Vihasuudelmia

Osa 3.

Noel

Istun peittoni alla pimeässä huoneessa taskulamppu ainoana valonlähteenäni. Liam on jonkun kaverinsa luona yötä, joten koko huone on minun tämän yön. Katselen kehystettyä valokuvaa; se on otettu joskus monta vuotta sitten, minä ja Anthony pelaamme jalkapalloa heidän talonsa takapihalla ja nauramme. Muistan sen iltapäivän kuin eilisen, kuinka pelin jälkeen Anthonyn äiti kutsui meidät syömään itsetekemäänsä makaronilaatikkoa ja maitoa.
Tunnen kyyneleen poskellani, ikävöin parasta ystävääni niin paljon, että tunnen fyysistä kipua rinnassa. Onneksi saan olla rauhassa, kukaan ei näe kyyneliäni, eikä rumia arpia jotka peittävät kyynärvarteni lähes kokonaan. Ne ovat onneksi jo melkein parantuneet. Havahdun omista maailmoistani vasta, kun huoneen oveen koputetaan.
"Noel, nukutko sä?" Norah huikkaa minulle. Potkin peiton pois tieltäni ja heitän äkkiä hupparin niskaan ennen kuin mutisen kieltävän vastauksen. "Ei muuten mutta puhelimes soi." Sisareni heittää kännykän sängylleni ja menee sitten takaisin omiin oloihinsa. En kerkeä vastaamaan puheluun, joka on tullut vieraasta numerosta. Kuitenkin samasta numerosta on tullut tekstari.

"Moi, sori kun soitan näin myöhään, mutta ajattelin kysyä että jos vaikka lähtisit mun kanssa joskus bileisiin tai jotain? - Caleb." Hämmennyn suuresti, ensinnäkin siitä, että Caleb ylipäätään vaikuttaakin ihan asialliselta tyypiltä ja toisekseen siitä, että mistä hitosta se on repinyt numeroni? Pudistelen päätäni hetken ja luen viestin vielä pari kertaa läpi, ennen kuin vedän henkeä ja lähden vastaamaan viestiin.
"No siis joo, kyllä mä varmasti johonkin voin tulla :) - Noel."  Sen jälkeen sammutan kännykän näytön ennen kuin lasken sen yöpöydälleni ja yritän vihdoin nukkua.
Sinä yönä näen painajaista, jossa tulen koulusta ja löydän Anthonyn vuoteestani. Hän on eloton, enkä saa ystävääni ravisteltua hereille. Huudan apua, mutta kukaan ei kuule ja lopulta herään siihen, että huudan itseasiassa ääneen. Sydämeni hakkaa lujaa ja tunnen kylmän hien ihollani, kunnes tajuan että kyseessä oli vain uni. Onneksi saan itseni rauhoiteltua ja pääsen nukahtamaan pian uudestaan.

"Noel! Herätys nyt senkin urpo!" herään siihen, että joku huutaa suoraan korvaani. Liam, kuinkas muutenkaan.
"Häh, onko jossain tulipalo?" kysyn aivan unenpöpperössä ja könyän istumaan sängylleni.
"Sulle on vieras. Ja kello on jotain kaks päivällä, korkee aikakin jo nousta", veljeni huokaisee ylidramaattisesti ja huutaa sitten eteiseen: "Se tulee ihan kohta!" Hieron silmiäni vähän ja yritän herätä tähän päivään. Onneksi kesälomaa on vielä jäljellä, joten toivon mukaan saan käännettyä unirytmin vielä ennen koulun alkua. Puen pikapikaa päälleni jonkun bändipaidan ja farkut, ennen kuin menen ovelle ihmettelemään kuka tämä mysteerivieraani oikein on.
"Moi", Caleb vilkuttaa ovelta ja hymyileekin vähän.
"No moi, mitäs sä täällä?" kysyn vähän ihmeissäni samalla kun tarkistan hiukset eteisen peilistä.
"Ei kun ajattelin vaan, että jos haluat tulla hautausmaalle mun kanssa." Nyökkään ja nappaan jaloissa pyörivän Tundran syliini.
"Otetaan tämä mukaan, se on ihan pistoksissa kun ei oo taas päässyt pihalle pariin päivään", nauran ja yritän pukea valjaita sylissäni rimpuilevalle karvakasalle. Lopulta onnistun saamaan Tundran valmiiksi, vaikkakin sen ansiosta käteni ovat nyt miltei verillä.

Ulkona paistaa aurinko kirkkaalta taivaalta, ja nautin siitä hetken ennen kuin tunnen kovaa särkyä jossain silmien takana. Unohdin aurinkolasit kotiin, hienoa. Silmäni ovat nimittäin yliherkät auringolle. Huimaava tunne vain pahenee joten tartun äkkiä kiinni Calebin olkapäästä, etten kaatuisi.
"Hei, ootko sä kunnossa?" Caleb kysyy säikähtäneenä ja ottaa kissan hihnan minulta, ettei Tundra karkaa.
"Joo, vähän huimaa vaan, oon vähän yliherkkä auringolle ja unohdin aurinkolasit kotiin", mutisen vastaukseksi ja pidän silmiäni tiukasti kiinni. Caleb hymähtää ja tökkäisee omat lasinsa silmilleni.
"Lainaa noita", hän sanoo ja kiitän hymyillen vähän. Matka saa jatkua kuin äskeistä ei koskaan olisi tapahtunutkaan. Caleb katselee kirkasta taivasta ja huomaan itse hymyileväni vähän. En ikinä myöntäisi sitä ääneen, mutta toisella on tosi kauniit silmät. Caleb sytyttää tupakan ja minä nostan Tundran syliini, koska hautausmaa alkaa jo näkyä. Olemme molemmat hetken hiljaa, toinen kaivelee taskujaan hetken kunnes pysähtyy ja vetää esiin suttuisen paperin.
"Oota", Caleb sanoo hiljaa ja lukee lappua pari kertaa läpi.
"Saako kysyä...?" katselen toista hämmentyneenä.
"Viesti... Anthonyn itsemurhaviesti", poika edessäni toteaa haudanvakavana. "En muistanut... en muistanut että se on mulla taskussa."