Listen to my heartbeat [2] ✔

#45 (2)

päiväni oli oikeastaan alkanut ihan hyvin. minulta oli vain oma unirytmini karannut ja muuttunut jonkun ihan toisen omaksi. menin nukkumaan kolmen aikoihin ja heräsin yhden aikaa. aamuvirkku-minäni oli kadonnut jonnekkin aivan tuntemattomaan. hörpin teetäni muuten karmivan hiljaisessa talossa ja tuijotin eteeni aivan tyhjänpanttina. mieltäni painoi Marcus, ja Martinus. Martinuksen ei olisi missään nimessä tarvinnut puuttua riitaamme. minua huolestutti miten hän muka aikoi jaksaa meitä molempia. vaikka minun ja Marcuksen välit olisivatkin olleet poikki koko lopun elämämme, Martinus sai luvan pysyä yhtenä parhaana ystävänäni. ei, en saanut ajatella, ettemmekö tulisi enää toimeen Marcuksen kanssa. se olisi liikaa. halusin jollain tavalla korjata välimme, ainakin kavereiksi, mutta miten? Marcus ei varmasti halunnut nähdä minua enää ikinä... ja aika vaikeaa siitä tulisi, kun en itsekkään pystynyt katsomaan Marcusta positiivisesti. yksi asia minun oli ainakin hyväksyttävä; jos emme sopisi kunnolla riitaamme, meistä ei välttämättä tulisi enää koskaan mitään, saatika edes parhaita kavereita. minkäs sille voin, että Marcus päätti haluta vaihtelua minusta... minä en olisi ihan välttämättä tarvinnut Marcuksesta vaihtelua. typerää kun ajattelen näin, mutta jos saisin varmuuden siitä, että Marcus rakastaisi edelleen minua, olisi koko juttu jo minun kannaltani unohdettu! havahduin omista ajatuksistani kovaan ovikellon rämppäämiseen. nousin pöydästä ja menin avaamaan oven. olin vielä yömekossani, sillä niinkuin sanoin, olin herännyt yhdeltä ja kello oli kohta vasta kaksi. en kerennyt edes tajuta kuka tuli, kun tulija pyyhälsi ohitseni riisumaan kenkiään.
   -miten sä oot vielä yöpaidassa? tämä kysyi.
katsoin tulijaa hieman hölmistyneenä. Benjaminhan se sieltä oli tullut.
   -etkö sä omista tapoja? naurahdin ja suljin oven.
   -no, en oikeestaa, Benjamin vastasi.
hän sysäsi kenkänsä sivumpaan kenkätelineeseen ja lähti kävelemään huonettani kohti. tuhahdin hymyillen ja lähdin kävelemään tämän perään.
   -miks sä tänne tulit? kysyin tältä huoneeseeni päästyämme.
   -Damieniä karkuun. haittasko tää jotenki? Benjamin kiirehti.
   -ei ei! ei tietenkää haitannu mut mä oon heränny vasta tunti sit, naurahdin.
   -mitäs se Dami?
   -se sano et se tappaa mut jos en tuo sen nappiksii takas, mut arvaa hukkasinko ne? Benjamin puuskahti.
   -miten sä ne nyt onnistuit hukkaan? nauroin.
Benjamin kohautti vain olkapäitään. hänen vaatetuksestaan päätellen ulkona oli lämmin, joten valitsin asukseni alusvaatteet, tottakai, urheilushortsit, mustan topin ja valkoiset nilkkasukat. hätyytin tämän huoneestani ja laitoin oven kiinni hänen perässään. puin nopeasti päälleni ja harjasin vain hiukseni. en jaksanut tehdä edes sotkunutturaa. laitoin pienen meikin johon kuului taas vain meikkivoide ja ripsiväri. puhelimeni välähti, joka oli merkki siitä, että olin saanut viestin. Damien kyseli meidän porukan yhteisessä ryhmässä Benjaminista.
   -EI! ÄLÄ KERRO! Benjamin huusi oven läpi minulle.
naurahdin tälle. halusin vastata siihen jotenkin vihjailevasti, mutta en paljastaa suoraa;

"saatan tietää missä se viilettää ;)"

   -ELLEN! kuului taas oven läpi.
päästin tämän takaisin huoneeseeni ja rupesin petaamaan sänkyäni. avasin kaihtimet ja laitoin tuulettimeni pyörimään.
   -Martinus kysyy, et mentäskö tänää kaikki sinne skeitti-puistoo? painottaen lausetta, kaikki yhessä. Benjamin kertoi.
mietin hetken mitä siitä tulisi, kun Marcuskin tulisi. pilaisimne kaikkien tunnelman mököttämällä. sitä paitsi, minä ja Rosa emme olleet mitään maailman parhaita skeittareita! käskin Benjaminin vastaamaan siihen tällatavalla;

"joo, mut Ellen muistutti et se ja Rosa ei oo mtn parhait skeittaan."

rupesin nauramaan tämän lähetettyä sen. Benjamin katsoi viestiä hetken, puuskahti ja tiputti puhelimensa maahan.
   -kiva, nyt sit Damien tietää et oon tääl, tämä totesi.
pian rupesin nauramaan kahta kovemmin eikä siitä meinannut tulla loppua. sovimme että lähtisimme kaikki puoli kolmen aikaa meiltä. Benjamin lähti hakemaan omaa lautaansa kotoaan, ja minä rupesin järjestelemään paikkoja. olin välillä ehkä liiankin järjestelmällinen. laitoin astiat tiskikoneeseen, korjasin sohvatyynyjen asentoa ja viikkasin viltit nojatuolien nojille. minä ja Rosa emme skeittaisi, lähtisimme vain mukaan pitämään "hauskaa". tai mistä sen tiesi, vaikka siitä tulisikin ihan kivaa! ei mennyt kauaakaan kun lähdin ovesta, tällä kertaa kuitenkin puhelin mutta myös avaimet mukana. otin myös poikien vara-avaimet mukaan jotta voisin antaa ne heille takaisin. odottelin hetken pihalla yksinäni, kunnes veljekset kävelivät luokseni.
   -heyyy! Martinus hymähti.
hymähdin takaisin, mutta hymyni hyytyi nopeasti nähdessäni Marcuksen ilmeen. tuima ja surkea. niinpä niin...
yritin itse olla hyväntuulinen, onnistuin kyllä, mutta outoa se oli.
   -missä välissä te noi ootte kerenny ostaan? kysyin pojilta tarkoittaen heidän lautojaan.
^Ellen mitä helvettiä? ei kukaan kysy noin vielä tässä iässä! jaksa oottaa sinne aikuisuuteen, niin sit on ok kysellä tollasia!^ -ajattelin.
   -vanhathan nää on, ei olla vaan kauheesti käytetty, Martinus vastasi.
onnekseni he eivät tainneet ajatella samalla tavalla kuin minä. kadun kaarteessa näkyivät jo Damien, Benjamin ja Rosakin joten he tulivat nopeammin luoksemme ja lähdimme kävelemään kohti määränpäätä. Martinus, Damien ja Benjamin kävelivät vähän kauempana meistä, ja Marcus vähän heidän jäljessään yksinään. minä ja Rosa olimme jääneet jo aika kauas muista, joten kirimme aina välillä juosten muut kiinni. äkkiä Damien vetäisi takaansa Marcuksen vierelleen heidän jutellessa jotain.
   -Marcus, repparii! Martinus huudahti.
tämä juoksi Marcuksen taa ja hyppäsi tämän selkään. Marcus nosti Martinuksen paremmin selkäänsä ja käveli ainakin iloisemmin kuin äsken Damienin ja Benjaminin rinnalla. Martinus halasi veljeään repparissa ollessaan ja kumpikin rupesivat hymyilemään. minustakin tuntui hyvältä nähdä kumpikin hymyilemässä iloisesti.
   -onks sun ja Marcuksen välit korjaantunu? Rosa kysyi yht'äkkiä.
ravistin päätäni. Rosan suupielet painuivat pienesti alas ja hän vetäisi minut aivan kiinni itseensä.
   -ei nyt välitetä siitä, hymähdin.

puistolle päästyämme, tuhahdin tyytymättönänä. aivan liikaa väkeä! vihasin ihmispaljoutta, ja varsinkin julkisella paikalla. Marcus laski Martinuksen selästään, tämä heitti lautansa heti maahan ja hypähti sen kyytiin. muut seurasivat Martinuksen toimia ja lähtivät rullailemaan tämän perään. pojat eivät kauhean pitkälle päässeet, kun he kohtasivat innokkaita faneja. joku kolmihenkinen poikaporukka näytti kokonaisuudessaan todella tuimalta, kun teinitähdet hyppäsivät maisemiin. tytöt jotka olivat nyt ottamassa kuvia, olivat aikaisemmin olleet kolmikon kanssa. menimme Rosan kanssa vielä vähän lähemmäs paikkaa ja istuuduimme penkille.
   -Ellen! joku huusi.
Rosa nyökkäsi eteenpäin josta oli tulossa kaksi tyttöä.
   -käyks jos me istutaan tähän? toinen kysyi.
katsoin Rosaa ja tämä nyökkäsi.
   -tota, miks en tunnista teitä? naurahdin tytöille.
   -ei sun tarviikkaan! me ollaan poikien fanei nii haluttiin tulla jutteleen sullekki, toinen tytöistä hymyili.
   -ahaa! hymähdin.
poikakolmikko yritti esitellä muille tytöille taitojaan, mutta heitä ei näyttänyt kiinnostavan. Marcuksen ja Martinuksen rullaillessa heidän ohitseen, heidän suustaan tuli pari haukkumasanaa.
   -oottakaas hetki, sanoin ja nousin penkiltä.
   -noni, Ellen menee komentaan noita, kuulin Rosan naurahtavan takanani.
kaksi muuta tyttöä rupesivat tirskumaan pienesti. Marcusta ja Martinusta ei näköjään vähempää kiinnostanut mitä heille sanottiin, mutta minä vihasin haukkumista. kävelin heidän "piiriin" ja jäin siihen seisomaan.
   -ei juma ooks sä ton toisen Gunnarsenin tyttis? musta hiuksinen poika kysyi vaikeroiden.
en vastannut siihen mitään, sillä en itsekkään tiennyt vastausta kysymykseen.
   -eiks se oo niin, et se joka haukkuu on ite? naurahdin ja yritin esittää lapsellista.
   -homo ei oo haukkumasana, kerroin.
   -eiks vaan että ootte ihan helvetin kateellisia kun ne on paremman näkösiä ja enemmän puoleensa vetäviä kun te?
syntyi pitkä hiljaisuus piirin keskuudessa, ja näin sivusilmällä Marcuksen katsomassa minua
"really" -katseella, mutta Rosa, Martinus, Damien, Benjamin ja kaksi muuta tyttöä nauroivat kovaa.
   -eiks oo muuten aika noloo, et tyttö saa servattuu pojat? hymähdin ja lähdin takaisin penkille, jossa nauru ei lakannut hetkeen.
oikeastaan, puollustin enemmän Martinusta, sillä Marcus ei näyttänyt puollustusta minulta kaipaavan...

//NYT EI HERRANJUMALA! TÄÄ ON TYLSÄ OSA, MUT EN KEKSINY TÄHÄN MITÄÄN! SEURAAVA OSA EI OO TYLSÄ, LUPAAN!!//