Listen to my heartbeat [2] ✔

#32 (2)

   -ylös! kuulin Marcuksen kajauttavan.
avasin silmäni ja näin Marcuksen osoittavan kelloa. se näytti jo 11.48!
   -et sit aikasemmi viittiny herättää! tuhahdin.
   -ette aikasemmi viittiny herätä! mähä oon yrittäny jo ainaki puol tuntii huudella teille, Marcus naurahti.
   -Martinus! nyt herää! hoin ravistellen tätä hereille.
Marcus juoksi yläkertaan ja tuli sieltä takaisin Martinuksen vaatteita sylissään.
   -pue! Marcus komensi.
Martinus raotti silmiään ja haukotteli.
   -minne meillä on kiire? hän kysyi.
   -no meijän piti nähä ne muut kolme 12, ja kello on 11.54! muistutin.
   -AA! Martinus huudahti ja rupesi pukemaan päivävaatteita.
minä juoksin repulleni ja otin sieltä tarvittavat, kävin vessassa ja vaihdoin siellä samalla vaatteeni. äkkiä minulla oli päälläni alusvaatteet, ohut musta pitkähihainen, vähän pidemmät mustat shortsit ja mustat nilkkasukat. mustilla mennään! syöksähdin vessasta ulos, ja ovi pamahti Marcusta otsaan.
   -apua, sattuks sua?! huudahdin.
   -ei täs mitää, Marcus naurahti pienesti.
nappasin omenan mukaan ja juoksin eteiseen laittamaan kenkiäni jalkaan. Martinus pomppi yhdellä jalalla eteiseen kiskoen vielä toista sukkaansa jalkaan.
   -miks meillä on näin kauhee kiire? kai me nyt vähän saadaan myöhässä olla? hän inisi.
   -öö, ei voida olla, Marcus sanoi kävellessään myös eteiseen.
   -joo ei nii, ne vihaa ootella, naurahdin.
hujauksessa olimme päässeet kadulle, mutta matkaa oli yli 1,5 km, ja kävelessä sitä ei kahdessa minuutissa kerkeäisi, emmekä jaksaneet juosta. emme todellakaan. meidät pysäytti vielä hetkeksi neljän tytön lauma, jotka eivät olisi varmastikkaan lähteneet vuoteen pois poikien luota, mutta he sanoivat että meillä oli kiire. onneksi tytöt eivät olleet siitä kovinkaan pahoillaan. päätimme kuitenkin juosta loppu matkan, sillä sitä ei ollut jäljellä kuin alle puoli kilometriä. sillalla oli yllätykseksemme vain Benjamin odottamassa. Rosaa ja Damieniä ei näkynyt. kello oli 12.14.
   -kerkisiks sä oottaa kauanki? Marcus kysyi Benjaminilta.
   -no en mä kauheen kauaa, hän naurahti.
   -missä Dami ja Rosa? Martinus kysyi ja heittäytyi selälteen makaamaan maahan.
   -ei mitää aavistusta, Benjamin vastasi ja kohautti olkapäitään.
siinä samassa kuului koiran haukuntaa ja aukealle juoksi iso kultainennoutaja hihna roikkuen sen pannasta.
   -KÄÄK! Martinus huudahti ja hyppäsi Marcuksen reppuselkään.
   -se varmana syöki sut, Marcus naurahti mutta nosti veljeään kuitenkin paremmin selkäänsä.
koira juoksi luokseni ja otin sen hihnan käteeni. koira oli kiltti, ja alkoi heti nuolla käsiäni. kulman takaa juoksi Rosa ja Damien, huohottaen kovaan ääneen.
   -Fiona, oikeesti! Rosa ärähti.
   -ai onks tää sun? naurahdin silittäen koiraa, jonka nimeksi Rosa oli sanonut Fiona.
   -joo, on, Rosa vastasi ja nappasi hihnan minulta.
Rosa kiinnitti huomion veljeksiin, ja naurahti.
   -Martinus, ei sun tätä maailman kilteintä karkulaista tarvii pelätä.
   -no hyvä sit, tämä vastasi ja laskeutui Marcuksen selästä.
   -pitäiskö toi viedä takas? Marcus kysyi.
hän kyykistyi Fionan viereen ja oli kaatua, sillä Fiona "hyökkäsi" heti rapsutettavaksi.
   -joo'o, Rosa huokaisi.
lähdimme siis kaikki yhdessä viemään Fionaa takaisin, ja mietimme samalla mitä tänään olisi ohjelmassa.
   -onks kellää ehdotuksii? Damien kysyi ja potkaisi maassa lojuvaa käpyä.
   -tänää ei kyl jaksais tehä mitää ihmeellistä, vastasin.
   -nii, jos ei tapahdu mitää ihmeellistä, Benjamin tuhahti.
   -missäköhän ne neljä ees on? Rosa ihmetteli.
   -oishan se kiva tietää, et mis ees yks niistä vainuu, Damien myönsi.
vaihdoin veljeksien kanssa katseita. olisiko nyt hyvä hetki kertoa Andystä? jospa se pilaisi tunnelman jälleen? myöhäistä minun oli siihen enää vaikuttaa, sillä Marcus kerkesi päästämään suustaan jo paljastavan lauseen;
   -no Andyhän me nähtiinki...
muut kolme pysähtyivät ja jäivät tuijottamaan meitä.
   -jep, aamuyöllä, Martinus lisäsi.
   -yöllä? missä se oli? mitä se kerkes tekeen? Damien hätiköi.
   -no mä kuulin aamuyöstä jotain äänii ja menin kattoo, siel pihallahan se oli, vastasin.
   -no tekiks se mitää? Benjamin kysyi.
   -uhkaili puukolla mua, johon sit pojat heräs ja tuli hätii. Marcus ajo sen pois ja se lähtiki ihan suosiolla, kerroin.
   -missä ne muut sit oli? Rosa kysyi.
   -sen ku tietäis. ei tuntunu Andykää tietävä ku se kysy sitä meiltä, Marcus naurahti.
   -selvästikki pitää olla tarkkana nyt mihi menee ja mitä tekee, Martinus puuskahti.
Rosan kotiovelle päästyämme, näimme hänen äitinsä kukkapenkillä.
   -laitaks mä tän tonne kiinni vai vienkö sisää? Rosa kysyi.
hänen äitinsä kääntyi katsomaan meitä hymyillen.
   -vie sisälle vaan, hyvä kun saitte sen kiinni, hän sanoi.
Rosa käski meitä odottamaan, sillä aikaa kun hän laskisi Fionan sisään.
   -jaahas, enhän mä teistä tunnekkaan kun Damienin, Rosan äiti naurahti katsellessaan meitä.
   -joo, no et varmaa, Rosa tuhahti luoksemme tultuamme.
   -haluisitteko kertoo vähä ittestänne, niin tiiän millasessa porukassa Rosa nykyää on, tämän äiti kysyi.
Rosa oli juuri vastaamassa jotain puolestamme, kunnes kerkesin ensin päästää suustani myöntyvän lausahduksen. Rosan äiti lähti ohjaamaan meitä terasille, ison puisen pöydän ääreen.
   -huono päätös, Ellen, Rosa tuhahti katsoen minua.
   -no älä ny! ei meijän pakko kauaa oo tääl olla, jos et haluu, naurahdin.
istuuduimme pöydän ääreen ja Rosan äiti toi meille jotain pientä tarjottavaa, vaikka ei olisi tarvinnut. keskustelusta sain selville, että Rosan äidin nimi oli Maria. kaikki muu minulta olikin sitten mennyt ohi. Maria puhui niin nopeasti ja vaihtoi puuheenaiheen myös sitä nopeampaa. mukava hän kyllä oli!
   -eli siis, sä olit Ellen, sä olit Benjamin, Rosan ja Damienin mä muistanki ja kumpis oli kumpi? Maria luetteli, jonka jälkeen odotti veljeksiltä vastausta.
   -mä oon Marcus ja toi on Martinus, Marcus naurahti.
Maria oli hetken aivan hiljaa, kunnes hänen kasvoilleen levisi yllättynyt hymy.
   -hetkinen, ootteks te ne... ei voi olla totta! hän huudahti.
   -joo'o, ollaan me, Martinus naurahti.
Maria rupesi hoilaamaan Girlsiä, ja Rosa häpesi silmät päästään. hän painoi kasvonsa Damienin olkapäähän.
   -ei juma, voitko lopettaa? tämä valitti.
Maria ei ollut kuulevinaankaan sitä, ja jatkoi vain. minua alkoi naurattaa Rosa, joka näytti että myötähäpeä nousi korviin saakka. niin minullakin olisi, jos Maria olisi ollut oma äitini. nyt tilanne oli hauska, varsinkin kun myös Marcus ja Martinus liittyivät lauluun. Rosan onneksi Fiona rupesi haukkumaan sisällä, ja Maria joutui lähtemään komentamaan sitä. painoin silmäni kiinni ja käänsin pääni kadulle päin. pieni raikas tuuli riuhtoi niitä joka suuntaan. avasin silmäni, ja olin kiljaista. tönäisin Marcusta hieman kyynärpäälläni jotta hänenkin katse kääntyisi kamalaan ja kylmiäväreitä aiheuttavaan näkyyn.
   -Jason on tuolla, kuiskasin hiljaa, jolloin kaikkien muidenkin katseet kääntyivät kadulle.

//taas oli vähän tönkköstä tekstiä, mutta toivottavasti ei haittaa! ;)//