monimutkaiselta, mutta sisältäpäin se oli käytännössä vain suoraa käytävää ja hissejä. ei kuitenkaan ihan. sellainen, että siellä oli helppo kulkea. kävelin ovista pihalle ja olin melkein törmätä Marcukseen. hän jutteli jonkun tytön kanssa ja ohjeisti tätä lukemaan karttaa. mikä idiootti, kuka ei nyt karttaa osaisi lukea! vielä Troforsin karttaa... se oli niin pieni ja simppeli.
   -Martinus heräs, sanoin kuuluvalla äänellä tahallani.
kyllä, tajusin sen itsekkin. tulin helposti mustasukkaiseksi, mutta minkäs teen. en ikinä koskaan milloinkaan haluaisi menettää Marcusta, vaikka meillä minkälainen riita olisikin.
   -aa, joo, oota hetki, Marcus vastasi.
hän neuvoi tytölle vielä jotain. Marcus otti puhelimensa esille ja alkoi näpyttelemään siihen jotain. hetkinen, tyttö lausui par'aikaa numeroaan! mitä ihmettä?! pian tyttö lähti matkoihinsa.
   -mitä toi nyt oli?! sihahdin Marcukselle.
   -no Anastasia just muutti tänne, eikä osannu lähtee keskustaan. jännä kun kaikki muuttaa tänne, Marcus nauroi.
   -ja vaihdoitte oikein numerotkin... jupisin.
Marcus vilkaisi taakseen ja henkäisi, jollain tavalla tyytyväisenä.
   -mitä sä vielä sitä kyyläät? haloo! mäkin oon täällä! ärisin.
   -joo joo, katoin vaan että lähti varmasti oikeeseen suuntaan! Marcus vakuutti.
   -niinpä niin... mumisin.
huoneelle päästyämme, menin heti halaamaan Martinusta. todella, todella varovasti.
   -sattuuks siihen arpeen? kysyin.
   -ei pahemmin, Martinus hymähti.
istuimme hetken aikaa juttelemassa. meidän porukkamne ja Melissa.
   -mun pitää varmaa nyt lähtee ettiin sitä paskiaista. mut hei, oli tosi kiva nähä teitä! Melissa hymyili.
   -joo, niin oli, Martinus hymyili takaisin.
   -pidetään yhteyttä jos ei enää nähä, naurahdin.
Melissa nyökkäsi ja lähti ovesta. lääkäri oli aiemmin käynyt sanomassa, että Martinus saisi lähteä, mutta hänen piti tulla huomenna käymään täällä tarkistuttamassa arpi. lähdimme sairaalalta veljesten syödessä sämpylöitään. ulkona tuuli kovaa. tuuli kulki kaikkien putkien ja katulamppujen lävitse, jolloin siitä kuului aavemmainen ulina. aurinkokaan ei paistanut kunnolla, joten alkoi olla vähän viileä. puolessa välissä matkaa tajusin että olin jättänyt puhelimeni sairaalalle.
   -ei saatana, tuhahdin.
   -mäpä käyn hakemassa mun puhelimen. mä tuun kyl perässä, voitte mennä jo, hymähdin ja lähdin hölkkäämään sairaalalle.
   -osaathan sä meille? Marcus huusi.
mumisin vain jotain vastaukseksi. hölkätessäni aloin miettimään tyttöä, kuulemma Anastasiaa. vai että neuvomassa reittiä, pyh, enpä usko. tuhahtelin itsekseni. onnekseni puhelin oli vielä tallella Martinuksen huoneen pöydällä. minulle oli tullut monta viestiä... kolmikolta. en jaksanut katsoa niitä vielä. mitä tärkeää asiaa muka Emeliellä, Veronicalla ja Jasminilla olisi ollut? en jaksanut edes jaksanut välittää. lähdin ovista kävelemään takaisin suuntaan, josta olin tullut. katsoin samalla someja ja kuuntelin tuulen huminaa, vakkei se niin kivalta kuulostanutkaan. puhelimeni pärähti ja sain Marcukselta viestin;
"MEE SAIRAALALLE TAKAS JOS LÄHIT SIELTÄ JO!!"
hätkähdin hieman lukiessani tuota.
miksi? mikä tarkoitus sillä oli? mitä tulisi tapahtumaan muuten? juuri ennenkuin käännyin, näin muiden juoksevan minun luokse.
   -Ellen varo! pojat huusivat yht'aikaa.
samaan aikaan Rosa peitti silmänsä.
kun käännyin, kaikki muuttui aivan kuin hidastetuksi. takanani seisoi Melody lasipullon kanssa ja löi sillä minua todella kovaa päähän. se sattui, se kirveli, se aiheutti tuskaa, sirpaleet lensivät. kaaduin maahan ja kuulin hiljaisena kaikuna kaiken. sitten näin Melissan juoksevan Rosan luo, ja hänen perässään tulivat neljä kusipäätä. silmäni painuivat kiinni, ja kaikki pimeni.